Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Ylikonstaapeli Erja Repo on jäänyt eläkkeelle rikostutkijan virastaan niin aikaisin kuin suinkin mahdollista. Kunhan äidin jäämistöstä on päästy kunnialla eroon ja Harrikan huolto saatu hoidettua, kutsuvat tätä palmikkopäätä Euroopan kuumat maantiet. Espoolaisen tornitalon asunnon palapelit ja grappapullot kyllä jaksavat odottaa.

Suoraviivainen ja muiden ihmisten ajatuksista saati tunteista piittaamaton Erja kuitenkin jää tahtomattaan koukkuun, kun entisen naapurin tytär kääntyy hänen puoleensa kutkuttavan arvoituksen kera. Ulkomailla asuneen Jennin läheinen kummitäti on lakannut pitämästä yhteyttä pari vuotta ennen kuolemaansa, ja nyt Jennillä on täysi syy olettaa, että tuhkauurnassa on jonkun täysin vieraan naisen tuhkat. Mutta kuka kummassa olisi esiintynyt Jennin kummitätinä parin vuoden ajan? Entä mihin kummitäti ja tämän asuntorahat ovat kadonneet ja miksi?

Nopeasti Erja huomaa, että ilman poliisin virkamerkkiä ja koneistoa tutkinta ei ole ihan yksioikoista puuhaa. Onneksi osa vanhoista verkostoista on vielä olemassa, vaikkakin enimmäkseen eläköityneenä. Kadonneen Outi Liinojan elämän palapeliä kootessaan ärtsy Erja törmää myös entisiin asiakkaisiinsa ja vihollisiinsa, kuten toimittaja Vattulaiseen, joka tuntuu kiertelevän samoja kulmia kuin Erjakin.

Tuija Lehtisen esikoisdekkarin Väärä vainaja alkuasetelma on siis kiinnostava ja raikkaan oloinen. Päähenkilö Erja on ainakin erilainen kuin useimpien poliisidekkareiden miespuoliset sankarit, eivätkä Erjaa paina lastenhoitohuolet tai muukaan työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen. Loppuun ehdittäessä Erjalla alkaa olla ympärillään jo sopiva tiimi, jonka kanssa on hyvä vastaisuudessakin ratkoa murhia ja muita rötöksiä.

Yli sadan kirjan tekijältä on lupa odottaa sujuvaa kerrontaa, eikä Lehtisen raudanluja ammattitaito petä. Kieli soljuu ja lukeminen on vaivatonta. Mutta dekkarijuonen kehittelyssä on konkarillakin vielä opettelua. Vetävä alku on tärkeä, mutta lukijan mielenkiinto on jaksettava pitää yllä keskikohdan suvannoissakin, ja lopun on oltava yllättävä ja vetävä. Valittavasti juuri loppu on Väärässä vainajassa heikoin osuus. Lehtinen sortuu jaaritteluun ja erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen pitkään vatvontaan, eikä malta jättää rautalankaakaan rauhaan.

Loppuhuipennus on lisäksi moneen kertaan nähty ruumiin kätköpaikasta alkaen, eikä ihan kuivin jaloin selvitä kiperimmästäkään pinteestä pelastumisessa, ratsuväki kun pölähtää rikospaikalle kuin jumala koneesta täsmälleen oikealla sekunnilla.

Oivallista viihdettä dekkaritvistillä siis, mutta dekkarien suurkuluttajalle hieman liian tutunoloista. Erja Repo on mainio päähenkilö, joten toivottavasti Lehtinen panostaa seuraavassa osassa enemmän juonenkehittelyyn ja toimintakohtausten hiontaan.

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja
CrimeTime 2016. 218 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.