J. M. Ilves: Sorjonen. Nukkekoti

Tätä kirjoittaessani (16.10.2016) TV1 on jo toista kuukautta kiihtyvällä tahdilla mainostanut syksyn suurta kotimaista dekkarisarjahittiään Sorjonen. Se alkaa tänään. Kuin pisteeksi i:n päälle postilaatikossani oli kaksi päivää sitten uunituore kirja, jonka kannessa komeilee suurella Sorjonen.  Kirjoittajasta eli J. M. Ilveksestä kerrotaan takaliepeessä, että kyseessä on kahden nimettömänä pysyttelevän ammattikirjoittajan yhteinen kirjailijanimi. Teoksen nimikin on hieman hankala: Sorjonen Nukkekoti. Miksei Sorjonen ja Nukkekoti tai pelkkä Nukkekoti tai Sorjonen tai Lappeenrannan Nukkemestari? Tulossa on siis myös kirjasarja, mutta kai sen olisi voinut jotenkin sulavammin kertoa nimessä tai kannessa.

Vaikka kansikuvassa onkin jonkun minulle tuntemattoman miehen kuva, on voimallinen tv-mainonta saanut aikaan sen, että lukiessani päässäni puhui ja seikkaili Ville Virtanen Kari Sorjosena.

Sarjan päähenkilö on siis KRP:n huippututkijaksi takakannessa esiteltävä Sorjonen, nelikymppinen mies, jolla on erityistaitoja mutta myös erityispuutteita. Sorjosella on poikkeuksellinen, valokuvan tarkka muisti, jota hän on vielä kehittänyt erilaisilla muistitekniikoilla. Myös keskittymiskyky on erityisen hyvä, joskin paikoin hallitsemattomalta tuntuva. Näiden vahvuuksien vastapainoksi Sorjoselta tuntuvat puuttuvan sosiaaliset taidot lähes kokonaan. Tunnekylmä hän ei ole, mutta tunteet eivät aina näy mitenkään miehen käytöksessä. Tästä seuraa hankaluuksia niin työssä kuin kotonakin.

Ammatin kannalta hankalaa on, että vuosien poliisityö on aiheuttanut Sorjoselle allergian väkivallan uhrien näkemiselle. Ruumiiden haju ja ulkonäkö saa kokeneessa poliisissa aikaan paniikkikohtauksen oireita, joiden peittely työtovereilta on hankalaa. Uhkaava työuupumus ja perheen tilanne muutenkin ovat ajaneet Sorjoset uuteen asetelmaan: kolmihenkinen perhe muuttaa Helsingistä Lappeenrantaan.

Ulkoministeriössä uraa tehnyt vaimo toipuu aivokasvainleikkauksesta ja tytär aloittaa lukion Lappeenrannassa. Sorjonen itse on nimitetty upouuteen EU:n hankkeeseen eli vakavien rikosten yksikköön vetämään pientä kolmihenkistä tutkijaryhmää. Pomona hänellä itsellään on kokenut virkanainen. Hyvien ihmisten kaupungiksi itseään reteästi mainostava Lappeenranta on Sorjosen odotuksissa paratiisin kaltainen, mutta valitettavasti totuus on toinen.

Heti parina ensimmäisenä päivänä Lappeenrannassa Sorjosen uusi tutkintaryhmä saa kaksi tehtävää. Ensimmäinen on nuoren naisen, oikeastaan tytön alaston ruumis, joka huuhtoutuu Saimaan rantahietikolle. Toinen on käytettyjen autojen kauppias Esa Kuparinen, joka on ammuttu oman autokauppansa takahuoneeseen. Johtolankoja tuntuu kummassakin tapauksessa olevan tuskallisen vähän, mutta Sorjosen tarkan huomiokyvyn ansiosta poliisikin saa lopulta selville, että ruumiit liittyvät samaan tapahtumaketjuun. Mutta mitä oikein on kaiken takana?

Lukija on paljon poliiseja edellä, koska tapahtumia kuvataan myös toisista näkökulmista. Autokauppias Esa Kuparinen on tehnyt Venäjän-reissuillaan jotain hämärähommia, joihin liittyy nuorien tyttöjen kuljettamista Saimaan rannalla sijaitsevaan mökkikylään. Suomalaisen äidin Katia-tytär on hänen viimeiseksi jäävä kuljetettavansa. Katian äiti ei olekaan ihan kuka tahansa, joten häntä Kuparisen ei ehkä olisi kannattanut saada kannoilleen…

Kierrokset kiihtyvät, kun mukaan kuvioihin tuntuvat kiertyvän myös Lappeenrannan kaupungin ylimmät viranhaltijat ja muut kaupungin silmäätekevät. Ketkä viattoman kuuloisen Karelia-killan jäsenet ovat sotkeutuneet Nukkekodiksi kutsuttuun nettirinkiin? Sorjonen törmää jatkuvasti ’kaikki tuntevat kaikki’ -sanontaan, ja lopulta se osuu myös hänen omaan perhepiiriinsä. Entä onko tutkintaryhmässäkin joku myyrä? Entä kuka on salaperäinen, pahamainen Nukkemestari, joka vetelee lankoja kaiken takana?

Sorjonen on lukusukkulamainen dekkari, jonka lukeminen sujuu vaivattomasti mutta jonka todennäköisesti unohtaa todella nopeasti. Oikein mikään ei nimeä lukuun ottamatta teoksessa ärsytä saati töki. Juoni etenee jouhevasti, leikkaukset ovat nopeita ja tv-sarjamaisen kerronnan mieleen tuovia eikä kielessäkään ole moitittavaa, jollei kliinistä persoonattomuutta sellaiseksi lasketa. Varsinaista jännitystä ei kirjan tarinassa selvästä yrittämisestä huolimatta oikein synny, joten on mielenkiintoista verrata, millainen on tv-version tunnelma.

Kansainvälinen rikoskuvio ratkeaa kotoisin voimin poliisityön tuloksena, eikä mitään kovin yltiöpäistä erikoisuutta ole tavoiteltu. Tuttuja aineksia pohjoismaisesta dekkarigenrestä ja huippusuosituista tv-dekkarisarjoista on hyödynnetty häikäilemättä (Kari Sorjonen on esimerkiksi lievennetty ja miehistetty versio Sillan Sagasta), mutta samalla suomalaiseen ympäristöön sovittaen. Lappeenranta dekkarin miljöönä on myös raikas ja tervetullut, eikä muutenkaan huono idea itäyhteyksineen.

J. M. Ilves: Sorjonen. Nukkekoti
Gummerus 2016. 283 s.

Vuoden 2017 johtolanka -ehdokas