Mika Kähkönen: Luonnollinen kuolema

Mika Kähkösen Luonnollisen kuoleman takakansitekstissä kustantaja Myllylahti kehaisee, että kirjailija ’on vahva lisä kotimaiseen sairaaladekkarigenreen’. Tottahan se totisesti on, eikä sitä totuutta himmennä paljon sekään totuus, että kotimainen sairaaladekkari on melkoisen harvinaista herkkua. Kähkösen vahva osaaminen sairaalamiljöön kuvaamisessa perustunee ainakin osittain siihen, että hän työskentelee siviilielämässä hoitoalalla sairaalan päivystyspolilla. Sairaaloiden olosuhteet ja työyhteisöjen tiukka hierarkia siis ovat tuttuja.

Luonnollisen kuoleman päähenkilö on sairaalan päivystyspoliklinikan sairaanhoitaja Susanna Nilssen. Susanna on menettänyt miehensä Saulin edellisenä talvena ja on nyt Elias-pojan yksinhuoltaja. Sauli oli alkoholisti ja paleltui kuoliaaksi hankeen eksyttyään kotimatkalla. Näin ainakin miehen outo kuolinpaikka selitettiin. Susannaa asia ei jätä rauhaan, eikä tilannetta helpota, että Elias on alkanut käyttäytyä huonosti ja syyttää äitiään isän kuolemasta. Jos vanhemmat eivät olisi riidelleet ja olleet eroamassa, olisi isä edelleen Eliaksen mielestä elossa.

Susanna alkaa ihmetellä, miten paikallisen tutun alkkisremmin rivit alkavat harventua yhä kiihtyvään tahtiin. Kuolinsyyt vaihtelevat ja vaikuttavat ainakin päällisin puolin luonnollisilta, eikä poliisi tunnu kummemmin paneutuvan laitapuolenkulkijoiden kuolemiin. Päinvastoin, hyvä vain, että putkaan kuskattavia on vähemmän. Tätä mieltä tuntuu olevan ainakin rikospoliisi Kari Jontka, joka pitää Susannan epäilyjä henkilökohtaisina loukkauksina ja haluaa pistää ne Susannan käsittelemättömän surun piikkiin.

Sairaalan henkilöstökään ei suhtaudu kaikkiin potilaisiin ihan sellaisella lämmöllä kuin voisi toivoa. Ainakin Susannan työpari Saku kohtelee alkoholisteja kylmästi ja jopa raa’asti, kun muiden silmä sopivasti välttää. Kun ruumiita tulee yhä lisää ja osa omaisistakin esittää vaikeita kysymyksiä, alkaa Susanna pelätä, että alkkiksia listii joku omasta henkilökunnasta. Mutta miten löytää oikea syyllinen ja vielä koota todisteitakin? Esimiehet ja poliisi eivät suhtaudu Susannan pyrkimyksiin mitenkään kannustavasti.

Kähkönen kuljettaa tarinaa useasta näkökulmasta, ja alusta asti lukijalle on selvää, että kuolemat eivät ole sattuman kauppaa. Joku tosiaan on päättänyt ratkaista alkoholistien ongelmat ja säästää yhteiskunnan varoja lopullisesti. Mutta kuka ja miksi? Epäily lankeaa vuoron perään lähes kaikkien päivystyspolilla ja sen liepeillä työskentelevien ylle, ja lukijakin menee kirjoittajan taitavasti virittämiin ansoihin.

Harmi onkin, että kaikesta hyvästä huolimatta Luonnollinen kuolema ei ihan vielä ole täysin toimiva paketti. Pahin kompastuskivi tuntuu olevan kaikenlainen runsaus. Henkilöitä on runsaasti, ihmissuhdekuvioita on runsaasti, epäiltyjä on runsaasti. Mikä liittyy mihinkin ja ennen kaikkea, mikä ei liity mihinkään? Lukijaparan muisti on kovilla kaiken materiaalin ja henkilögallerian hallussa pitelyssä. Muhkeassa romaanissa olisi ollut karsimisen varaa, ja jäntevyys olisi siitä todennäköisesti kohentunut. Hyvistäkin ideoista on maltettava luopua, jos se on kokonaisuuden kannalta etu.

Myös kerronnan kielen luistavuudessa ja dialogien luontevuudessa on vielä paikoin työstämisen varaa. Edellisen teoksen Pimeimmät tunnit jälkeen on kuitenkin jo tapahtunut huimaa kehitystä.

Mika Kähkönen: Luonnollinen kuolema
Myllylahti 2016. 367 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.