tiistai 29. elokuuta 2017

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus



Dan Brownin Da Vinci -koodi (WSOY 2004) lienee tunnetuin erilaisista uskonnollisten pyhien kirjoitusten tai muiden pyhäinjäännösten ja niihin liittyvien salaliittojen etsintöjen ja paljastumisuhkien ympärille rakennetuista jännitysromaaneista, mutta samaa aihetta käsittelevät myös muun muassa Tom Egeland Ympyrän päässä (Bazar 2003), Kate Mosse Labyrintissa (Otava 2007) ja espanjalainen Javier Sierra romaanissaan Ehtoollisen salat (Bazar 2006). Ovatpa kuviota sivunneet myös suomalaiset Anssi Asunta ja Harri Närhi teoksissaan Kolmas aikakirja (Teos 2005) ja Toisten tähtien tähden (WSOY 2006), vaikka heidän näkökulmansa eroaakin melkoisesti muista edellä mainituista. Uudempia esimerkkejä löytynee pinoittain.

Tähän jatkumoon on suomalainen Samuel Davidkin sijoittaa esikoisromaaninsa Esikoisten lunastus. Tuoreutta Davidkinin romaaniin tuo sen sijoittuminen nykypäivän Helsinkiin ja suomalais-juutalaisen perinteen tuominen jännitysjuonen keskiöön. Valitettavasti kirjoittaja on kuitenkin tullut haukanneeksi liian suuren palan lähtiessään nivomaan kotimaisen poliisidekkarin ja kansainvälisen salaliittoteoriajännärin aineksia yhteen. Niiden toimivaksi saaminen lienee melkoinen haaste kokeneellekin konkarille.

Helsingin rikostorjuntayksikössä työskentelevän Leo Askon työpaikka on katkolla, kun on jälleen aika tehostaa toimintaa ja etsiä säästöjä. Asko on saanut työpaikkansa erityislaatuisten taitojensa ansiosta: hänellä on kyky tehdä rikospaikoista huomioita, joita toiset eivät huomaa, mutta edellytyksenä on, ettei hänellä ole mitään ennakkotietoja tutkittavasta tapauksesta. Viime aikoina Askon aavistelut ovat menneet pieleen, ja on oletettavaa, että hänet siirretään seuraavaksi johonkin tuottavampaan yksikköön.

Viimeinen oljenkorsi on tehtävä, jossa Askon pitää saada jotain irti oudosta tyhjästä Korkeavuorenkadulla sijaitsevasta vuokra-asunnosta. Asko tuntee häivähdyksen tutusta tuoksusta ja tekee pari näköhavaintoa (jotka jokainen tekninen tutkija olisi tehnyt myös), ja saa niiden ja entisen työparinsa avulla tehtyä päätelmän, että asunnossa on majaillut joku hasidijuutalainen. Askon pomoilla taas on tietoa, että asunnossa on majaillut Siiliksi kutsuttu mies, jota on epäilty osalliseksi useampaan isoon rikosjuttuun mutta vahva näyttö miestä vastaan puuttuu. Nytkään ei siis ole tietoa mistään rikoksesta. Miten Siili liittyy juutalaisiin?

Davidkin lähtee siis varsin uskaliaasti liikkeelle luottaen siihen, että lukija jaksaa uskoa vielä jotain oikeasti jännittävääkin alkavan tapahtua. Minun oli tuskastuttavan vaikea päästä Davidkinin verkkaisen ja epäuskottavan juonenkehittelyn matkaan, ja luovuttaminen oli lähellä.

Leo Asko ja hänen juutalainen kollegansa Daniel jatkavat ’tutkimuksiaan’ esimiesten suoria kieltoja uhmaten. Jäljet johtavat miehet erilaisten sattumien ja kohtalokkaitten käänteiden kautta jahtaamaan juutalaisten mittaamattoman arvokasta perintöä, joka vastoin kaikkia odotuksia näyttää olevan kätkössä jossain Helsingissä. Kuten lajityypille on ominaista, matkan varrella törmätään paitsi häikäilemättömiin vastustajiin myös pitkäpiimäisiin selostuksiin kulttuurihistorian saloista (ei sillä, etteivätkö historia ja kulttuuri olisi kiinnostavia, mutta miten saada ne luontevaksi osaksi jännitysromaania?).

Arvoituksen johtolangat ja niiden sisältämien vinkkien ratkominen ovat lopulta tärkeämpiä kuin itse lopputulos. Tälläkin kertaa vinkit, joiden avulla aarre lopulta löytyy, on kätketty paljon itse aarretta vaivalloisemmin löydettäviin paikkoihin. Loppu on sekin lajityypille ominaisesti jonkinlainen antikliimaksi, mutta sitä ennen toki kamppaillaan saaliista kiivaasti.
En myöskään antaisi Davidkinille ihan puhtaita papereita dialogin ja toimintakohtausten luontevuudesta. Notkeutta keskusteluihin ja selittämisen tilalle näyttämistä.


Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus
Johnny Kniga 2016. 301 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

Luin siis kirjan jo viime vuonna. Sen jälkeen on ehtinyt ilmestyä jo toinen Leo Asko -trilleri eli Sodomasta pohjoiseen (Johnny Kniga 2017).

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kai Ekholm: Tähtisilmä



Kuolleilla ei ollut hätää ja elävät selviävät kyllä.

Kylläpä ketuttaa, että en ole aikoinani tullut lukeneeksi Kansalliskirjaston johtaja, professori Kai Ekholmin esikoisdekkaria Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena, 2013). Harmittelin tätä jättimäistä sivistysaukkoani useaan otteeseen lukiessani Ekholmin toista dekkaria Tähtisilmä, joka on itsenäinen jatko-osa edelliselle. Helena Pilke esittelee esikoisteoksen ansiokkaasti Agricolan arvosteluja -sivustolla. Ekholm vihjailee moneen otteeseen päähenkilöille aiemmin tapahtuneista vaiheista, mutta hyvin verhotusti. Kirjat voinee siis hyvin lukea ’väärässäkin’ järjestyksessä, ja sen aion vielä tehdä. Tähtisilmä on näet paitsi hieno romaani myös kelpo dekkari.

Vuonna 1995 nelihenkinen perhe ja isoisä hyppäävät Suomenlinnan muureilta Kustaanmiekan salmeen. Hyppyyn valmistautuva perhe tallentuu vahingossa ohi ajavan lautan kannella kuvaavan turistin videokameran nauhalle. Ketään ulkopuolisia ei näyttäisi olevan lähimaillakaan. Silti neljä ruumista löytyy myöhemmin vesirajasta kurkut auki viillettyinä. Perheen kaksivuotiaan pojan ruumista ei löydetä koskaan. Tapaus jää arvoitukseksi laajasta mediahuomiostaan huolimatta.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Helsingin väkivaltaosaston päällikkö Reinikka saa kuoroharjoituksissa sydänkohtauksen ja joutuu joksikin aikaa elämänsä sivuraiteelle. Sairauslomalainen seuraa hampaitaan kiristellen, kun hänen töitään tekee lempeä virolaistaustainen sijainen komisario Sinilind.

Vuosikymmenten takainen juttu nousee uudelleen pintaan, kun psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla majaileva Arnoksi nimetty mies alkaa piirtää yksityiskohtaisia kuvia aikoinaan surmatusta perheestä. Kuka on savantti Arno, mies, joka ei puhu mutta piirtää täysin virheettömiä panoraamakuvia? Miten hän liittyy murhiin? Mistä hän saa ajantasaisilta vaikuttavat tietonsa suljetulle osastolle? Ovatko jotkut Arnon apokalyptiset kuvat Helsingin ytimestä ennustuksia tulevista tapahtumista?

Samaan aikaan 90-luvun laman aikana huikeita voittoja tehnyt entinen pankkimies Vainonen joutuu kohtaamaan pahimmat painajaisensa. Vainosen taannoiset liikekumppanit alkavat joutua väkivaltaisen kuoleman uhreiksi hyvin mielikuvituksellisin tavoin. Kuka on kaupungilla mustalla moottoripyörällä ajeleva siivin koristeltuun kypärään sonnustautunut Varjomies?
Reinikan ehdotuksesta poliisi palkkaa etsivätoimisto Kihara&Kaljun selvittämään Arnon tapausta ja penkomaan lähihistoriaa. Kaksikkoa ei esitellä lukijalle senkään vertaa kuin Reinikkaa, mutta vähitellen paloja alkaa kertyä niin paljon, että sain pääteltyä Kiharan maahanmuuttajataustaiseksi sinkkunaiseksi. Kalju taas on toimiston miespuolinen osakas, joka lisätienestiä haaliessaan ajaa öisin taksia Helsingin kaduilla.

Helena Pilkkeen arvion perusteella Ekholmin esikoisdekkarin juoni on melkoisen vauhdikas ja moniaalle rönsyäväkin. Tähtisilmä on hallitumpi (sivujakin näyttää olevan melkein sata vähemmän) mutta juonenkehittelyltään vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen kuin edeltäjänsä. Toimintaakin on, mutta ihailtavan kompaktissa muodossa. Paikoin tapahtumat ovat tosin sen verran viitteellisiä, että lukija joutuu pinnistelemään pysyäkseen tahdissa mukana, mikä ei suinkaan ole moite.

Parasta antia Tähtisilmässä ovat kuitenkin persoonallisesti käytetty kuvakieli ja paikoin aforistisiksi hiotut lauseet, huumori ja kulttuuriset viittaukset sekä sivaltava yhteiskuntakritiikki. Pieneltä näyttävä kirja pitää sisällään monitasoisen teoksen, jossa riittää kuorittavaa pariksikin lukukerraksi, eikä välttämättä siltikään ole tavoittanut kuin osan kaikesta tarjolla olevista nyansseista. Ainakin minä koin oman yleistietämykseni monin paikoin laihanlaiseksi, mutta viittauksen tunnistaessani tunsin aina onnistumisen ja oivalluksen riemua. Mielenkiintoinen ja virkistävän erilainen dekkari!

Kriitikot ovat kirjallisuuden lahottajabakteereja. Tarpeellisia ainakin omasta mielestään.

Kai Ekholm: Tähtisilmä

Atena. 208 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

torstai 24. elokuuta 2017

Karin Erlandsson: Kuolonkielot


Maarianhaminassa Nya Åland -lehden kulttuuritoimittajana työskentelevän Karin Erlandssonin toinen romaani Kuolonkielot sijoittuu hänen synnyinkaupunkiinsa Uuteenkaarlepyyhyn ja vuoteen 1992. Erlandssonin esikoisromaani Minkkitarha (Schildts & Söderströms 2014) oli ehdolla Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2015. Minkkitarhaa en ole lukenut, mutta blogikuvausten perusteella (esimerkiksi Lumiomena-blogissa) se vaikuttaa hienovireiseltä ihmissuhderomaanilta ja taitavalta ajankuvaukselta.

Kuolonkieloissa ovat vahvasti mukana nämä molemmat elementit, ja olenkin hieman hämmentynyt siitä, että teosta tunnutaan markkinoitavan rikosromaanina. Suomennoksen nimi vaihtui jo kustantajan kevätkatalogin ilmestyttyä ’Ilkityöstä’ ’Kuolonkieloiksi’. Ruotsinkielinen nimi Missdåd kääntyy suoraan ’ilkityöksi’, mutta myös sivumerkitys ’synti’ olisi mielestäni toiminut nimenä hyvin. Kansikuva viittaa suoraan maastossa makaavaan kalvakkaan ruumiiseen. Lisäksi teos lähetettiin Vuoden johtolanka 2017 -kilpailuun. Viimeksi mainittu on toki ymmärrettävää, sillä kilpailu on hyvin avoin ja dekkarin tai jännityskirjan määritelmä joustaa. Monet voittajat ovat löytyneet vuosien varrella myös genren liepeiltä.

Vastavalmistunut helsinkiläinen toimittaja Sara Kvist on saanut kesätoimittajan pestin Uudenkaarlepyyn paikallislehdestä. Sara on onnenpotkusta kaikin puolin tyytyväinen, koska nyt hän voi myös viettää aikaa uuden miesystävänsä, talliyrittäjä Robertin kanssa. Ensimmäinen työpäivä osuu juhannusaattoon, ja kesätoimittajalle sysätään rutiinikeikka kierrellä seudun juhannustapahtumissa kuvaaja Oskarin kanssa.

Samaan aikaan neljä nuorta lähtee omiin juhannusjuhliinsa meren rantaan syrjäiseen niemenkärkeen. Juhlinta loppuu kuitenkin alkuunsa, kun ison kiven takaa löytyy kuollut nainen. Poliisin ja ambulanssin liikkeet pikkukaupungin keskustassa herättävät kiinnostusta, ja Sara ja Oskarkin saavat jutusta vihiä. Juhannusnumeron pääjuttu saattaakin vaihtua lennossa.

Saran ja toimituksen lisäksi keskeisiä henkilöitä romaanissa ovat torin laidalla kerrostalossa asuva jalkojaan poteva Lea, jolla on aikaa tarkkailla pikkukaupunkia ja sen asukkaita herkeämättä, sekä paikkakunnan uusi pappi Linna Smeds. Linna on ensimmäisiä naispappeja seudulla ja saa ikäväkseen huomata, että tienraivaajana toimiminen saattaa olla arvaamattoman raskasta.

Koska pikkukaupungissa ollaan, käy ilmi, että niemenkärjestä kuolleena löytynyt nainen on paikkakuntalaisia, itse asiassa miltei kaikkien tuntema kunnollinen perheenäiti. Mutta miksi nainen ei ollut kesäkurssillaan, kuten oli kaikille kertonut? Mitä hän oli tehnyt niemellä alkukesän päivinä? Kuka ajoi kaupungin läpi rämisevällä autollaan keskellä yötä?

Perinteinen dekkari Kuolonkielot ei missään nimessä ole. Kuolema, tappo, järkyttää perin juurin pikkukaupungin tasapainoa. Pinnan alle kätketyt salaisuudet alkavat nousta esiin, mutta mitään varsinaista karmaisevaa sieltä ei putkahda. Rikosta ei tutkita, eikä poliisityötä kuvata paria sanaa enempää. Sara ei myöskään ole mikään murhaa innokkaasti penkova sensaatiojournalisti, joka ratkaisisi jutun poliisin nenän edestä. Saran oman elämän vaikeudet nousevat enemmänkin etualalle kuin naisen kuolema.

Pikkukaupunki ja pikkukaupunkilaisuus nousevat teoksen teemoiksi. Niitä väkivaltainen kuolema hämmentää rajustikin, ja pikkusieluisuus ja avaramielisyys saavat ottaa mittaa toisistaan. Tämän vähäeleisessä ja tarkkanäköisessä kuvaamisessa Erlandsson näyttää oivallisesti kyntensä.

Karin Erlandsson: Kuolonkielot (Missdåd)

Suom. Taija Mård.
Kustantamo S & S. 263 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas

tiistai 22. elokuuta 2017

Heikki Valkama: Pallokala



Japanilainen kulttuuri, huippukokkaus ja häikäilemätön rikos. Näistä aineksista on koottu gastrodekkariksi kutsuttu Pallokala, joka on käsittääkseni toimittaja-kirjailija Heikki Valkaman esikoisdekkari. Houkutteleva yhdistelmä ainakin minun mielestäni. Olen pitänyt kovasti Valkaman työnjäljestä Imagen päätoimittajana, ja kukapa suomalainen ei pitäisi Japanista. Ruoasta nyt puhumattakaan. Dekkarifaniuttani minun lienee turha avata enempää. Pallokala polskahti oitis lukulistani kärkeen!

Riku Mäki on suomalainen kansainvälisestikin menestynyt huippukokki, joka on kotimaassa saavuttanut oikeastaan kaiken haluamansa ammatillisessa mielessä. Yksityiselämän puolella tilanne ei ole aivan yhtä aurinkoinen, sillä Riku on hiljattain tullut kipeällä tavalla petetyksi. Siksi yllättävä kutsu Japanin keisarilliseen huippukokkikisaan on lopulta enemmän kuin tervetullut. Yhtään ei haittaa, että kutsun on selvästikin junaillut Rikun opiskelukaveri Kenta, joka on Tokiossa jatkanut perheensä menestystä ravintolabisneksessä.

Riku siis pakkaa veitsensä ja suomalaiset huippulaadukkaat raaka-aineensa televisioitavaa kokkikisaa varten ja matkustaa Tokioon. Samaan aikaan lukija saa seurata Atsuya Furutan yrityksiä taklata pahin kilpakumppaninsa kisassa paikallisen mafiapomon eli yakuza-päällikön ykkösmiehen paikasta. Kolmas, kursiivilla painettu näkökulma jää arvoituksellisesti nimettömäksi. Joku on kuitenkin pahassa pulassa, eikä muuta ulospääsyä ole kuin valmistaa murhaava ateria pallokalasta. Tuskailua ja valmisteluja seurataan lähes koko dekkarin mitalta. Puolivälin jälkeen kuvaan astuu myös ylikomisario Matsuzaka.

Valkaman dekkarin ainekset ovat mielenkiintoiset ja hänen Japani- ja gastronomia-asiantuntemuksensa ovat kiistämättömät, eikä kielessäkään ole moitittavaa. Harmillisesti Pallokalan heikkoudeksi jää dekkarijuonen vaisuus. Liikkeelle lähdetään kovin kaukaa ja monia asioita, kuten japanilaisen järjestäytyneen rikollisuuden olemusta, kokkikisoja, kokkausta, pallokalan myrkyllisyyttä ja japanilaista tapakulttuuria ylipäätään selitetään sivukaupalla.

Toimintaan päästään siis vasta pitkällisten luentojen jälkeen, ja hetken aikaa näyttääkin jo hyvältä. Murhatapa on verrattoman näyttävä, ja oivallisesti Valkama saa Rikun melkoiseen pulaan. Sitten seuraa taas jaarittelua, kunnes lopulta päästään kiivaaseen toimintavaiheeseen. Hetken aikaa meno on oikeasti jännittävää, kunnes loppu taas löysäillään.

Suomalaiskokki Riku Mäki ei selvitä rikosta tai hääri muutenkaan yksityisetsivänä. Rikoksen selvittämisen osalta Pallokala on lähinnä poliisiromaani. Matsuzaka vaikuttaa lyhyen tuttavuuden perusteella sympaattiselta poliisimieheltä, jolla on riesanaan tutunoloisia ongelmia liiallisesta perhe-elämän tuhoavasta työstä alkaen.

