Olen julkisesti useaan kertaan (esimerkiksi täällä ja täällä) vannonut rakkauttani komisario Koskiseen ja erityisesti
hänestä kertoviin Seppo Jokisen
dekkareihin. Siksi on erityisen karvasta todeta, että Rahtari oli muutamallakin tavalla jopa pettymys. Odotukseni olivat
asettuneet valmiiksi korkealle, tietysti. Lisäksi huomaan näin jälkikäteen,
että olen niin kaavoihin kangistunut Koskis-fani, että en osannutkaan oikein
sulattaa Jokisen tapaa varovasti uudistaa sarjaansa. Totta lienee, että yli
kaksikymmenosainen sarja, olipa kyse mistä tahansa, jo kaipaa pientä
tuulettelua.
Koska kyseessä on dekkari ja siten juonivetoinen teos, aion
seuraavaksi ruotia Rahtarin (ja
samalla muutaman edellisenkin osan) juonenkäänteitä. Annan siis JUONIPALJASTUSVAROITUKSEN! Luet
eteenpäin omalla vastuullasi!
Aloitetaan henkilöiden yksityiselämästä. Koskinenhan on
tunnetusti loistava poliisi ja kohtalaisen hyvä esimieshommissakin, mutta
naisasiat hänellä ovat olleet jatkuvasti enemmän tai vähemmän solmussa.
Avioliitto rakoili sarjan alusta asti ja päättyi lopulta eroon. Ex-vaimo on
parin viimeisen romaanin ajan koettanut lämmittää avioliittoa uudelleen
henkiin, ja Koskinen tuntuu paikoin olevan vietävissä. Sitten työpaikalla
houkutti tutkintasihteeri Taru, ja Ulla Lundeliniin Koskinen on aina tuntenut
vetoa. Tämä kuvio sitten lopulta saatiin jonkinlaiseen maaliin Kuolevaksi julistetussa, kun Ulla ja Koskinen lopussa heittäytyivät toistensa
käsivarsille. Viitteitä tästä tapahtumasta oli ollut aavisteltavissa jo jonkin
aikaa.
Rahtarissa Ulla ja
Koskinen ovat avoimesti seurusteleva pariskunta, mutta he silti jatkavat töissä
alais-esimies-asetelmassa kuin ei mitään. Hämmentäviä tilanteita tosin sattuu,
mutta työyhteisö tuntuu olevan tyytyväinen asian saamaan käänteeseen. Suhde ei
kuitenkaan ole ongelmaton. Ensinnäkin Raija on edelleen mustasukkainen.
Suurempi ongelma on traumastaan hitaasti toipuva Ullan tytär, jonka kanssa Ulla
kokee olevansa aivan avuton. Ullan pienen perheen asioiden setvimiseen
käytetään Rahtarissa paljon sivuja, joista
osa tuntuu täytemateriaalilta.
Ensimmäisiä kertoja Jokinen on juoneensa täytemateriaalia
kaivannutkin. Pääjuoni nimittäin on jokseenkin hajanainen ja mikä pahinta,
heppoinen ja epäuskottava. Hervannan lenkkipolulla pahoinpidellään eläkkeellä
oleva opettaja. Lähes samaan aikaan jää rekkaterminaalin pihalla nuori mies
rekan ruhjomaksi. Kummassakin rikoksessa on omat omituisuutensa ja tutkimusten
edetessä vielä paljastuu niiden välinen yhteyskin. Lisää ruumiita tulee tiheään
tahtiin, sillä kuolleen nuorukaisen isä kuolee omituisessa auto-onnettomuudessa
Pohjois-Suomessa vain tunteja myöhemmin. Tuttuun tapaan tutkinta hajoaa ensin
moneen suuntaan, mutta pian alkaa hahmottua jonkinlainen kuvio, joka johtaa
Tampereen yliopiston tutkimushankkeiden suuntaan.
Samaan aikaan kun seurataan tamperelaispoliisien arkista
puurtamista, kuljetetaan lukijaa myös salaperäisen Rahtarin matkassa. Mies
lähtee Pohjois-Suomesta täysperävaunurekallaan kohti etelää ja koukkaa matkalla
parissakin salaperäisessä osoitteessa ja poimii kyytiinsä matkustajia. Keitä
tai mitä perävaunussa matkustaa, paljastetaan vasta loppurytinöiden alettua.
Sitä ennen annetaan vain verhottuja vihjeitä lastin ominaislaadusta. Vähemmän
sen sijaan tulee viitteitä sille, miten mies rekkoineen ja lasteineen liittyy
yhtään mihinkään. Mutta kyllä liittyy, tietysti.
Loppuhuipennus onkin sitten Jokisen dekkarisarjassa
poikkeuksellisen apokalyptinen ja epäuskottava. Lisäksi harmittaa, että
ratkaisevin motiivi koko jutussa menee mielenterveysongelmien piikkiin. Liian
helppo ratkaisu, johon ei haluaisi oman suosikkikirjailijansa ainakaan kovin
usein sortuvan.
Rakkaus tunnetusti kestää niin myötä- kuin vastamäissäkin,
joten vielä ei sydämeni lakkaa Koskiselle sykkimästä. Mutta toivon seuraavalta
Koskis-dekkarilta paluuta realistisempaan suuntaan. Ja Ullan ja Koskisen
suhteelle joko pistettä yksityiselämässä tai ainakin työpaikalla!
Seppo Jokinen:
Rahtari
CrimeTime 2016.
Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti