Ben Kalland: Vien sinut kotiin

”Usein emme arvosta asioita ennen kuin niistä on tullut muistoja.”

Kaltaistani kirjoihin ja lukemiseen hurahtanutta hemmotellaan taas tänä vuonna oikein olan takaa. Kirjallisia herkkuja putkahtelee painokoneitten uumenista vuolaana virtana. Osaa niistä olen malttamattomana odotellut, mutta joukossa on luonnollisesti ja onneksi myös koko joukko yllätyksiä. Jälkimmäisiin lukeutuu Ben Kallandin upea esikoisromaani Vien sinut kotiin, joka tupsahti postilaatikkooni pari päivää ilmestymisensä jälkeen. Blogipöhinä oli julkaisupäivänä sen verran positiivisesti latautunutta, että lukukiireistäni piittaamatta tartuin tähän kauniiseen kirjaan välittömästi. Onneksi! Pidin kovasti lukemastani.

Minämuotoisen romaanin äänenä on suomenruotsalainen Markus Douglas, joka on edennyt pitkälle Jehovan todistajien kansainvälisessä organisaatiossa ja sen päämajassa New Yorkin Brooklynissa. Juuri ennen ratkaisevaa organisaation sisäiseen vallankaappaukseen liittyvää äänestystä Markuksen tavoittaa kaksi viestiä. Ensimmäisessä kerrotaan, että hänen siskonsa Sofia on kuollut Suomessa. Toisessa Ellen Leblanc -niminen nainen kertoo olevansa Markuksen tytär.

Tästä lähtötilanteesta Markus alkaa kertoa perheestään, seurakuntaelämästä, urastaan ja rakkauksistaan. Seassa on isoja salaisuuksia ja arvoituksiakin, jotka vaikuttavat vahvana pohjavärinä läpi koko romaanin. Lukija koukutetaan vahvasti heti alkusivuilla Douglasien mökkinaapurin ja nuoren Markuksen parhaan ystävän Timo Auramon karmivalla kohtalolla. Lapsuuden kesät merenrannalla ja talvet Helsingissä sekä aikuisuus eri puolilla Yhdysvaltoja lomittuvat.

Kallandin tapa avata tarinan osasia pala kerrallaan ja viljellä vihjailevia ennakointeja toimii hienosti. Pidin myös siitä, ettei kaikkiin tapahtumiin tule selkeää selitystä, vaan lukija joutuu tai saa päätellä osan tapahtumien motiiveista itse. Mitä Markus jättää lukijalle kertomatta? Hän itse toteaa: ”Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa”, ja Ellen: ”Totuus on optinen illuusio, jota ei voi nähdä, jos katsoo sitä suoraan. Fiktio on sitä, että keksitään asioita, jotka eivät ole totta mutta jotka paljastavat totuuden.”

Olen viime vuosina lukenut koko joukon lestadiolaisuudesta kertovia romaaneja ja viimeksi kevättalvesta Terhi Törmälehdon helluntailaisuutta avaavan esikoisromaanin Vaikka vuoret järkkyisivät. Tähän jatkumoon Kallandin Vien sinut kotiin tuo hienon lisäyksen. En muista aiemmin lukeneeni Jehovan todistajien sisäpiirin kuvausta kaunokirjallisuudessa. Suljetut uskonnolliset yhteisöt ovat kiehtovia, tunnustan.

”Elin rakastavassa yhteisössä, vanhempieni ja kolmen siskoni kanssa. Tiesin olevani turvassa, tiesin että meillä oli totuus, tiesin kuuluvani suureen joukkoon, valittuun kansaan, ettemme olleet osa tätä maailmaa. Minulla oli käynyt tuuri, kun olin syntynyt totuuden tuntevaan perheeseen.”

Tiiviin uskonnollisen yhteisön ja perheen ja yksilöiden edut ovat kuitenkin helposti törmäyskurssilla. Kun likapyykki on tapana hoitaa perhepiirissä, jäävät vaikeat asiat usein vaille ratkaisua. Markuksen perheen äidin jatkuvaan väsymykseen suhtaudutaan perheessä normaalina olotilana. Apua ei haeta eikä tarvita. Kun nuorin sisaruksista, Ellen, osoittautuu poikkeuksellisen lahjakkaaksi viulistiksi, on isällä lähinnä huoli siitä, että Ellen soittaa vääränlaista musiikkia. Soittokilpailuihin osallistumistakaan ei pidetä yhteisössä hyvänä asiana.

Markuksen ja muiden perheenjäsenten sekä ystäväpiirin tarinan lomassa Kalland avaa hienosti Jehovan todistajien seurakuntaelämää, organisaatiota aivan huippua myöden sekä opin vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen. Sääntöjä noudatetaan tarkasti, koska yhteisön rangaistukset ovat hurjia. Pahin on erottaminen, joka käytännössä tarkoittaa erotetun kaikkien sosiaalisten suhteiden katkeamista kertaiskulla. Kalland ei minusta mitenkään osoittele tai ole sensaatiohakuinen, päinvastoin. Lukija saa itse tehdä omat johtopäätöksensä. Kirjoittamalla pienen Ellenin suuhun verrattoman pikkuvanhoja, aikuisten suusta repäistyjä repliikkejä hän on saanut mukaan myös ironista huumoria.

Tätä romaania lukiessani mietin myös, miten kaltaiselleni epämusikaaliselle ja epävisuaaliselle taiteenystävälle moni kirja on tarjonnut musiikin ja kuvataiteen elämyksiä ja avannut niiden maailmoja. Musiikki on Ellenin elämän ehdoton keskipiste, hän elää siitä ja siinä. Ellen taas on Markukselle hyvin tärkeä ihminen. Tätä kautta on luonnollista, että romaanissa kuvataan paljon soittokohtauksia. Ja miten Kalland ne tekeekään! Musiikki tuntuu rönsyävän kirjan sivuilta! Erityiskiitos romaanin loppuun lisätystä ääniraidasta, josta löytyvät tiedot kaikista teoksessa mainituista sävellyksistä. Sen avulla kaltaiseni musiikkitumpelokin osaa etsiytyä teosten äärelle. Ihan mahtavaa!

Opin siis romaanin parissa paljon. Mutta ennen kaikkea uppouduin hienoon, surumieliseen tarinaan ja kiinnyin henkilöihin. Halusin tietää, miten heidän käy ja miksi heille kävi niin kuin kävi. Tarina on mielenkiintoinen ja koskettava, henkilöt aitoja. Kieli ja rakenne ovat mietittyjä ja toimivia. Tästä kirjasta merkitsin itselleni muistiin monta hienoa lausetta ja katkelmaa. Hyvän kirjan merkki sekin.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin
Atena 2017. 284 s.
Upea kansi Anna Makkonen.

Arvostelukappale.

P.S. Huomioni kiinnittyi sivulla 109 mainittuun amerikkalaisen vaiho-oppilaistytön hukkumisonnettomuuteen, joka on käsittääkseni ollut sysäyksenä Monica Fagerholmin romaanille Amerikkalainen tyttö. Hieno kirjallinen silmänisku!