Pidin eksoottisesta ympäristöstä ja näyttävästä murhatavasta, mutta kumpikin tuntui toisaalta vaativan paljon selittämistä ja avaamista, mikä valitettavasti syö jännitystä vaikka muuten kiintoisaa onkin. Japani-faneille ja ruokafriikeille tämä on oivallinen herkkupala.

Heikki Valkama: Pallokala
Tammi 2017. 270 s.


Arvostelukappale.

torstai 17. elokuuta 2017

Kari Hanhisuanto: Pelkopeli



Kemiläinen kirjailija Kari Hanhisuanto on minulle uusi tuttavuus, vaikka olen tainnut kirjoittajan jonkin novellin Joulukalenterista lukaista. Netti tietää kertoa, että Hanhisuanto on julkaissut jo useita romaaneja ja että osa niistä on dekkareita. Kustantamoina ovat toimineet Myllylahti ja Nordbooks, mutta uusin Pelkopeli on Reunan teos. Tehty työ on kantanut hedelmää, sillä teksti luistaa ja juonikin melkein.

Minulle Pelkopelistä tulivat mieleen monet pohjoismaalaiset sarjamurhaajaromaanit, jotka ovat suurta huutoa. Ei tämä niille juurikaan häviä. Olen viimeksi kuunnellut Lars Keplereitä, ja Pelkopelissä on paljon samoja aineksia. Pääpahis on syvästi sairas psykopaatti/jakautunut persoona ja hän tekee sairaita tekoja toinen toisensa perään. Motiivi ei ole olennaista vaan toiminta. Lukijan mielenkiinto vangitaan kauheilla murhilla ja ruumiiden näyttävillä esillepanoilla. Poliisi on aina pari askelta jäljessä ja tuntee olevansa voimaton ylivertaisen nerokkaan murhaajan rinnalla, mutta sitkeä työ tuottaa lopulta tulosta. Sitä ennen ruumisvirta vaikuttaa pysäyttämättömältä. Kukaan ei ole turvassa.

Yhtä hyvin psykopaatti sarjamurhaaja voi riehua Suomen Kemissä kuin Ruotsissa tai Norjassakin. Paikallisväriä Hanhisuanto on saanut mukavasti Pelkopeliin mukaan, ja kemiläisille tai muuten paikat tunteville tarinassa on sitä myöden vielä lisätaso tarjolla. Kemin kaupungin taideteokset kun saavat uutta maustetta niihin ripustetuista nälkiinnytetyistä ruumiista…

Kemissä nimittäin riehuu vuosien ajan itseään Timoriksi kutsuva sarjamurhaaja, joka kaappaa uhrinsa ja sulkee heidät kuukausiksi, jopa vuosiksi talonsa kellariin rakennettuihin selleihin hitaasti kuolemaan. Kun aika koittaa, Timor lopulta surmaa uhrinsa ja ripustaa heidät näytteille kuin taideteokset. Timor ajatteleekin olevansa taiteilija ja ruumiiden taideteostensa materiaalia.

Herättääkseen vastustajansa eli Kemin poliisin ja erityisesti komisario Ari Remeksen mielenkiinnon Timor on lähettänyt poliisille postia jo ennen ensimmäistä murhaa. Pelikortissa, jonka kuva-aiheena on jokeri, on verinen sormenjälki. Jälkikäteen käy ilmi, että jälki kuuluu ensimmäiselle uhrille. Pikaisesti poliisi tekee johtopäätöksen, että murhat liittyvät jotenkin Veikkauksen Jokeri-arvontoihin. Mutta miten?

Timor haluaa paitsi toteuttaa pakkomiellettään taideteoksistaan myös saada kemiläiset joukkopelon valtaan ja saada ihailua. Katalasti poliisi kuitenkin onnistuu vaientamaan median, eikä kaivattua huomiota tule. Niinpä Timor muuttaa toimintakaavaansa ja sieppaa näyttävästi paikallisesti (ja valtakunnallisestikin) tunnetun Ylen radiotoimittajan Jari Vesan.
Läheisimmäksi lukijalle Timorin uhreista tulee kuitenkin Farah, Kemissä asuva nuori maahanmuuttajanainen, jonka elämää päästään kurkistamaan jo ennen sieppausta ja sen aikana. Myös Timor alkaa tuntea kummallista vetoa juuri tähän uhriinsa. Selviääkö Farah vuosien vankeudesta? Ehtiikö poliisi selvittää Timorin arvoituksen ajoissa Farahin ja Jari Vesan osalta?

Hanhisuanto selviää juonenkuljetuksessa ensimmäiset kolme neljännestä kirjasta hienosti, mutta sitten jännite minusta löystyy jopa kohtalokkaasti. Ei ole enää mitään uutta vauhdikasta juonenkäännettä kuten esikuvissa eikä loppurytinöihin varsinaisesti päästä ollenkaan, vaikka loppuun vielä muutama yllätyskin on saatu sommiteltua. Muutama johtolanka taitaa jäädä roikkumaan ja osa johtamaan tahattomasti harhaan. Seassa on turhan paljon teennäistä ainesta, kuten poliisien 'aistima' pahuuden tunnelma kaupungissa sekä todella omituinen pakkomielle Jokeri-arvonnasta, jonka poliisit keksivät yllättävän helposti ja uskovat vielä itseään! Lukijalle tämä pakkomielle sen sijaan ei avaudu yrityksistä huolimatta.

Toimittaja Jari Vesan lisäksi kirjassa vilahtaa pariin otteeseen myös kemiläinen kirjailija Kari Hanhisuanto, joka on kirjoittamassa dekkaria. Oikeiden ihmisten käyttäminen näin suoraan vaikuttaa hieman erikoiselta ratkaisulta. Kirjailijan oman osuuden vielä ymmärtää jonkinlaiseksi kirjalliseksi silmäniskuksi lukijalle, mutta Vesan osuus jää oudommaksi.

Ylipäätään siis positiivinen yllätys suomalaiseksi sarjamurhaajatoimintatrilleriksi!

Kari Hanhisuanto: Pelkopeli

Reuna 2016. 344 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

tiistai 15. elokuuta 2017

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö



Psykopatologinen epidemia, Vanhan Vaasan kirkkorauniot maanalaisine käytävineen, paikallinen legenda itkevästä ja kuiskaavasta tytön haamusta, Vaasan palo, perhoset muodonmuutoksen symboleina, salaperäiset uskonnolliset lahkot uhrimenoineen.

Kaikesta tästä materiaalista Marko Hautala, Suomen Stephen Kingiksikin tituleerattu kauhugenreen vahvasti kallellaan oleva vaasalaiskirjailija, on koonnut tiheätunnelmaisen kauhuromaanin Kuiskaava tyttö. Kyseessä on tekijänsä kuudes romaani, ja hänen aiemmasta tuotannostaan olen lukenut muutama vuosi sitten Unikoira-nimisen teoksen. Sen imuun en ole aivan päässyt, mutta lieneekö syynä tieteisfiktion osuuden karsiminen vai paikallisen mytologian korostuminen, että Kuiskaava tyttö kyllä imaisi pelottavaan maailmaansa.

Kuiskaavan tytön kannen varoitus ”Lue omalla vastuullasi” saa painavuutta romaanin tarinasta. Yksi teoksen keskeisistä ideoista on nimittäin psykopatologiseksi epidemiaksi kutsuttu ilmiö, jossa psyykkiset oireet, kuten hallusinaatioiksi tulkitsemani kuiskausten kuulemiset ja korvakäytävän ankara kutiaminen, tarttuvat henkilöltä toiselle. Tartunnan saa, jos keskustelee oireista niistä kärsivän henkilön kanssa tai lukee aihetta käsittelevää tekstiä, kuten päiväkirjamerkintöjä tai kirjeitä. Jos siis alat kirjan luettuasi nähdä epätavallisen paljon yöperhosia tai kuulla kuiskintaa vasemman korvasi viereltä, olet voinut saada tartunnan.

Tapahtumat käynnistyvät Helsingissä, kun yksityisen psykoterapiakeskus Säteen terapeutti Mäkilä murhataan työpaikallaan. Työkaveri Anton saa vinkin, että Mäkilä on jättänyt hänelle ennen kuolemaansa punaisen kansion, johon Antonin tulee tutustua, jos Mäkilän käy huonosti. Kenet Mäkilä on päästänyt vastaanotolle tappamaan hänet? Pian Anton suuntaa Vaasaan, mistä Mäkilä on vuotta aiemmin joutunut lähtemään muualle töihin. Entisen työpaikan sihteeri välittää Antonille lisää materiaalia Mäkilältä.

Vaasassa opiskelee myös Antonin tytär Iida, jota hän ei ole tavannut yli kymmeneen vuoteen. Antonin kauhistukseksi Iidan nimi putkahtaa esiin Mäkilän aineistosta, jossa hän kuvailee tutkimiaan tapauksia. Niissä nuoret naiset kärsivät identtisistä psyykkisistä oireista, joissa potilas kuulee vasemman korvansa vierestä tauotonta puhetta, kuiskintaa, joka vähitellen tekee potilaan hulluksi.

Vanhan Vaasan kirkonraunioilla alkaa tapahtua pelottavia asioita, ja mitä enemmän Anton Vaasassa koettaa selvittä Iidan olinpaikkaa ja Mäkilän muistiinpanoihin liittyviä yksityiskohtia, sitä uhkaavammaksi tunnelma muuttuu. Lopulta Anton joutuu itsekin kamppailemaan hengestään paikassa, jonka olemassaolosta liikkuu kiistanalaisia tietoja.

Kuten olen aikoinani Unikoirasta kirjoittanut, Hautalalla on tässäkin teoksessa paljon erilaisia aineksia. Nyt ne pysyvät mielestäni paremmin hallinnassa ja kokonaisuudesta muodostuu johdonmukaisempi. Teoksen sisäinen maailma on ehyt ja uskottava sekä ennen kaikkea kiinnostava. Hautala myös lisää kierroksia maltillisesti ja tihentää kauhutunnelmaa taitavasti lukijaa manipuloiden. Lukija on nimittäin juuri aavistuksen edellä Antonia ja joutuu henkeään pidätellen seuraamaan, miten tämä astelee ansoihin pahaa liian lievästi aavistellen.


Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi 2016. 255 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin



”Usein emme arvosta asioita ennen kuin niistä on tullut muistoja.”

Kaltaistani kirjoihin ja lukemiseen hurahtanutta hemmotellaan taas tänä vuonna oikein olan takaa. Kirjallisia herkkuja putkahtelee painokoneitten uumenista vuolaana virtana. Osaa niistä olen malttamattomana odotellut, mutta joukossa on luonnollisesti ja onneksi myös koko joukko yllätyksiä. Jälkimmäisiin lukeutuu Ben Kallandin upea esikoisromaani Vien sinut kotiin, joka tupsahti postilaatikkooni pari päivää ilmestymisensä jälkeen. Blogipöhinä oli julkaisupäivänä sen verran positiivisesti latautunutta, että lukukiireistäni piittaamatta tartuin tähän kauniiseen kirjaan välittömästi. Onneksi! Pidin kovasti lukemastani.

Minämuotoisen romaanin äänenä on suomenruotsalainen Markus Douglas, joka on edennyt pitkälle Jehovan todistajien kansainvälisessä organisaatiossa ja sen päämajassa New Yorkin Brooklynissa. Juuri ennen ratkaisevaa organisaation sisäiseen vallankaappaukseen liittyvää äänestystä Markuksen tavoittaa kaksi viestiä. Ensimmäisessä kerrotaan, että hänen siskonsa Sofia on kuollut Suomessa. Toisessa Ellen Leblanc -niminen nainen kertoo olevansa Markuksen tytär.

Tästä lähtötilanteesta Markus alkaa kertoa perheestään, seurakuntaelämästä, urastaan ja rakkauksistaan. Seassa on isoja salaisuuksia ja arvoituksiakin, jotka vaikuttavat vahvana pohjavärinä läpi koko romaanin. Lukija koukutetaan vahvasti heti alkusivuilla Douglasien mökkinaapurin ja nuoren Markuksen parhaan ystävän Timo Auramon karmivalla kohtalolla. Lapsuuden kesät merenrannalla ja talvet Helsingissä sekä aikuisuus eri puolilla Yhdysvaltoja lomittuvat.

Kallandin tapa avata tarinan osasia pala kerrallaan ja viljellä vihjailevia ennakointeja toimii hienosti. Pidin myös siitä, ettei kaikkiin tapahtumiin tule selkeää selitystä, vaan lukija joutuu tai saa päätellä osan tapahtumien motiiveista itse. Mitä Markus jättää lukijalle kertomatta? Hän itse toteaa: ”Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa”, ja Ellen: ”Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.”

Olen viime vuosina lukenut koko joukon lestadiolaisuudesta kertovia romaaneja ja viimeksi kevättalvesta Terhi Törmälehdon helluntailaisuutta avaavan esikoisromaanin Vaikka vuoret järkkyisivät. Tähän jatkumoon Kallandin Vien sinut kotiin tuo hienon lisäyksen. En muista aiemmin lukeneeni Jehovan todistajien sisäpiirin kuvausta kaunokirjallisuudessa. Suljetut uskonnolliset yhteisöt ovat kiehtovia, tunnustan.

Elin rakastavassa yhteisössä, vanhempieni ja kolmen siskoni kanssa. Tiesin olevani turvassa, tiesin että meillä oli totuus, tiesin kuuluvani suureen joukkoon, valittuun kansaan, ettemme olleet osa tätä maailmaa. Minulla oli käynyt tuuri, kun olin syntynyt totuuden tuntevaan perheeseen.”

Tiiviin uskonnollisen yhteisön ja perheen ja yksilöiden edut ovat kuitenkin helposti törmäyskurssilla. Kun likapyykki on tapana hoitaa perhepiirissä, jäävät vaikeat asiat usein vaille ratkaisua. Markuksen perheen äidin jatkuvaan väsymykseen suhtaudutaan perheessä normaalina olotilana. Apua ei haeta eikä tarvita. Kun nuorin sisaruksista, Ellen, osoittautuu poikkeuksellisen lahjakkaaksi viulistiksi, on isällä lähinnä huoli siitä, että Ellen soittaa vääränlaista musiikkia. Soittokilpailuihin osallistumistakaan ei pidetä yhteisössä hyvänä asiana.

Markuksen ja muiden perheenjäsenten sekä ystäväpiirin tarinan lomassa Kalland avaa hienosti Jehovan todistajien seurakuntaelämää, organisaatiota aivan huippua myöden sekä opin vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen. Sääntöjä noudatetaan tarkasti, koska yhteisön rangaistukset ovat hurjia. Pahin on erottaminen, joka käytännössä tarkoittaa erotetun kaikkien sosiaalisten suhteiden katkeamista kertaiskulla. Kalland ei minusta mitenkään osoittele tai ole sensaatiohakuinen, päinvastoin. Lukija saa itse tehdä omat johtopäätöksensä. Kirjoittamalla pienen Ellenin suuhun verrattoman pikkuvanhoja, aikuisten suusta repäistyjä repliikkejä hän on saanut mukaan myös ironista huumoria.

Tätä romaania lukiessani mietin myös, miten kaltaiselleni epämusikaaliselle ja epävisuaaliselle taiteenystävälle moni kirja on tarjonnut musiikin ja kuvataiteen elämyksiä ja avannut niiden maailmoja. Musiikki on Ellenin elämän ehdoton keskipiste, hän elää siitä ja siinä. Ellen taas on Markukselle hyvin tärkeä ihminen. Tätä kautta on luonnollista, että romaanissa kuvataan paljon soittokohtauksia. Ja miten Kalland ne tekeekään! Musiikki tuntuu rönsyävän kirjan sivuilta! Erityiskiitos romaanin loppuun lisätystä ääniraidasta, josta löytyvät tiedot kaikista teoksessa mainituista sävellyksistä. Sen avulla kaltaiseni musiikkitumpelokin osaa etsiytyä teosten äärelle. Ihan mahtavaa!

Opin siis romaanin parissa paljon. Mutta ennen kaikkea uppouduin hienoon, surumieliseen tarinaan ja kiinnyin henkilöihin. Halusin tietää, miten heidän käy ja miksi heille kävi niin kuin kävi. Tarina on mielenkiintoinen ja koskettava, henkilöt aitoja. Kieli ja rakenne ovat mietittyjä ja toimivia. Tästä kirjasta merkitsin itselleni muistiin monta hienoa lausetta ja katkelmaa. Hyvän kirjan merkki sekin.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017. 284 s.
Upea kansi Anna Makkonen.

Arvostelukappale.


P.S. Huomioni kiinnittyi sivulla 109 mainittuun amerikkalaisen vaiho-oppilaistytön hukkumisonnettomuuteen, joka on käsittääkseni ollut sysäyksenä Monica Fagerholmin romaanille Amerikkalainen tyttö. Hieno kirjallinen silmänisku! 

perjantai 11. elokuuta 2017

Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia



Pohjois-Suomen uusi Arto Paasilinna, Mikko-Pekka Heikkinen, on armoitettu tarinaniskijä ja sanansäilän mestari. Poromafia on toinen Heikkiseltä lukemani romaani. Jo Jääräpää kutkutteli nauruhermojani muikeasti riemastuttavalla kunnallispoliittisella satiirillaan. Poromafiassa Heikkinen lisää kierroksia kirjoittamalla aivan mainion keitoksen, jossa mafia kohtaa liivijengin. Miljöönä toimii Suomen Utsjoki.

Nelihangan mahtisuku on useamman miespolven ajan pitänyt komentoa Utsjoen paliskunnassa. Suvun päämies Jonás-Guhtur Nelihanka on kuin Kummisedän Vito Corleone mahtipontisine luksusasuntoineen ja korskeine maastureineen. Mahti perustuu vahvimman oikeuteen, jota pönkitetään mafiatyyliin kunniakysymyksillä ja suojelurahajärjestelmillä. Ken asettuu Nelihankoja vastaan, saa sen karvaasti tuta, kuten poroisäntä Ville Poikkipää, jonka Jonás-Guhtur yhdeksän vuotta aikaisemmin suisti jyrkänteeltä rotkoon. Ainakin, mikäli sitkeisiin huhuihin on uskominen. Ja miksei olisi.

Valta ja vauraus olisivat täydellisiä, ellei Nelihangan perheen yhtenäisyys olisi muutamaa vuotta aikaisemmin pahasti säröillyt. Jonás-Guhturin rakastettu esikoispoika Jouni-Sammeli oli luopunut perheen neuvonantajan tehtävästään ja ilmoittanut, ettei aio jatkaa isänsä paikalla paliskunnan johtajana. Jouni-Sammelilla oli oma unelma elettävänä, kuten hän asian isälleen muotoili.

Takakansiteksti paljastaa jo, mikä Jouni-Sammelin unelma on, ainakin päältä katsoen: hän on perustanut Utsjoelle maailman ensimmäisen moottorikelkkajengin, Ahma SC:n, joka toimii kuten mikä hyvänsä liivijengi. Itse hän heiluttaa presidentin nuijaa (eli vasaraa, jonka kahva on verhottu piisaminnahalla), ja varapresidenttinä häärii hänen serkkunsa Rasmus. Osa kerholaisista on suomalaisia, kuten lukion biologianopettaja Angeli ja paikallisen moottorikelkkahuollon omistaja Kimmo.

Jouni-Sammelin kelkkajengi karvastelee katkerasti Jonás-Guhturia, joka pitää koko touhua lapsellisena uhitteluna, mutta myös paikallista virkavaltaa eli ylikonstaapeli Teppo Mularia ja hänen innokasta työpariaan Tenorantaa. Mulari on päättänyt kitkeä liivijengin juuriaan myöten, koska on avuton Nelihangan mafiajärjestön edessä. Junantuomalle poliisille on jo uran alkumetreillä osoitettu paikkansa, josta ei kannata pyristellä.

Jouni-Sammelilla on kuitenkin muukin päämäärä kuin ajella kairassa komealla moottorikelkalla lumen kimallellessa ja ottaa itsestään hienoja selfieitä jaettavaksi Ahma SC:n sometileillä. Hän on päättänyt murentaa isänsä mafian vallan Utsojoella ja palauttaa elinkeinon niille poroisännille, joilta se on vuosien mittaan syöty alta Nelihangan tokan kalutessa viimeisetkin jäkälät tunturien kupeilta. Siihen tosin tarvitaan vertaansa vailla oleva juoni… Useammallakin osapuolella on lopulta kirjaimellisesti kovat piipussa, kun Utsjoen herruudesta kamppaillaan. Ruumiitakin tulee.

Kumppanikseen Jouni-Sammeli saa epätodennäköisimmän kaikista eli Ville Poikkipään lesken Sáran, yksinhuoltajaporoisännän, jolla on ekonomin paperit. Parisuhteen kehittymisen kuvauksessa Heikkinen näyttää taas kyntensä. Määrätietoinen, itsellinen Sára on uljaalle jengipresidentille miltei saavuttamaton unelma.

Hulvattoman, absurdeja käänteitä saavan tarinan ja herkullisten yksityiskohtien alla on kuitenkin vakavaa asiaa muun muassa saamelaiskulttuurin väistämättömältä näyttävästä katoamisesta, perinteisten elinkeinojen perikadosta, ahneudesta ja mukavuudenhalusta,
virkakoneiston korruptoituneisuudesta ja sosiaalisen median varjopuolista.


Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia
Johnny Kniga 2016. 382 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Juhla-arvonta tonnin kunniaksi!



Sunnuntaina blogissani saavutettiin tuhannen jutun juhlava rajapyykki asianmukaisesti eli kirjoittamallani haltioituneella esittelyllä Anni Kytömäen loistavasta romaanista Kivitasku. Kirsin kirjanurkka on ehtinyt olla eetterissä pian seitsemän vuotta. Julkaisutahti on viime vuosina vakiintunut 2-3 jutun viikkovauhtiin. Seassa on monenlaisia juttuja Kirjahyllyjeni kätköistä -sarjasta erilaisiin arvontapostauksiin ynnä muuhun ajankohtaiseen sälään. Onpa joukossa muutama vierailevan kirjoittajan tekstikin. Pääasiassa juttuni kuitenkin käsittelevät jotakin lukemaani kirjaa ja sitä, millainen lukukokemukseni on ollut. Jutuissani olen käsitellyt yli viidensadan tekijän teoksia, kuten tuolta sivupalkin tunnisteista näkee.

Juhlistan tätä tasalukurajapyykin saavuttamistani nyt lupaamallani kirja-arvonnalla. Pari viikkoa sitten osallistuin Gummeruksen organisoimaan blogi-iskuun, jossa kymmenessä blogissa ilmestyi samanaikaisesti esittely kustantamon uutuusdekkarista eli ruotsalaisen Camilla Greben psykologisesta trilleristä Kun jää pettää alta. Me bloggaajat saimme kirjan ennakkokappaleet luettavaksemme ja samalla kustantamo lupasi, että saamme iskemättömän kappaleen kyseistä kirjaa sekä kaksi muuta syksyn uutuusdekkaria arvottaviksi blogeissamme. Valitsin muiksi palkinnoiksi tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto-Q-sarjan uusimman osan Vartija sekä Daniel Colen trillerin Räsynukke. Kaikki kolme ovat muhkeita lukupaketteja, joiden parissa on varmasti nautinto viettää vähän viileämpikin syysilta! Arvottavat kirjat ovat kovakantisia ja käyttämättömiä.





















Arvon nuo kirjat kunkin erikseen. Edetään tutulla menetelmällä, eli laitan tämän jutun alle kommenttialoitukset jokaisesta kirjasta erikseen. Jos haluat osallistua kyseisen kirjan arvontaan, VASTAA ko. kommenttiin. Mieluusti saat vastauksessa kertoa, miksi himoaisit juuri kyseistä kirjaa. Jätä lisäksi jokin tunnistettava nimi, nimimerkki tai vaikka s-postiosoite, jotta saan sinuun yhteyttä, mikäli onni potkaisee. Osallistua voi halutessaan vaikka kaikkien kolmen kirjan arvontoihin, mutta silloin on jätettävä vastaus jokaiseen kommenttiin. Tämä selvä? Osallistumisaikaa on sunnuntaihin 13.8. klo 20 asti. Voittajat julkistetaan täällä blogissa sen jälkeen. Mikäli en tavoita voittajia kohtuullisen pian tulosten julkistamisen jälkeen, arvon palkinnot uudelleen. Ole siis kuulolla! Onnea arvontaan!

Eikä tässä vielä kaikki! Lisäbonuksena arvon kahden lipun paketin oopperaan. Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistossa aivan uudenlainen oopperaesitys, Janacekin Ovelaan kettuun perustuva Vixen. Oopperassa laulajia ja muusikoita voi seurata liikkumalla lavasteissa ja oopperamusiikki sekä laulu tulevat kuulokkeista. Kyseessä on Helsingin Koomisen Oopperan yhteistuotanto lontoolaisen Silent Operan kanssa. Esitykset ovat Helsingissä Konepajan Brunossa 17.- 20.8.2017. Lisätietoja esityksestä täältä.



Liput arvon samalla menetelmällä kuin kirjat, eli laitan alle kommentin, johon vastaamalla voi ilmaista halunsa osallistua arvontaan. Arvon lippupaketin samaten sunnuntaina 13.8.2017 klo 20 mennessä osallistuneiden kesken. Liput lahjoittaa Helsingin Koominen Ooppera ja ne toimitetaan voittajalle sähköisesti, joten tarvitsen aikanaan voittajan sähköpostiosoitteen pikaisesti välitettäväksi eteenpäin. Voittaja saa valita esityspäivistä mieleisensä. Nämä tiedot voimme vaihtaa sitten voittajan kanssa arvonnan jälkeen, mutta jätäthän kommenttiin taas jonkin tunnistettavan nimen, nimimerkin tms. Onnea arvontaan!


***
Sokea Onnetar on arponut voittajat random.org:n avustuksella.

Voittajat ovat:

Camilla Greben Kun jää pettää alta -> Anna S.

Jussi Adler-Olsenin Vartija -> tuula (ensimmäinen kommentti) 

19.8. arvottu uusi voittaja: ElenaH
Daniel Colen Räsynukke -> Hilda Hissu

Liput Koomisen Oopperan ja Silent Operan Vixeniin -> SannaP

Lämmin kiitos kaikille arvontoihin osallistuneille ja myös teille muuten blogiani onnitelleille! Erityisonnittelut tietysti voittajille!

Koetan tavoittaa voittajat sähköpostitse, mikäli se on tiedossani. Jos ei ole, pyydän, että otatte mahdollisimman pian yhteyttä minuun: kirsi.htnn (at) gmail.com, jotta saan postiosoitteenne ja puhelinnumeronne palkintojen postitusta varten.




maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa



Pinttyneenä himolukijana sitä jo näillä vuosikymmenillä kuvittelee tietävänsä aika tarkkaan, millaisista kirjoista pitää ja millaiset taas eivät ole lainkaan minua varten kirjoitettuja. Pidän melko perinteisestä proosakerronnasta. Jos romaanikonventioita ja kerrontaa kovin rohkeasti rikotaan, tuntuu minusta usein, että nyt haetaan tarkoituksellisesti jotain hienoa ja epätavannomaista. Alkaa tuntua teennäiseltä. Pahinta on, jos koen tekstin ’tekotaiteellisena’, kikkailuna. Se saa niskakarvani pystyyn!

Jostain syystä olen ajatellut, että Selja Ahavan teokset ovat liian vaikeita minulle. Myönnän, että Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus, 2015), on karkottanut minut luotaan nimellään. Ensin arvelin, että kyseessä on runokokoelma, mutta romaani se on. Mutta kirjan nimi saa sisäisen kielipoliisini heristämään uhkaavasti pamppuaan! Saan näppylöitä sisustusohjelmista, joissa hyllyille on mukava ’laittaa asioita’. Asiat ovat abstrakteja. Hyllyille laitetaan esineitä. Entäs tuo tippuminen sitten? Vain nesteet voivat tippua. Esineet putoavat. Asioista en tiedä. Runoissa ne voinevat tippua. Ihmettelettekö vielä, että kirja on lukematta?! Oma taitaa olla vahinkoni. 

Sain nimittäin kustantajalta ennakkokappaleen virallisesti tänään ilmestyvästä Ahavan kolmannesta teoksesta Ennen kuin mieheni katoaa. Kurkistin ihan uteliaisuuttani varovasti sen kansien väliin, vaikka takakansiteksti vaikuttikin siltä, että luvassa on jotain aivan liian vaikeaa minulle: ”… brutaalin rehellinen tutkielma todellisuuden odottamattomasta luonteesta ja kipeästä luopumisesta.” Niin kuin siis mitä?! Entä miten jonkin avioliittokriisin yhteyteen on saatu ympättyä Kolumbus?! Alkoi tuntua uhkaavan tekotaiteelliselta…

Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.” Tämä lause jakaa naisen maailmankaikkeuden kahtia. Sen nimittäin sanoo hänen nelikymppinen aviomiehensä pariskunnan keittiössä eräänä arkisena päivänä. Miehellä alkaa hidas ja uuvuttava prosessi, jonka aikana hänestä tulee nainen. Se on kuitenkin romaanissa sivujuonne, sillä sen keskiössä on vaimo. Miten käy avioliitolle, kun mies onkin joku aivan muu kuin mitä on luullut? Miksi ei vaimo ole huomannut mitään merkkejä totuudesta yhteisten vuosien kuluessa? Miten käy rakkauden? Kaikki vakuuttavat, että sisimmältään mies on edelleen sama ihminen kuin ennenkin, vaikka hänen ruumiinsa muuttuu perusteellisesti. Entä sitten? Eihän nainen selvästikään ole tuntenut miehen sisintä!

Ennen kuin mieheni katoaa on siis kertomus avioliitosta naisen näkökulmasta. Kertomisen arvoiseksi tarinan tekee poikkeuksellinen tilanne: aviomies onkin aina halunnut olla nainen ja päättää nyt, nelikymppisenä, toteuttaa halunsa. Naisen maailman perusta tuntuu murenevan hallitsemattomasti. Miten olla vahva tuollaisessa tilanteessa? Miten tukea rakkainta ihmistä näin vaikean ratkaisun partaalla, kun itse huutaa sisimmässään epätoivoisesti katoavan miehen ja rakkauden perään? Tämän tarinan Ahava kertoo päähenkilönsä kautta kauniisti ja riipaisevasti.

Aihe on siis poikkeuksellinen ja ainakin minulle tuore. Nainen koettaa epätoivoisesti painaa mieleensä miehensä tunnun ennen kuin se on kokonaan poissa. Samalla hän yrittää kartoittaa mennyttä yhteistä elämää. Eikö mitään merkkejä ollut oikeasti ollut? Omiin aisteihin ja muistikuviin ei tunnu olevan luottamista. Mies ja kaikki mieheen liittyvät muistikuvat tuntuvat olevan perin miehisiä. Miten siellä kaiken alla on kuitenkin voinut piillä nainen, joka alkaa käyttää vaimon hametta ja liikaa meikkivoidetta?

Tämän rinnalla tarinassa kulkee kuvaus Kolumbuksen purjehduksista Atlantin yli Intiaan, kuten hän kai hamaan loppuun asti itse uskoi. Vertaus on yllättävän oivaltava. Jo Kolumbuksen nimestä on olemassa lukuisia versioita, ja hänen syntymäkotikaupungikseen on virallisesti ilmoittautunut reippaasti toistakymmentä paikkakuntaa. Löytöretkeilijä myös muunsi tunnettua totuutta saadakseen rahoituksen purjehduksilleen Atlantin yli ja uskoi todennäköisesti hamaan loppuun asti tulleensa Intiaan, vaikka kaikki tosiseikat puhuivat tätä vastaan. Ahava näyttää löytöretkien vaiheet raadollisina ja inhimillisinä, jopa kuvottavina.

Mielenkiintoisen rakenteen lisäksi upeaa on Ahavan kieli. Sekä rakenne että kaunis, täsmällinen ja paikoin runollisen rosoinen kieli kuvastavat hienosti minäkertojan mielenliikkeitä ja tunnetiloja. Kokonaisuus on lähestulkoon täydellinen. Epätoivoisten hetkien lomassa on kuvattuna tapahtumia, jotka lähenevät mustaa huumoria. Niille nainenkin voinee vielä joskus nauraa, ainakin kyynelten läpi. Nautin kirjasta kovasti. Kannatti raottaa tämän kirjan kantta!


Puen ylleni hautajaismekon.
Vedän kumisaappaat jalkaan ja menen puutarhaan.
Tuntuu hyvältä puhua selkeillä päälauseilla näin.
Kaivan lapiolla kuopan keskelle perunamaata.
Tämä on mieheni raivaama kasvimaa.
Poljen lapiota, ja multa sotkee mekon.
Kun kuoppa on tarpeeksi syvä, lasken pahvilaatikkoon sen pohjalle.
Pahvilaatikossa ovat mieheni paidat, jotka pelastin roskalaatikosta.
Seison hetken.
Lapioin maan takaisin kuoppaan.
Perunat kasvakoot hänen päälleen.
Minun mieheni on tänään mennyt pois.



Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017. 231 s.


Arvostelukappale.

P.S. Sain siis teoksen ennakkokappaleena kustantajalta, joten ehdin lukea sen ennen viikonloppuna Aamulehdessä ja Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ilmestyneitä kirjailijan henkilöhaastatteluja. Niistä käy ilmi, että kyseessä on kirjailijan itsensä kokemaan perustuva romaani. Lukiessani pohdiskelinkin tätä mahdollisuutta, sillä niin hienosti Ahava päähenkilönsä nahkoihin sujahtaa. Omakohtaisuus ei millään tavoin vähennä romaanin arvoa ja hienoutta, mutta avaa tarinaan vielä lisänäkökulmia.

Zoen tarina avaa romaaniin toisen näkökulman. 

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Anni Kytömäki: Kivitasku



”Joskus sillan voi rakentaa mustarastaan laulustakin.”


”Yhdistetään Kjell WestönEeva Joenpellon ja Sirpa Kähkösen lavean eeppinen historiallisen romaanin kerronta ja loistava henkilökuvaus ja lisätään siihen hyppysellinen kansanperinteestä ammentavaa maagista realismia sekä tarkkoja luontohavaintoja ja raikasta kielenkäyttöä. Siinä lyhykäisyydessään Anni Kytömäen Kultarinnan 
valmistusresepti. Kenties. Lisänä on aimo annos kirjallista lahjakkuutta ja rakkautta tarinankerrontaan.”

Näin olen kolme vuotta sitten pohdiskellut, miksi Kytömäen esikoisteos Kultarinta veti kerta heitolla jalat altani ja imaisi minut pyörteisiinsä. Nyt, luettuni Kytömäen toisen romaanin Kivitasku, olen valmis toistamaan sanani. Kytömäellä on hallussaan resepti, jolla kirjoitetaan sellaisia romaaneja, joita voin vain rakastaa ja tyytyväisyydestä hyristen ahmia. Kaikki on tallella: upea tarina, hieno tarinankuljetus, yllätyksellisyys, koskettavuus, kielen soljuva kauneus, luonnon voimakas läsnäolo, historiantaju, henkilöiden aitous. Mutta jotain on tullut lisääkin. Lukijaa hemmotellaan myös tarjoamalla osista rakentuva kokonaisuus, jonka palat saa koota kirjan sivuilta ja omasta mielestään.

Kultarinta-postauksessani totesin, että kirjoitukseni on melkoinen ylistyslaulu. Tästä kirjoituksesta on tulossa väkisinkin samanlainen. Mutta minkäs teet. Kivitasku on juuri sellainen romaani, jollaisia vain yksinkertaisesti ja ehdoitta rakastan. En osaa toivoa siihen mitään lisää tai muutettavaa, saati poistettavaa. Kehun siis sumeilematta. Koettakaa kestää!

Takakannessa esitellään lyhyesti Kivitaskun kolmen aikatason lähtötilanteet. Vuonna 1959 Helena viettää lukiolaisena kesänsä yksin Mustasaaren vanhassa torpassa valmistautuen tulossa olevaan tutkimusmatkaansa. Syksyllä Helena ei kuitenkaan matkusta Pääsiäissaarille rongorongo-kirjoitusjärjestelmän ratkaisu taskussaan vaan mielisairaalaan suljetulle osastolle. Vuonna 2012 Vekan pitäisi mennä sairaalaan osastolle tutkimuksiin ja hoitojaksolle sydänvaivojensa takia. Sairaala on kuitenkin viimeinen paikka, minne hän haluaisi mennä. Niinpä hän päätyykin Louhurantaan, perheen yhteiseen kesäpaikkaan Mustasalmen rannalle. Vuonna 1849 venäläisen ruhtinassuvun perillinen Sergei Gelovani-Volkonski on ystävineen astelemassa kohti teloituspaikkaansa. Liian rohkeasti esitetyt yhteiskuntakriittiset katsannot romaaneissa ovat koituneet nuorukaisen kohtaloksi. Hallitsijan oikku kuitenkin muuttaa kuolemanrangaistuksen pakkotyökomennukseksi.

Kuten arvata saattaa, nämä tarinat liittyvät lopulta hyvin tiukastikin yhteen, vaikka ensivaikutelma antaa muuta ymmärtää. Kyseessä on kuusi repaleista sukupolvea (ja vähän jo seitsemättäkin) kattava vahva sukutarina, jonka yhdistävänä miljöönä on itäsuomalainen Riutanlahden kylä ja sen tuntumassa sijaitseva järvi. Järven rannalla on Louhuranta ja sen edustalla Mustansalmi sekä pieni Mustasaari. Maisemaa hallitsee jylhä Suotajainvuori, josta näkee maailman ääriin saakka. Ainakin melkein. Vaikeapääsyisellä vuorenhuipulla on ainakin muinaisranta ja saattaapa olla ihmisen aikaan saamia kivimuodostelmiakin. Alapuolella metsän suojassa on vanha kivilouhos, josta on louhittu silmäkiveä 1800-luvulla.

Tämän maiseman piiriin tarina aina lopulta kiertyy, vaikka henkilöt liikkuvat vuosikymmenten mittaan aina Pääsiäissaarilla ja Amerikassa asti. Sergein vaiheiden myötä Venäjän ja erityisesti Pietarin seutu tulevat myös tutuiksi. Niin ihmiset kuin kivetkin ovat alati liikkeessä. Liikkeelle sysäävä voimakin on usein molempien kohdalla väkivaltainen, eikä juurilta liikahtaminen ole vapaaehtoista. Kun aivoja tai kalliota porataan, syntyy korjaamatonta jälkeä.

Kytömäki kertoo Aamulehden haastattelussa muutamista laajan romaaninsa ainesten synnystä tai innoituksen alkulähteistä. Helenan mieli on epävakaa, ja se koetetaan korjata väkivaltaisimmalla hoitomuodolla eli lobotomialla. Hänen aivojaan porataan, kuten kallioitakin moneen otteeseen tarinan eri käänteissä. Kytömäki kertoo, että vertauskuva on tarkoituksellinen. Helenan kohtalo on merkittävä juonne tarinassa mutta jää kuitenkin taustalle pitkäksi aikaa.

Minulle Kivitasku avautui ennen kaikkea identiteettiä pohdiskelevana teoksena. Keitä me olemme? Miten me tulemme siksi, joita olemme? Miten muut meitä katsovat ja mitä he näkevät? Mikä merkitys taustallamme ja historiallamme on meille ja jälkeläisillemme? Jos oma henkilöys ja identiteetti on salattava pitkään, miten käy mielelle? Monen sukupolven henkilöille tapahtuu tarinassa asioita, joista ei voida tai haluta puhua. Salailu ja vaikeneminen kostautuvat seuraaville sukupolville. Myös juurilla ja sielunmaisemalla on merkityksensä. Mitä tapahtuu ihmiselle, joka revitään väkivalloin juuriltaan? Miten käy, kun koko elämän mittaan samana pysynyt maisema ratkaisevasti ja lopullisesti muuttuu?

Kivitasku on rikas teos. Sen voi lukea monella tavalla, ja siitä eri lukijat saanevat irti keskenään hyvinkin erilaisia asioita. Minua Mustasalmien suvun jäsenten ja heidän lähipiirinsä ihmisten kohtalot maailman kuohuissa koskettivat. Tunsin myös, että Kytömäen tapa kuvata henkilöitään ja heidän toimiaan tietyllä tavalla luontoa ja maisemaa vasten on poikkeuksellisen toimivaa. On minusta väärin puhua Kytömäestä ’vain’ luontokirjailijana, sillä vaikka luonnolla ja sen myyttisilläkin ulottuvuuksilla on hänen romaaneissaan vankka osuutensa, hän on kirjailijana paljon enemmän. Vaikka Kivitaskussa väkevillä rakkaustarinoilla on keskeinen asema, ei se silti ole oikein rakkausromaanikaan. Se on paljon enemmän. Se on hienoa kirjallisuutta!


Nautin myös, kuten jo yllä sanoin, kokonaisuuden vähittäisestä rakentumisesta. Välillä lukiessani olin jo ehtinyt tehdä päätelmiä ja yhdistellä asioita, jotka kirjan sivuilla vasta avautuivat henkilöille. Toisinaan taas tulin totaalisesti yllätetyksi! Aivan mainion koukun oivalsin vasta, kun se läväytettiin silmieni eteen romaanin viimeisillä metreillä – sen toisen olin jo arvannutkin, ainakin melkein! Tarkkaan kannattaa lukea, ihan vain vinkiksi!

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017. 645 s.


Ostettu.

Olen Kultarinnasta keväällä 2014 kirjoittaessani todennut, että sitä lienee mahdotonta ohittaa, kun aikanaan päätetään erilaisista kirjapalkintoehdokkuuksista. Enkä ollut väärässä! Gummeruksen sivuilla todetaan: Kytömäen esikoisromaani Kultarinta (2014) oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintohdokkaana. Kytömäki sai teoksestaan Kaarlen palkinnon, Blogistanian Finlandian, Tulenkantaja-palkinnon sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

P.S. Tämä on Kirsin kirjanurkan tuhannes postaus! Sen kunniaksi ensi viikolla on luvassa uutuusdekkariarvonta. Kiitos kuitenkin jo tässä vaiheessa kaikille teille ihanille ihmisille, jotka jaksatte käydä lukemassa ja kommentoimassakin jorinoitani!


torstai 3. elokuuta 2017

Pauliina Lindholm: Komendantti



”Elämä täällä on onnellista, olemme kuin matkalla jonnekin, emme vielä perillä.”

Kaksi vuotta sitten Otava julisti Suomen satavuotisjuhlavuoden kunniaksi romaanikilpailun, jossa vaatimuksina olivat Suomen historiaan liittyvä aihe ja kirjailijan ensikertalaisuus (ks. tarkemmin täältä.) 10 000 euron palkinnon ja kustannussopimuksen nappasi helsinkiläinen graafikko Pauliina Lindholm romaanillaan Komendantti. Ansiosta tuli palkinto! Aivan upea romaani!

Eletään vuotta 1748. Ruotsin suurvalta-aika alkaa olla taakse jäänyttä. Suuri Pohjan sota on käyty yli kaksikymmentä vuotta sitten, mutta sen jäljet näkyvät paitsi valtakunnan supistuneilla kartoilla myös Suomen kamaralla elävän rahvaan arjessa. Lähes joka perhe on saanut omakohtaisesti kokea sodan kauhut. Isonvihan aikana venäläiset joukot ryöstivät ja tuhosivat armotta kaiken tielleen osuneen, ja sitten tulivat nälkävuodet. Hattujen sota ja pikkuvihan aika 1740-luvun alussa toistivat vielä kuvion.

Uusien Venäjän hyökkäysten torjumiseksi Ruotsissa tehtiin päätös uudenaikaisen linnoitusjärjestelmän rakentamisesta Suomenlahdelle, myös Helsingin edustalle. Laivastoon ja linnoituksiin perustuvan puolustusjärjestelmän avulla Ruotsi säilyttäisi asemansa alueella. Helsingin edustan saarten linnoittaminen tekisi kaupungista käytännössä valloittamattoman ainakin mereltä käsin.

Tämän mittasuhteiltaan käsittämättömän urakan saa vastuulleen Augustin Ehrensvärd, toisen polven aatelinen ja valistusmies kiireestä kantapäähän. Omakohtaiset sotakokemukset katastrofaalisesti päättyneestä Hattujen sodasta piinaavat oppinutta ja sivistynyttä miestä painajaisunien muodossa. Pitkät päivät täyttyvät ankarasta työstä. Linnoitusten rakentamiseen uppoaa valtavat määrät rahaa, ja hanke on alituiseen poliittisten vastustajien hampaissa. Suomesta käsin kuninkaan pitäminen myötämielisenä on kovan työn takana sekin.

Näin esitettynä Lindholmin romaanin aihe alkaa nopeasti kuulostaa puisevalta ja pölyttyneeltä, mahtipontiseltakin. Mutta sellainen se ei todellakaan ole, kaukana siitä! Yllä kertomani on vain taustaa tarinalle ja sen henkilöille, ja olen sen pääosin kaivanut esille muistiani verestääkseni muista lähteistä kirjan kannet suljettuani. Lindholm puhaltaa henkilönsä eloon verrattomalla tavalla, ja historialliset faktat kannattelevat tarinaa huomaamattomana tukirankana, vaivihkaa mutta toki tarpeellisena.

Lukija tapaa kiireisen ja huolten painaman Komendantin nimellä kirjassa kulkevan Ehrensvärdin linnoitustyömaan arjen keskeltä. Asumus on väliaikainen ja vailla Komendantin aseman edellyttämää loistoa, mutta mukava ja linnoitustyöntekijöiden telttaviritelmiin verrattuna ylellinen. Uskollinen palveluskunta huolehtii isäntänsä hyvinvoinnista kaikin mahdollisin tavoin. Ehrensvärdin kylmäkiskoinen vaimo ja pariskunnan ainoa lapsi, isänsä silmäterä pikkuinen Carl, ovat edelleen Tukholmassa, ja kaiken työn lomassa mies koettaa hankkia mantereen puolelta riittävän tasokkaan asumuksen perheelleen.

Yksinäisellä luodolla asustelee vanha kalastaja Andersson orvon pojantyttärensä, seitsemäntoistavuotiaan Annan kanssa. Fafalla on hallussaan vanhan kansan parantajan taitoja, jotka olisi hyvä saada siirrettyä eteenpäin. Onko Annasta arvokkaan tiedon haltijaksi? Ahkera ja töissään taitava tyttö on luonnollisesti kiinnostuneempi rakkausasioista kuin yrttimaan saloista. Kaunis ja käheänauruinen Anna-neito kuitenkin kiinnittää yllättäen itsensä Komendantin huomion, ja herraseurassa tämä julistaa olevansa rakastunut. Hän haluaa piirtää Annan! Mutta miten saada epäluuloinen vanha Andersson taipumaan herrojen kotkotuksiin?

Varsinainen juoni Komendantissa on hyvin löyhä. Otteet Ehrensvärdin (kuvitteellisesta?) päiväkirjasta ja kirjeistä arvovaltaisille ystäville ja vihollisille elävöittävät kerrontaa, jossa yhtenä pääjuonteena on linnoitustyömaan paikoin tuskallisen vaikea eteneminen. Keväällä 1748 työmiesten keskuuteen leviää ankara täivitsaus, jonka yhteydessä puhkeaa kuumetautiepidemia. Huhut lähtevät nopeasti liikkeelle. Kalastaja Andersson ojentaa auttavan kätensä linnoituksen välskärille, mutta vaikka sairaus voitetaan, huhumylly jatkaa pyörimistään hurjin seurauksin.

Toisaalta seurataan episodimaisesti Komendantin ja Annan tuttavuuden etenemistä. Asetelma on mielenkiintoinen, ja sen avulla Lindholm saa avattua linnoitustyömaata ja sen vaikutuksia ympäröivään yhteisöön monelta suunnalta. Kaivattuja työtilaisuuksia tarjoutuu monille kipeästi työtä tarvitsevalle, mutta olosuhteet ovat nykymittapuulla karmaisevat. Suomenlinnan bastioneja ja muureja katselee tämän romaanin jälkeen aivan uusin, kunnioittavammin silmin!

Lindholm kirjoittaa suomalaisten rakastamaa genreä eli historiallista romaania raikkaalla otteella, omalla tyylillään ja äänellään. Pidin erityisesti paitsi teoksen rakenteesta myös Lindholmin tavasta käyttää kieltä. Sanastossa vilahtelevat vanhat rakentamisen ja merenkäynnin sekä sodan termit, mutta niiden rinnalla on hiottuja, kauniita lauseita. Kun tarvitaan suorasukaisia ilmauksia, niitäkään ei kaihdeta. Latinan taitoa minulla ei ole, mutta onneksi Google auttaa naista hädässä. Loppuun on liitetty mittava lähdeluettelo, jonka laajuus ei lukijaa yllätä. Romaani on vaatinut hurjan taustatyön ja sulattelun. Niin vaivaton se on lukea.

Teoksen Ehrensvärd on moniulotteinen hahmo, eikä Lindholm säästele yhtään, vaan näyttää kunnioitetun Komendantin myös raadollisena, inhimillisenä hahmona, kirjaimellisesti housut kintuissakin. Rahvaan oloja ei romantisoida, jossei sorruta turhaan inhorealismiinkaan. Komendantti on kypsä ja komea esikoisromaani, joka antaa lupauksen hienosta kirjallisesta urasta!

Pauliina Lindholm: Komendantti
Otava 2017. 299 s.

Arvostelukappale.

tiistai 1. elokuuta 2017

Jyrki Heino: Kelmit



On ihan omaa syytäni, että olen pudonnut hieman kärryiltä Jyrki Heinon dekkarisarjan päähenkilön elämänvaiheiden seuraamisessa. Viimeksi tavatessani eläköityneen luutnantti Carl Wennehielmin vuoden 1796 Turussa mies oli tyytyväinen poikamies taloudenhoitajansa tiukassa huomassa. Neljä vuotta myöhemmin sama mies koettaa palauttaa kadottamaansa elämänhaluaan kaivonjuonnilla Naantalin kylpylaitoksessa. Wennehielm on sitten viime tapaamisemme paitsi avioitunut myös jäänyt leskeksi. Kaiken huipuksi hänestä on tullut alle vuoden ikäisen tytön yksinhuoltaja.

Omaa syytäni siis on, että Kello on toistaiseksi lukematta tästä tähän mennessä kolmiosaisesta historiallisesta dekkarisarjasta. Aion sen vielä lukea, kunhan ehdin. Olen Kellarin parissa viihtynyt aikoinani oikein hyvin, vaikka kritisoitavaakin olen löytänyt kosolti. Ilokseni voin nyt Kelmit luettuani todeta, että Heino on parantanut roimasti nimenomaan juonenkehittelyä.

Wennehielm kohtaa Naantalissa kirjavan seurueen, jonka keskinäiset suhteet jäävät Wennehielmille ja lukijallekin ensi alkuun hieman hämärän peittoon. Näyttävin hahmo on kuuluisa tukholmalainen mystikko ja okkultisti Petrus Junelin, joka selvästikin käyttää kepulikonsteja yleisöä viihdyttäessään. Mutta ketkä seurueesta ovat hänen apureitaan? Piemontelainen leskirouva Giulia Gattinara vai nuhjaantunut seurapelien vetäjä rouva Trast?

Wennehielmin sielullisesta tilasta kertoo paljon, että hänkin tarttuu Junelinin onkeen ainakin hetkeksi. Kuulostaa nimittäin liian houkuttelevalta, että voisi välittäjän avulla päästä vielä puheisiin edesmenneen rakkaan Valborg-vaimon kanssa. Wennehielmillä kun on ratkottavanaan visainen pulma: antaako tyttärensä pätevämpien kasvattajien käsiin vai tohtiako sittenkin yrittää selviytyä urakasta itse. Pian kuitenkin looginen luutnanttimme palaa järkiinsä ja näkee Junelinin metkujen läpi.

Wennehielm tutustuu Naantalissa ollessaan nuoreen ja harvinaiseen kirkkomaalari Claes Häggiin, jonka taidoista myös Junelin on merkillisen kiinnostunut. Ennen kuin terveysvesien nauttiminen ehtii edes kunnolla alkaa, on yksi seurueen jäsenistä kokenut nopean mutta tuskallisen kuoleman.

Samaa aikaan Turussa käsityöläiskorttelissa kuolee kirjankuvittaja Blath saatuaan raskaan keittopadan kalloonsa. Tapahtumasta syytetään onnetonta keittiöpiikaa sekä talon pahamaineista Hannipaali-kollia. Piian huolimattomuuden takia kolli on onnistunut pudottamaan padan pihamaalla istuneen isäntänsä päähän. Wennehielmin ystävä kaupunginviskaali Appengren ei niele selitystä, mutta miten pelastaa piika varmalta tuomiolta?

Wennehielm ja Appengren yhdistävät jälleen voimansa, ja pian sekä Naantalin että Turun tapahtumat alkavat kummallisesti kietoutua yhteen ja johdattaa tutkijoita kaupungin vaikutusvaltaisimman kauppahuoneen liepeille. Porvaristalon piha on ympäröity korkealla aidalla ja kerrotaan, että Ronperin kauppahuoneen palkkalistoilla olevien miesten perheet kuuluvat seurakuntamaiseen suljettuun yhteisöön. Sen jäsenten on katkaistava välinsä kaikkiin ulkopuolisiin. Kauppahuoneen perimysjärjestyksessä tuntuu myös olevan epäselvyyttä. Pian Wennehielm saa huomata, että on astunut kenties liian vaikutusvaltaisen vastustajan varpaille. Onko luutnanttimme pakattava pieni perheensä ja muutettava pois maasta?

Ruumispino kasvaa tasaisen varmasti, ja lukijaa viedään kuin pässiä narussa läpi tarinan. Suurin osa juonilangoista solmiutuu lopulta yhteen sievästi, mutta seassa on muutamia harhalankojakin. Muutamat yksityiskohdat olisi ehkä voinut keitoksesta pudottaa pois ja siten jäntevöittää vielä kokonaisuutta.

Edelleen nautin kovasti Heinon loistavasta kyvystä loihtia vuoden 1800 Turku ja vähän Tukholmaakin lukijan mieleen. Kaikki yksityiskohdat tuntuvat olevan paikoillaan. Huumori on edelleen sofistikoituneen kuivakkaa, ja tarinassa on myös ulottuvuuksia, jotka saavat miettimään sen vertauskuvallisuutta. Uskonnollisten yhteisöjen varjopuolet ja ihmisten kiihkeä halu uskoa epätodennäköiseen ovat tallella edelleen.

Oikein mainio historiallinen dekkari upeita kansia myöten.


Jyrki Heino: Kelmit
S & S 2016. 271 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.