Faktaa ja fiktiota sekoittava dokumenttiromaani eli faktio
lienee melko osuva määritelmä toimittaja Martti
Backmanin teoksesta Harriet ja Olof -
Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918. Tällaiseksi tekijä itsekin teoksensa
jälkisanoissaan luonnehtii ja myös paljastaa lukijalle, mikä osuus tarinassa on
fiktiota, mikä faktaa.
Kirjaan tarttuessani en osannut odottaa oikein mitään, ja
alun kankeahko kaunokirjallinen kuvaus kahden rakastavaisen, naimisissa olevan
sairaanhoitajatar Harriet Thesleffin ja jääkäri Olof Laguksen kiihkeästä
syleilystä kenttäsairaalan telttavuoteella sai epäröimään. Kenties tulossa
olisi vielä vaikea luku-urakka. Mutta mitä vielä. Ahmin teoksen viikonlopussa
viimeistä elämäkerrallista faktatekstiä myöten kylmä hiki otsallani. Hiki ei
noussut pintaan teoksen hellittämättömän kirjallisen kankeuden takia, vaan sen,
mitä Backman kertoo Viipurin tapahtumista vappuna vuonna 1918 ja Suomen
tapahtumista sen jälkeisinä kuukausina.
Backmanin ajatuksena on ollut kertoa isoisänsä viipurilaisen
asianaja Fritz Wiikin tarina. Backmanin isä Fritz-Hugo Backman oli Wiikin ja
näyttelijä Mia Backmanin avioton poika, eikä isoisästä puhuttu kuin korkeintaan
kuiskaten. Selvittäessään isoisänsä vaiheita Backman löysi asiakirjoja, jotka
Wiik oli laatinut selvittäessään vappuna 1918 tapahtunutta viipurilaisten
venäläisten joukkomurhaa.
Valkoisten joukkojen vallattua Viipurin kerättiin nopeasti
kaikki venäläiset (sekä puolalaiset ja pari italialaistakin) miehet alkaen
12-vuotiaista pojista, marssitettiin Haminanporttien väliseen vanhaan vallitukseen
ja ammuttiin välittömästi. Surmansa sai kaikkiaan nelisensataa henkeä. Suurin
osa tapetuista oli kauppiaita tai venäläisiä sotilasvirkamiehiä, ja useat
heistä olivat vieläpä aktiivisesti tukeneet valkoisia joukkoja sodan aikana.
Mutta tarina alkaa siis jo ennen Viipurin valtausta
Heinjoella, missä jääkäri Olof Lagus, myöhemmin mainetta niittäneen Ruben
Lagusin isoveli, saa surmansa hämärissä oloissa. Lagusin ja Harriet Thesleffin
romanssi oli yleisessä tiedossa. Heinjoelle saapunut Lagusin jääkäritoveri Ero
Gadolin, Lagus ja Harriet Thesleff poistuivat kartanolta kolmisin, Gadolin
ratsain, muut hevoskärryillä. Pian Lagus tuotiin takaisin kuolleena luoti
päässään. Toiset kaksi palasivat vasta tuntien kuluttua ja käyttäytyivät
kummallisesti. Tapaus jäi kuitenkin sodan takia tutkimatta.
Viipurin joukkomurha herättää paikallista hälyä, mutta se
ollaan painamassa nopeasti unholaan. Wiik määrätään kuitenkin tekemään selkoa
tapahtumista, ja hän haastattelee leskiä ja muita omaisia ja kerää näiden
korvausvaatimuksia. Armeijan päällystöä tutkinta ei tunnu kiinnostavan, mutta
Wiik määrätään kuitenkin johtamaan työryhmää, jonka toivottomaksi tehtäväksi
annetaan syyllisten löytäminen. Edes Mannerheim ei saa asioihin vauhtia, ja
hänellä onkin tarjota Wiikille vallan uusi näkökulma syihin, jotka ovat
johtaneet verilöylyyn. Omat epäilynsä oli tosin ollut Wiikilläkin.
Kaiken tämän raskaan ja henkisesti uuvuttavan työn keskelle
Wiik saa yhteydenoton Olof Lagusin äidiltä Emma Lagusilta. Rouva vaatii
selvittämään, miten hänen poikansa oikein kuoli. Itsemurhateoriaan hän ei usko
ollenkaan. Wiik lupaa lukea asiakirjat läpi, mikäli Emma Lagus tyttärineen itse
haastattelisi osallisia. Yllätyksekseen Wiik huomaa, että Viipurin
joukkomurhalla ja Olof Lagusin kuolemalla saattaa olla yhteys. Kyseessä onkin
paljon ovelampi ja kovempi peli kuin Wiik on osannut kuvitellakaan!
Backman on ottanut Harriet Thesleffin ja Olof Lagusin kirjansa
nimeen ja alaotsikkoonkin, mutta tosiasiassa kaksikko ja Olofin murhakin jäävät
selvästi paitsioon. Niin selkeästi Backman keskittyy kerronnassaan Fritz Wiikin
epätoivoiseen yritykseen saada oikeutta murhatuille venäläisille ja heidän
kauheaan ahdinkoon ajetuille läheisilleen.
Häpeällinen tapahtuma todella ansaitseekin päästä
päärooliin. Selvitystyön vaiheet ovat kammottavaa luettavaa. Kaikki
valehtelevat kuulustelijan suut ja silmät täyteen täysin häpeämättömästi.
Henkilökohtaisen edun tavoittelu tapahtumien taustalla näyttää ilmeisen
räikeältä vielä lähes sata vuotta myöhemminkin. Tapahtumasarja on todellinen ja
anteeksiantamaton tahra jääkäriliikkeen historiassa.
Backman perustelee faktioon päätymistään jälkisanoissaan
vetoamalla muun muassa siihen, että aiheesta on Sotasurmaprojektin yhteydessä
kirjoitettu tietotekstiä. Niin tai näin, Backmanin kaunokirjalliset lahjat
eivät valitettavasti tee oikeutta mielenkiintoiselle tarinalle. Pitäytymällä
pelkästään historiallisissa henkilöissä ja heidän lähdetietoihin perustuvissa
toimissaan ei synny romaania. Taitavan kirjailijan käsissä sellainenkin vielä
saattaisi tästä materiaalista syntyä.
Martti Backman:
Harriet ja Olof - Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918
Gummerus 2016. 273 s.
Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.
Faktio on hankala laji, ja voi harmi, jos tässä teoksessa kaunokirjalliset ansiot jäävät heikoiksi. Aihe ja sisältö vaikuttavat kuitenkin tämän kirjoituksesi perusteella kiinnostavilta, joten pitääpä katsoa, jos vaikka saisin tämän lainaan kirjastosta!
VastaaPoista