tiistai 1. elokuuta 2017

Jyrki Heino: Kelmit



On ihan omaa syytäni, että olen pudonnut hieman kärryiltä Jyrki Heinon dekkarisarjan päähenkilön elämänvaiheiden seuraamisessa. Viimeksi tavatessani eläköityneen luutnantti Carl Wennehielmin vuoden 1796 Turussa mies oli tyytyväinen poikamies taloudenhoitajansa tiukassa huomassa. Neljä vuotta myöhemmin sama mies koettaa palauttaa kadottamaansa elämänhaluaan kaivonjuonnilla Naantalin kylpylaitoksessa. Wennehielm on sitten viime tapaamisemme paitsi avioitunut myös jäänyt leskeksi. Kaiken huipuksi hänestä on tullut alle vuoden ikäisen tytön yksinhuoltaja.

Omaa syytäni siis on, että Kello on toistaiseksi lukematta tästä tähän mennessä kolmiosaisesta historiallisesta dekkarisarjasta. Aion sen vielä lukea, kunhan ehdin. Olen Kellarin parissa viihtynyt aikoinani oikein hyvin, vaikka kritisoitavaakin olen löytänyt kosolti. Ilokseni voin nyt Kelmit luettuani todeta, että Heino on parantanut roimasti nimenomaan juonenkehittelyä.

Wennehielm kohtaa Naantalissa kirjavan seurueen, jonka keskinäiset suhteet jäävät Wennehielmille ja lukijallekin ensi alkuun hieman hämärän peittoon. Näyttävin hahmo on kuuluisa tukholmalainen mystikko ja okkultisti Petrus Junelin, joka selvästikin käyttää kepulikonsteja yleisöä viihdyttäessään. Mutta ketkä seurueesta ovat hänen apureitaan? Piemontelainen leskirouva Giulia Gattinara vai nuhjaantunut seurapelien vetäjä rouva Trast?

Wennehielmin sielullisesta tilasta kertoo paljon, että hänkin tarttuu Junelinin onkeen ainakin hetkeksi. Kuulostaa nimittäin liian houkuttelevalta, että voisi välittäjän avulla päästä vielä puheisiin edesmenneen rakkaan Valborg-vaimon kanssa. Wennehielmillä kun on ratkottavanaan visainen pulma: antaako tyttärensä pätevämpien kasvattajien käsiin vai tohtiako sittenkin yrittää selviytyä urakasta itse. Pian kuitenkin looginen luutnanttimme palaa järkiinsä ja näkee Junelinin metkujen läpi.

Wennehielm tutustuu Naantalissa ollessaan nuoreen ja harvinaiseen kirkkomaalari Claes Häggiin, jonka taidoista myös Junelin on merkillisen kiinnostunut. Ennen kuin terveysvesien nauttiminen ehtii edes kunnolla alkaa, on yksi seurueen jäsenistä kokenut nopean mutta tuskallisen kuoleman.

Samaa aikaan Turussa käsityöläiskorttelissa kuolee kirjankuvittaja Blath saatuaan raskaan keittopadan kalloonsa. Tapahtumasta syytetään onnetonta keittiöpiikaa sekä talon pahamaineista Hannipaali-kollia. Piian huolimattomuuden takia kolli on onnistunut pudottamaan padan pihamaalla istuneen isäntänsä päähän. Wennehielmin ystävä kaupunginviskaali Appengren ei niele selitystä, mutta miten pelastaa piika varmalta tuomiolta?

Wennehielm ja Appengren yhdistävät jälleen voimansa, ja pian sekä Naantalin että Turun tapahtumat alkavat kummallisesti kietoutua yhteen ja johdattaa tutkijoita kaupungin vaikutusvaltaisimman kauppahuoneen liepeille. Porvaristalon piha on ympäröity korkealla aidalla ja kerrotaan, että Ronperin kauppahuoneen palkkalistoilla olevien miesten perheet kuuluvat seurakuntamaiseen suljettuun yhteisöön. Sen jäsenten on katkaistava välinsä kaikkiin ulkopuolisiin. Kauppahuoneen perimysjärjestyksessä tuntuu myös olevan epäselvyyttä. Pian Wennehielm saa huomata, että on astunut kenties liian vaikutusvaltaisen vastustajan varpaille. Onko luutnanttimme pakattava pieni perheensä ja muutettava pois maasta?

Ruumispino kasvaa tasaisen varmasti, ja lukijaa viedään kuin pässiä narussa läpi tarinan. Suurin osa juonilangoista solmiutuu lopulta yhteen sievästi, mutta seassa on muutamia harhalankojakin. Muutamat yksityiskohdat olisi ehkä voinut keitoksesta pudottaa pois ja siten jäntevöittää vielä kokonaisuutta.

Edelleen nautin kovasti Heinon loistavasta kyvystä loihtia vuoden 1800 Turku ja vähän Tukholmaakin lukijan mieleen. Kaikki yksityiskohdat tuntuvat olevan paikoillaan. Huumori on edelleen sofistikoituneen kuivakkaa, ja tarinassa on myös ulottuvuuksia, jotka saavat miettimään sen vertauskuvallisuutta. Uskonnollisten yhteisöjen varjopuolet ja ihmisten kiihkeä halu uskoa epätodennäköiseen ovat tallella edelleen.

Oikein mainio historiallinen dekkari upeita kansia myöten.


Jyrki Heino: Kelmit
S & S 2016. 271 s.

Arvostelukappale.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

3 kommenttia:

  1. Samaa mieltä, mainio dekkari upeita kansia myöten. Saas nähdä jatkuuko kirjasarja ja alkaako seuraavakin kirja K-kirjaimella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jo tämä kolmannen osan ilmestyminen oli iloinen yllätys, sillä muistan aikanaan Heinon suhtautuneen hyvin epäilevästi siihenkin, ilmestyykö silloin vielä pöytälaatikossa ollut kakkososakaan koskaan. Joten saapa nähdä! Toivottavasti!

      Poista
  2. Pidän myös paljon Heinon tyylistä. Kello jäi laimeammaksi kuin tämä ja hieno Kellari. Toivottavasti sarja jatkuu!

    VastaaPoista