Kulje vaikka virsta vaaraa
mut älä katso kissaa väärää.
mut älä katso kissaa väärää.
Pitkissä suhteissa on tunnetusti ylä- ja alamäkensä ja
toisinaan, kun hyvin käy, liekki saattaa roihahtaa uudelleen nihkeänkin jakson
jälkeen. Hieman tämäntapaiset ovat tunnelmani suljettuani Väärän kissan päivän, Pasi
I. Jääskeläisen neljännen romaanin, kannet. Aikanaan Harjukaupungin salakäytävät
viekoitteli ja lumosi minut, mutta toden teolla rakastuin Lumikkoon ja yhdeksään muuhun.
Sielut kulkevat sateessa sai aikaan hienoisen tunteiden viilenemisen, mutta
olin aidosti iloinen, kun aloin aavistella kirjailijan jälleen palanneen
kirjoittamistyön äärelle.
Oikeastaan tunteiden parin asteen viileneminen teki vain
hyvää, sillä sen ansiosta lopulta tartuin Väärän
kissan päivään melko neutraalein odotuksin. Tiesin odottaa hyvää, vaikka
blogihehkutukset ovatkin tainneet räjähtää ilmoille vasta kirjaa jo lukiessani,
mutta en odottanut mitään huikean järisyttävää lukukokemusta. Kun sellaista
sitten kuitenkin olikin tarjolla, antauduin vain iloiten sen vietäväksi. Kissan
viikset, mikä kirja!
Jostain syystä Jääskeläinen menee aihevalinnoillaan kerta
toisensa jälkeen suoraan ihoni alle. Työpaikkojen homeongelmien parissa
askaroin päiväni, ja valitettavan ajankohtainen on myös omassa elämässä Väärän kissan päivän ydin eli dementia. Muistin
vähittäinen katoaminen ja rakkaan, tutun ihmisen muuttuminen lopulta täysin
vieraaksi on pelottavaa ja surullista. Entäpä jos siihen olisi olemassa lääke,
joka taian lailla parantaisi jo kadonneen ihmisen ja palauttaisi kaiken
ennalleen?
Väärän kissan päivästä
on vaikea kirjoittaa, koska siinä on niin paljon kaikkea mielenkiintoista.
Juoni on – no, monipolvinen, absurdi ja mielikuvituksellinen. Päähenkilö,
minäkertoja Kaarna (Kaarna on sekä miehen sukunimi että kutsumanimi, etunimikin
hänellä on, mutta sitä ei lukijalle paljasteta) on keski-ikäistyvä Marrasvirran
kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston pääinnovaattori. Marrasvirta on Kaarnan
lapsuudenkaupunki, jonne hän aikuisiällään palannut ja missä hän on
perheellistynyt.
Pääinnovaattorin työ on oikea unelmaduuni. Kaarnan tehtävänä
on visioida, suunnitella ja toteuttaa ennennäkemättömiä uudistuksia
Marrasvirran kaupunkimaisemaan. Käsittämätöntä kyllä hänelle on annettu lupa
kehitellä lähes mitä tahansa. Aivan upealta kuulostaa Kaarnan unelma
köysiradasta kaupungin yli. Sen lasisilla pysäkeillä olisi
kirjasto-kirjakauppoja, joista matkustajat voisivat lainata ja ostaa lukemista.
Kirjastoilla ja kirjoilla on muutenkin tärkeä osansa tarinassa. Ihan parasta!
Pääinnovaattori on viettämässä syyskuun ensimmäisenä lauantaina vuonna 2015 Marrasvirran kaupungin 50. syysfestivaalipäivän aamua vaimonsa ja pienen Iines-tyttärensä kanssa, kun hänelle soitetaan. Puhelu tulee Kirsikkapuisto-nimisestä hoitokodista, jossa hoidetaan Kaarnan pahasti dementoitunutta äitiä Alice Kaarnaa. Äiti on ollut aikoinaan maailmankuulu psykologi ja psykoterapeutti, mutta nyt hän on täysin dementoitunut. Kaarna hälytetään kesken juhlapäivän äidin kuolinvuoteelle.
Pääinnovaattori on viettämässä syyskuun ensimmäisenä lauantaina vuonna 2015 Marrasvirran kaupungin 50. syysfestivaalipäivän aamua vaimonsa ja pienen Iines-tyttärensä kanssa, kun hänelle soitetaan. Puhelu tulee Kirsikkapuisto-nimisestä hoitokodista, jossa hoidetaan Kaarnan pahasti dementoitunutta äitiä Alice Kaarnaa. Äiti on ollut aikoinaan maailmankuulu psykologi ja psykoterapeutti, mutta nyt hän on täysin dementoitunut. Kaarna hälytetään kesken juhlapäivän äidin kuolinvuoteelle.
Kaarna tulee kuitenkin liian myöhään, ainakin melkein. Kun
kuollut äiti sitten nousee vuoteeltaan ja pakenee hoitokodista (tämä tapahtuu
sivulla 45, joten uskallan sen tässä paljastaa), olin tyrmistynyt – ei kai vain
zombeja?! Ei onneksi, vaan Engel Langin kehittämä lääke dementian
parantamiseen. Sen sivuvaikutukset ovat hieman hankalia. Potilas vaipuu välillä
valekuoleman kaltaiseen tilaan.
Äiti on kuitenkin kuolemanvaarassa, sillä lääkitystä pitää
jatkaa tiheään tahtiin. Mutta miten antaa ruiskeita potilaan kaulavaltimoon,
jos tämä kirmailee jossakin festivaaliyleisön joukossa ja luulee elävänsä
vuotta 1972? Alkaa hurja ja monipolvinen takaa-ajo läpi riehaantuneen
kaupungin. Etsiessään paikkoja, joihin äiti on saattanut mennä, Kaarna joutuu
käymään läpi myös omaa lapsuuttaan ja kaivamaan esiin jo hautautuneiksi
luulemiaan muistoja. Kymmenvuotiaana Kaarna on maannut vuoteenomana ja
vakavasti sairaana kokonaisen vuoden. Aika tuntuu aikuisuudesta katsottuna
jonkinlaiselta vedenjakajalta monella tapaa. Mitä silloin ja sitä ennen oikein
tapahtui? Ovatko Kaarnan muistot oikeita? Kenen ne ovat, jos eivät hänen? Voiko
muistiin ja muistoihin ylipäätään luottaa?
Entä miten kaikkeen liittyvät kissat, joita tuntuu vilisevän
niin nykyhetken Marrasvirralla kuin Kaarnan muistoissakin? Miksi kissat
käyttäytyvät omituisesti? Onko vika Kaarnan päässä vai missä, kun kissoilla
näyttää olevan välillä liikaa ruumiinosia tai ne muuttuvat ja häilyvät
näkökentän rajalla? Kissojen arvoitusta avataan kirjan lopussa, mutta
tyypilliseen tapaan selitys samalla vetää maton lukijan alta. Oliko mikään
sittenkään niin kuin arvelin sen olevan?
Kuten huomaatte, kirjan tapahtumien esittely on jokseenkin
mahdotonta! Meno on alusta alkaen kiehtovan vinksahtanutta, ja paljon kertoo
sekin, että keskivaiheilla romaania Kaarna nukahtaa puistonpenkille ja alkaa
kertoa untaan mutta lukija ei huomaa, milloin siirrytään unen puolelle… Unet ja
muistaminen rinnastuvat usein, niin siis tässäkin. Kaiken unenomaista mielipuolisuutta
korostavat käynnissä olevat festivaalit, joihin suurin osa kaupunkilaisista ja
turisteista on pukeutunut erilaisiin rooliasuihin ja joissa samanaikaisesti on
menossa kulkueita ja katutappeluja ynnä muuta sirkushuvia.
Jääskeläinen kieputtaa kaikkea niin moneen kertaan, että
alan nyt tätä kirjoittaessani yhä enemmän päätyä ajatukseen, että tulkintani
kirjan tapahtumista taitavat suurimmaksi osaksi olla virheellisiä. Tai sitten
tulkintavaihtoehtoja vain on niin monia, että ainakin jotkut jäivät yhdellä
lukukerralla minulta huomaamatta. Loppukiepautus on myös oivallinen! Juuri
sopivasti jää eri vaihtoehtoja mietittäväksi. Runsaus, absurdius ja polveilu
pysyvät siis ihailtavasti kirjoittajan näpeissä.
Nautin myös Jääskeläisen upeasta kielenkäytöstä! Runolliset,
omintakeiset ilmaukset toimivat mainiosti tunnelman rakentajina ja kontrastin
luojina.
Puut pudottelivat veteen kultaisia lehtiään kuin neidot jäähyväisviestejä. Joki otti ne nöyrästi kuljetettavakseen.
Puut pudottelivat veteen kultaisia lehtiään kuin neidot jäähyväisviestejä. Joki otti ne nöyrästi kuljetettavakseen.
Pasi I. Jääskeläinen:
Väärän kissan päivä
Atena 2017. 342 s.
Atena 2017. 342 s.
Arvostelukappale.
Kiva postaus. Tämä oli hurmaavan vinksahtanut kirja, jonka parissa viihtyi.
VastaaPoistaEn uskaltanut lukea kuin alun postauksestasi, kun tämä odottaa tuossa lukemista. Minulla on vähän samanlainen suhteen kaari kuin sinulla, paitsi että nyt odotukseni nousivat :-)
VastaaPoista