Venäjällä on Putinin
jälkeen noussut valtaan Ivanov, mies, joka vaalikampanjansa aikaan on
muistuttanut kummallisen paljon Donald Trumpia ja jonka valtaannousua on
pidetty lähinnä epätodennäköisenä. Kansallismielisyys ja halu palauttaa
Venäjälle sen todellinen asema varteenotettavana suurvaltana ovat Ivanovin
hallinnon käyttövoimaa. Tätä kehitystä seuraa Moskovassa sydän kylmänä Suomen
suurlähettiläs Lauri Suominen. ”Venäläisten
kanssa aina pärjätään” on ollut hänen tunnuslauseensa, mutta se alkaa valitettavasti
vaikuttaa yhä paikkansapitämättömämmältä. Kun Moskovassa tehdään häikäilemätön
terrori-isku, lähtevät tapahtumat vyörymään painajaismaisella tavalla.
Suomi ei enää voi
vetäytyä kansainvälisissä konflikteissa sivuun puolueettomuuteensa vedoten, sillä
se on muutamaa vuotta aiemmin liittynyt Naton täysjäseneksi. Tätä nykyinen
ulkoministeri Teemu Nordström pitää poliittisen uransa kiistattomana
tähtihetkenä ja urotekona, toistaiseksi. Avoimen Venäjä-vastaisen poliitikon
tavoitteena on vähintään Suomen presidentin virka. Lauri Suomisen mielestä
Nordström kuuluu siihen monilukuiseen joukkoon, joka on ollut tunkemassa
ulkoministeriksi siitä huolimatta, etteivät todelliset rahkeet ole riittäneet
lähellekään. Nordströmin makuun Suominen on siirtynyt Naton kannattajaksi kovin
pitkin hampain ja vasta pakon edessä.
Markku Kivinen on Helsingin yliopiston
Aleksanteri-instituutin ja Suomen Akatemian Venäjän-tutkimuksen huippuyksikön
johtaja, laajalti tunnettu Venäjän asiantuntija ja suosittu esiintyjä kansainvälisessä
tiedeyhteisössä. Lähetin loppupeli on
Kivisen toinen kaunokirjallinen teos, ja hänen vankka Venäjän tuntemuksensa
tekee siitä vertahyytävän todentuntuisen ja uskottavan. Kivisen dystopia on
pelottavan mahdollinen tulevaisuudenkuva, ja jos se toteutuu, voidaan vain
todeta: ”Finis Finlandiae.” Niin
apokalyptisiin näkymiin teos päättyy.
Kivisen Lähetin
loppupelin hienous ei kuitenkaan ole pelkästään sen hyytävyydessä.
Ulkopolitiikan ja diplomatian kiemurat kuulostavat helposti pitkäveteisiltä
aiheilta, mutta ne ovat kuitenkin ’vain’ teoksen rakennusmateriaalia.
Minäkertojana toimiva Lauri Suominen valottuu tarkasti pienien tuokiokuvien
kautta. Mies on monipuolisesti sivistynyt ja tuntee myös kohdemaansa kulttuurin
perusteellisesti. Teatterin lämpiössä tapahtuva kulttuurien kohtaaminen ja lyhyt
keskustelu Tšehovin Lokki-näytelmän ohjauksesta on hieno
esimerkki Kivisen nyanssien hallinnasta.
Suomisella on kuitenkin heikkoutensa ihmisenä ja miehenä. Ne
nousevat esille suhteessa naisiin eli vaimoon ja rakastajattareen, pieneen
mutta tarkkanäköiseen Vihtori-poikaan sekä alkoholisoituneeseen Jussi-veljeen.
Tuhon vääjäämättä lähestyessä nämä inhimilliset ulottuvuudet korostuvat.
Kiusallisen tarkasti Kivinen näyttää myös poliitikkojen, joita lähinnä Nordström
yhtenä näkökulmahenkilönä edustaa, kapeakatseisuuden ja tyhmän ylpeyden. On
mahdotonta myöntää, että joku toinen voisi olla oikeassa, varsinkin, jos
kyseessä on kilpailijaksi tai vastustajaksi mielletty taho.
Lähetin loppupeli on myös kielellisesti hiottu ja viimeistelty. Lukukokemus on erikoinen yhdistelmä nautintoa ja silkkaa kauhua.
Markku Kivinen: Lähetin loppupeli
Teos 2016. 222 s.
Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.
#dekkariviikko kirjablogeissa
Markku Kivinen: Lähetin loppupeli
Teos 2016. 222 s.
Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.
#dekkariviikko kirjablogeissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti