Anni Kytömäki: Kivitasku

”Joskus sillan voi rakentaa mustarastaan laulustakin.”

”Yhdistetään Kjell Westön, Eeva Joenpellon ja Sirpa Kähkösen lavean eeppinen historiallisen romaanin kerronta ja loistava henkilökuvaus ja lisätään siihen hyppysellinen kansanperinteestä ammentavaa maagista realismia sekä tarkkoja luontohavaintoja ja raikasta kielenkäyttöä. Siinä lyhykäisyydessään Anni Kytömäen Kultarinnan 

valmistusresepti. Kenties. Lisänä on aimo annos kirjallista lahjakkuutta ja rakkautta tarinankerrontaan.”

Näin olen kolme vuotta sitten pohdiskellut, miksi Kytömäen esikoisteos Kultarinta veti kerta heitolla jalat altani ja imaisi minut pyörteisiinsä. Nyt, luettuni Kytömäen toisen romaanin Kivitasku, olen valmis toistamaan sanani. Kytömäellä on hallussaan resepti, jolla kirjoitetaan sellaisia romaaneja, joita voin vain rakastaa ja tyytyväisyydestä hyristen ahmia. Kaikki on tallella: upea tarina, hieno tarinankuljetus, yllätyksellisyys, koskettavuus, kielen soljuva kauneus, luonnon voimakas läsnäolo, historiantaju, henkilöiden aitous. Mutta jotain on tullut lisääkin. Lukijaa hemmotellaan myös tarjoamalla osista rakentuva kokonaisuus, jonka palat saa koota kirjan sivuilta ja omasta mielestään.

Kultarinta-postauksessani totesin, että kirjoitukseni on melkoinen ylistyslaulu. Tästä kirjoituksesta on tulossa väkisinkin samanlainen. Mutta minkäs teet. Kivitasku on juuri sellainen romaani, jollaisia vain yksinkertaisesti ja ehdoitta rakastan. En osaa toivoa siihen mitään lisää tai muutettavaa, saati poistettavaa. Kehun siis sumeilematta. Koettakaa kestää!

Takakannessa esitellään lyhyesti Kivitaskun kolmen aikatason lähtötilanteet. Vuonna 1959 Helena viettää lukiolaisena kesänsä yksin Mustasaaren vanhassa torpassa valmistautuen tulossa olevaan tutkimusmatkaansa. Syksyllä Helena ei kuitenkaan matkusta Pääsiäissaarille rongorongo-kirjoitusjärjestelmän ratkaisu taskussaan vaan mielisairaalaan suljetulle osastolle. Vuonna 2012 Vekan pitäisi mennä sairaalaan osastolle tutkimuksiin ja hoitojaksolle sydänvaivojensa takia. Sairaala on kuitenkin viimeinen paikka, minne hän haluaisi mennä. Niinpä hän päätyykin Louhurantaan, perheen yhteiseen kesäpaikkaan Mustasalmen rannalle. Vuonna 1849 venäläisen ruhtinassuvun perillinen Sergei Gelovani-Volkonski on ystävineen astelemassa kohti teloituspaikkaansa. Liian rohkeasti esitetyt yhteiskuntakriittiset katsannot romaaneissa ovat koituneet nuorukaisen kohtaloksi. Hallitsijan oikku kuitenkin muuttaa kuolemanrangaistuksen pakkotyökomennukseksi.

Kuten arvata saattaa, nämä tarinat liittyvät lopulta hyvin tiukastikin yhteen, vaikka ensivaikutelma antaa muuta ymmärtää. Kyseessä on kuusi repaleista sukupolvea (ja vähän jo seitsemättäkin) kattava vahva sukutarina, jonka yhdistävänä miljöönä on itäsuomalainen Riutanlahden kylä ja sen tuntumassa sijaitseva järvi. Järven rannalla on Louhuranta ja sen edustalla Mustansalmi sekä pieni Mustasaari. Maisemaa hallitsee jylhä Suotajainvuori, josta näkee maailman ääriin saakka. Ainakin melkein. Vaikeapääsyisellä vuorenhuipulla on ainakin muinaisranta ja saattaapa olla ihmisen aikaan saamia kivimuodostelmiakin. Alapuolella metsän suojassa on vanha kivilouhos, josta on louhittu silmäkiveä 1800-luvulla.

Tämän maiseman piiriin tarina aina lopulta kiertyy, vaikka henkilöt liikkuvat vuosikymmenten mittaan aina Pääsiäissaarilla ja Amerikassa asti. Sergein vaiheiden myötä Venäjän ja erityisesti Pietarin seutu tulevat myös tutuiksi. Niin ihmiset kuin kivetkin ovat alati liikkeessä. Liikkeelle sysäävä voimakin on usein molempien kohdalla väkivaltainen, eikä juurilta liikahtaminen ole vapaaehtoista. Kun aivoja tai kalliota porataan, syntyy korjaamatonta jälkeä.

Kytömäki kertoo Aamulehden haastattelussa muutamista laajan romaaninsa ainesten synnystä tai innoituksen alkulähteistä. Helenan mieli on epävakaa, ja se koetetaan korjata väkivaltaisimmalla hoitomuodolla eli lobotomialla. Hänen aivojaan porataan, kuten kallioitakin moneen otteeseen tarinan eri käänteissä. Kytömäki kertoo, että vertauskuva on tarkoituksellinen. Helenan kohtalo on merkittävä juonne tarinassa mutta jää kuitenkin taustalle pitkäksi aikaa.

Minulle Kivitasku avautui ennen kaikkea identiteettiä pohdiskelevana teoksena. Keitä me olemme? Miten me tulemme siksi, joita olemme? Miten muut meitä katsovat ja mitä he näkevät? Mikä merkitys taustallamme ja historiallamme on meille ja jälkeläisillemme? Jos oma henkilöys ja identiteetti on salattava pitkään, miten käy mielelle? Monen sukupolven henkilöille tapahtuu tarinassa asioita, joista ei voida tai haluta puhua. Salailu ja vaikeneminen kostautuvat seuraaville sukupolville. Myös juurilla ja sielunmaisemalla on merkityksensä. Mitä tapahtuu ihmiselle, joka revitään väkivalloin juuriltaan? Miten käy, kun koko elämän mittaan samana pysynyt maisema ratkaisevasti ja lopullisesti muuttuu?

Kivitasku on rikas teos. Sen voi lukea monella tavalla, ja siitä eri lukijat saanevat irti keskenään hyvinkin erilaisia asioita. Minua Mustasalmien suvun jäsenten ja heidän lähipiirinsä ihmisten kohtalot maailman kuohuissa koskettivat. Tunsin myös, että Kytömäen tapa kuvata henkilöitään ja heidän toimiaan tietyllä tavalla luontoa ja maisemaa vasten on poikkeuksellisen toimivaa. On minusta väärin puhua Kytömäestä ’vain’ luontokirjailijana, sillä vaikka luonnolla ja sen myyttisilläkin ulottuvuuksilla on hänen romaaneissaan vankka osuutensa, hän on kirjailijana paljon enemmän. Vaikka Kivitaskussa väkevillä rakkaustarinoilla on keskeinen asema, ei se silti ole oikein rakkausromaanikaan. Se on paljon enemmän. Se on hienoa kirjallisuutta!

Nautin myös, kuten jo yllä sanoin, kokonaisuuden vähittäisestä rakentumisesta. Välillä lukiessani olin jo ehtinyt tehdä päätelmiä ja yhdistellä asioita, jotka kirjan sivuilla vasta avautuivat henkilöille. Toisinaan taas tulin totaalisesti yllätetyksi! Aivan mainion koukun oivalsin vasta, kun se läväytettiin silmieni eteen romaanin viimeisillä metreillä – sen toisen olin jo arvannutkin, ainakin melkein! Tarkkaan kannattaa lukea, ihan vain vinkiksi!

Anni Kytömäki: Kivitasku
Gummerus 2017. 645 s.

Ostettu.

Olen Kultarinnasta keväällä 2014 kirjoittaessani todennut, että sitä lienee mahdotonta ohittaa, kun aikanaan päätetään erilaisista kirjapalkintoehdokkuuksista. Enkä ollut väärässä! Gummeruksen sivuilla todetaan: Kytömäen esikoisromaani Kultarinta (2014) oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintohdokkaana. Kytömäki sai teoksestaan Kaarlen palkinnon, Blogistanian Finlandian, Tulenkantaja-palkinnon sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon.

P.S. Tämä on Kirsin kirjanurkan tuhannes postaus! Sen kunniaksi ensi viikolla on luvassa uutuusdekkariarvonta. Kiitos kuitenkin jo tässä vaiheessa kaikille teille ihanille ihmisille, jotka jaksatte käydä lukemassa ja kommentoimassakin jorinoitani!