Ylikonstaapeli Erja Repo on jäänyt eläkkeelle rikostutkijan
virastaan niin aikaisin kuin suinkin mahdollista. Kunhan äidin jäämistöstä on
päästy kunnialla eroon ja Harrikan huolto saatu hoidettua, kutsuvat tätä
palmikkopäätä Euroopan kuumat maantiet. Espoolaisen tornitalon asunnon
palapelit ja grappapullot kyllä jaksavat odottaa.
Suoraviivainen ja muiden ihmisten ajatuksista saati
tunteista piittaamaton Erja kuitenkin jää tahtomattaan koukkuun, kun entisen
naapurin tytär kääntyy hänen puoleensa kutkuttavan arvoituksen kera. Ulkomailla
asuneen Jennin läheinen kummitäti on lakannut pitämästä yhteyttä pari vuotta
ennen kuolemaansa, ja nyt Jennillä on täysi syy olettaa, että tuhkauurnassa on
jonkun täysin vieraan naisen tuhkat. Mutta kuka kummassa olisi esiintynyt
Jennin kummitätinä parin vuoden ajan? Entä mihin kummitäti ja tämän asuntorahat
ovat kadonneet ja miksi?
Nopeasti Erja huomaa, että ilman poliisin virkamerkkiä ja koneistoa
tutkinta ei ole ihan yksioikoista puuhaa. Onneksi osa vanhoista verkostoista on
vielä olemassa, vaikkakin enimmäkseen eläköityneenä. Kadonneen Outi Liinojan
elämän palapeliä kootessaan ärtsy Erja törmää myös entisiin asiakkaisiinsa ja
vihollisiinsa, kuten toimittaja Vattulaiseen, joka tuntuu kiertelevän samoja
kulmia kuin Erjakin.
Tuija Lehtisen
esikoisdekkarin Väärä vainaja
alkuasetelma on siis kiinnostava ja raikkaan oloinen. Päähenkilö Erja on
ainakin erilainen kuin useimpien poliisidekkareiden miespuoliset sankarit,
eivätkä Erjaa paina lastenhoitohuolet tai muukaan työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen.
Loppuun ehdittäessä Erjalla alkaa olla ympärillään jo sopiva tiimi, jonka
kanssa on hyvä vastaisuudessakin ratkoa murhia ja muita rötöksiä.
Yli sadan kirjan tekijältä on lupa odottaa sujuvaa
kerrontaa, eikä Lehtisen raudanluja ammattitaito petä. Kieli soljuu ja lukeminen
on vaivatonta. Mutta dekkarijuonen kehittelyssä on konkarillakin vielä
opettelua. Vetävä alku on tärkeä, mutta lukijan mielenkiinto on jaksettava
pitää yllä keskikohdan suvannoissakin, ja lopun on oltava yllättävä ja vetävä.
Valittavasti juuri loppu on Väärässä
vainajassa heikoin osuus. Lehtinen sortuu jaaritteluun ja erilaisten
ratkaisuvaihtoehtojen pitkään vatvontaan, eikä malta jättää rautalankaakaan
rauhaan.
Loppuhuipennus on lisäksi moneen kertaan nähty ruumiin kätköpaikasta alkaen, eikä ihan kuivin jaloin selvitä kiperimmästäkään pinteestä pelastumisessa, ratsuväki kun pölähtää rikospaikalle kuin jumala koneesta täsmälleen oikealla sekunnilla.
Loppuhuipennus on lisäksi moneen kertaan nähty ruumiin kätköpaikasta alkaen, eikä ihan kuivin jaloin selvitä kiperimmästäkään pinteestä pelastumisessa, ratsuväki kun pölähtää rikospaikalle kuin jumala koneesta täsmälleen oikealla sekunnilla.
Oivallista viihdettä dekkaritvistillä siis, mutta dekkarien
suurkuluttajalle hieman liian tutunoloista. Erja Repo on mainio päähenkilö,
joten toivottavasti Lehtinen panostaa seuraavassa osassa enemmän
juonenkehittelyyn ja toimintakohtausten hiontaan.
Tuija Lehtinen: Väärä
vainaja
CrimeTime 2016. 218 s.
CrimeTime 2016. 218 s.
Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti