Markku Kivinen: Lähetin loppupeli #dekkariviikko

Venäjällä on Putinin jälkeen noussut valtaan Ivanov, mies, joka vaalikampanjansa aikaan on muistuttanut kummallisen paljon Donald Trumpia ja jonka valtaannousua on pidetty lähinnä epätodennäköisenä. Kansallismielisyys ja halu palauttaa Venäjälle sen todellinen asema varteenotettavana suurvaltana ovat Ivanovin hallinnon käyttövoimaa. Tätä kehitystä seuraa Moskovassa sydän kylmänä Suomen suurlähettiläs Lauri Suominen. ”Venäläisten kanssa aina pärjätään” on ollut hänen tunnuslauseensa, mutta se alkaa valitettavasti vaikuttaa yhä paikkansapitämättömämmältä. Kun Moskovassa tehdään häikäilemätön terrori-isku, lähtevät tapahtumat vyörymään painajaismaisella tavalla.

Suomi ei enää voi vetäytyä kansainvälisissä konflikteissa sivuun puolueettomuuteensa vedoten, sillä se on muutamaa vuotta aiemmin liittynyt Naton täysjäseneksi. Tätä nykyinen ulkoministeri Teemu Nordström pitää poliittisen uransa kiistattomana tähtihetkenä ja urotekona, toistaiseksi. Avoimen Venäjä-vastaisen poliitikon tavoitteena on vähintään Suomen presidentin virka. Lauri Suomisen mielestä Nordström kuuluu siihen monilukuiseen joukkoon, joka on ollut tunkemassa ulkoministeriksi siitä huolimatta, etteivät todelliset rahkeet ole riittäneet lähellekään. Nordströmin makuun Suominen on siirtynyt Naton kannattajaksi kovin pitkin hampain ja vasta pakon edessä.

Markku Kivinen on Helsingin yliopiston Aleksanteri­-instituutin ja Suomen Akatemian Venäjän-­tutkimuksen huippuyk­sikön johtaja, laajalti tunnettu Venäjän asian­tuntija ja suosittu esiintyjä kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Lähetin loppupeli on Kivisen toinen kaunokirjallinen teos, ja hänen vankka Venäjän tuntemuksensa tekee siitä vertahyytävän todentuntuisen ja uskottavan. Kivisen dystopia on pelottavan mahdollinen tulevaisuudenkuva, ja jos se toteutuu, voidaan vain todeta: ”Finis Finlandiae.” Niin apokalyptisiin näkymiin teos päättyy.

Kivisen Lähetin loppupelin hienous ei kuitenkaan ole pelkästään sen hyytävyydessä. Ulkopolitiikan ja diplomatian kiemurat kuulostavat helposti pitkäveteisiltä aiheilta, mutta ne ovat kuitenkin ’vain’ teoksen rakennusmateriaalia. Minäkertojana toimiva Lauri Suominen valottuu tarkasti pienien tuokiokuvien kautta. Mies on monipuolisesti sivistynyt ja tuntee myös kohdemaansa kulttuurin perusteellisesti. Teatterin lämpiössä tapahtuva kulttuurien kohtaaminen ja lyhyt keskustelu Tšehovin Lokki-näytelmän ohjauksesta on hieno esimerkki Kivisen nyanssien hallinnasta.

Suomisella on kuitenkin heikkoutensa ihmisenä ja miehenä. Ne nousevat esille suhteessa naisiin eli vaimoon ja rakastajattareen, pieneen mutta tarkkanäköiseen Vihtori-poikaan sekä alkoholisoituneeseen Jussi-veljeen. Tuhon vääjäämättä lähestyessä nämä inhimilliset ulottuvuudet korostuvat. Kiusallisen tarkasti Kivinen näyttää myös poliitikkojen, joita lähinnä Nordström yhtenä näkökulmahenkilönä edustaa, kapeakatseisuuden ja tyhmän ylpeyden. On mahdotonta myöntää, että joku toinen voisi olla oikeassa, varsinkin, jos kyseessä on kilpailijaksi tai vastustajaksi mielletty taho.

Lähetin loppupeli on myös kielellisesti hiottu ja viimeistelty. Lukukokemus on erikoinen yhdistelmä nautintoa ja silkkaa kauhua. 

Markku Kivinen: Lähetin loppupeli
Teos 2016. 222 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

#dekkariviikko kirjablogeissa