Pasi I. Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Kulje vaikka virsta vaaraa
mut älä katso kissaa väärää.

Pitkissä suhteissa on tunnetusti ylä- ja alamäkensä ja toisinaan, kun hyvin käy, liekki saattaa roihahtaa uudelleen nihkeänkin jakson jälkeen. Hieman tämäntapaiset ovat tunnelmani suljettuani Väärän kissan päivän, Pasi I. Jääskeläisen neljännen romaanin, kannet. Aikanaan Harjukaupungin salakäytävät viekoitteli ja lumosi minut, mutta toden teolla rakastuin Lumikkoon ja yhdeksään muuhun. Sielut kulkevat sateessa sai aikaan hienoisen tunteiden viilenemisen, mutta olin aidosti iloinen, kun aloin aavistella kirjailijan jälleen palanneen kirjoittamistyön äärelle.

Oikeastaan tunteiden parin asteen viileneminen teki vain hyvää, sillä sen ansiosta lopulta tartuin Väärän kissan päivään melko neutraalein odotuksin. Tiesin odottaa hyvää, vaikka blogihehkutukset ovatkin tainneet räjähtää ilmoille vasta kirjaa jo lukiessani, mutta en odottanut mitään huikean järisyttävää lukukokemusta. Kun sellaista sitten kuitenkin olikin tarjolla, antauduin vain iloiten sen vietäväksi. Kissan viikset, mikä kirja!

Jostain syystä Jääskeläinen menee aihevalinnoillaan kerta toisensa jälkeen suoraan ihoni alle. Työpaikkojen homeongelmien parissa askaroin päiväni, ja valitettavan ajankohtainen on myös omassa elämässä Väärän kissan päivän ydin eli dementia. Muistin vähittäinen katoaminen ja rakkaan, tutun ihmisen muuttuminen lopulta täysin vieraaksi on pelottavaa ja surullista. Entäpä jos siihen olisi olemassa lääke, joka taian lailla parantaisi jo kadonneen ihmisen ja palauttaisi kaiken ennalleen?

Väärän kissan päivästä on vaikea kirjoittaa, koska siinä on niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Juoni on – no, monipolvinen, absurdi ja mielikuvituksellinen. Päähenkilö, minäkertoja Kaarna (Kaarna on sekä miehen sukunimi että kutsumanimi, etunimikin hänellä on, mutta sitä ei lukijalle paljasteta) on keski-ikäistyvä Marrasvirran kaupungin kaupunkisuunnitteluviraston pääinnovaattori. Marrasvirta on Kaarnan lapsuudenkaupunki, jonne hän aikuisiällään palannut ja missä hän on perheellistynyt.

Pääinnovaattorin työ on oikea unelmaduuni. Kaarnan tehtävänä on visioida, suunnitella ja toteuttaa ennennäkemättömiä uudistuksia Marrasvirran kaupunkimaisemaan. Käsittämätöntä kyllä hänelle on annettu lupa kehitellä lähes mitä tahansa. Aivan upealta kuulostaa Kaarnan unelma köysiradasta kaupungin yli. Sen lasisilla pysäkeillä olisi kirjasto-kirjakauppoja, joista matkustajat voisivat lainata ja ostaa lukemista. Kirjastoilla ja kirjoilla on muutenkin tärkeä osansa tarinassa. Ihan parasta!

Pääinnovaattori on viettämässä syyskuun ensimmäisenä lauantaina vuonna 2015 Marrasvirran kaupungin 50. syysfestivaalipäivän aamua vaimonsa ja pienen Iines-tyttärensä kanssa, kun hänelle soitetaan. Puhelu tulee Kirsikkapuisto-nimisestä hoitokodista, jossa hoidetaan Kaarnan pahasti dementoitunutta äitiä Alice Kaarnaa. Äiti on ollut aikoinaan maailmankuulu psykologi ja psykoterapeutti, mutta nyt hän on täysin dementoitunut. Kaarna hälytetään kesken juhlapäivän äidin kuolinvuoteelle.

Kaarna tulee kuitenkin liian myöhään, ainakin melkein. Kun kuollut äiti sitten nousee vuoteeltaan ja pakenee hoitokodista (tämä tapahtuu sivulla 45, joten uskallan sen tässä paljastaa), olin tyrmistynyt – ei kai vain zombeja?! Ei onneksi, vaan Engel Langin kehittämä lääke dementian parantamiseen. Sen sivuvaikutukset ovat hieman hankalia. Potilas vaipuu välillä valekuoleman kaltaiseen tilaan.

Äiti on kuitenkin kuolemanvaarassa, sillä lääkitystä pitää jatkaa tiheään tahtiin. Mutta miten antaa ruiskeita potilaan kaulavaltimoon, jos tämä kirmailee jossakin festivaaliyleisön joukossa ja luulee elävänsä vuotta 1972? Alkaa hurja ja monipolvinen takaa-ajo läpi riehaantuneen kaupungin. Etsiessään paikkoja, joihin äiti on saattanut mennä, Kaarna joutuu käymään läpi myös omaa lapsuuttaan ja kaivamaan esiin jo hautautuneiksi luulemiaan muistoja. Kymmenvuotiaana Kaarna on maannut vuoteenomana ja vakavasti sairaana kokonaisen vuoden. Aika tuntuu aikuisuudesta katsottuna jonkinlaiselta vedenjakajalta monella tapaa. Mitä silloin ja sitä ennen oikein tapahtui? Ovatko Kaarnan muistot oikeita? Kenen ne ovat, jos eivät hänen? Voiko muistiin ja muistoihin ylipäätään luottaa?

Entä miten kaikkeen liittyvät kissat, joita tuntuu vilisevän niin nykyhetken Marrasvirralla kuin Kaarnan muistoissakin? Miksi kissat käyttäytyvät omituisesti? Onko vika Kaarnan päässä vai missä, kun kissoilla näyttää olevan välillä liikaa ruumiinosia tai ne muuttuvat ja häilyvät näkökentän rajalla? Kissojen arvoitusta avataan kirjan lopussa, mutta tyypilliseen tapaan selitys samalla vetää maton lukijan alta. Oliko mikään sittenkään niin kuin arvelin sen olevan?

Kuten huomaatte, kirjan tapahtumien esittely on jokseenkin mahdotonta! Meno on alusta alkaen kiehtovan vinksahtanutta, ja paljon kertoo sekin, että keskivaiheilla romaania Kaarna nukahtaa puistonpenkille ja alkaa kertoa untaan mutta lukija ei huomaa, milloin siirrytään unen puolelle… Unet ja muistaminen rinnastuvat usein, niin siis tässäkin. Kaiken unenomaista mielipuolisuutta korostavat käynnissä olevat festivaalit, joihin suurin osa kaupunkilaisista ja turisteista on pukeutunut erilaisiin rooliasuihin ja joissa samanaikaisesti on menossa kulkueita ja katutappeluja ynnä muuta sirkushuvia.

Jääskeläinen kieputtaa kaikkea niin moneen kertaan, että alan nyt tätä kirjoittaessani yhä enemmän päätyä ajatukseen, että tulkintani kirjan tapahtumista taitavat suurimmaksi osaksi olla virheellisiä. Tai sitten tulkintavaihtoehtoja vain on niin monia, että ainakin jotkut jäivät yhdellä lukukerralla minulta huomaamatta. Loppukiepautus on myös oivallinen! Juuri sopivasti jää eri vaihtoehtoja mietittäväksi. Runsaus, absurdius ja polveilu pysyvät siis ihailtavasti kirjoittajan näpeissä.

Nautin myös Jääskeläisen upeasta kielenkäytöstä! Runolliset, omintakeiset ilmaukset toimivat mainiosti tunnelman rakentajina ja kontrastin luojina.

Puut pudottelivat veteen kultaisia lehtiään kuin neidot jäähyväisviestejä. Joki otti ne nöyrästi kuljetettavakseen.

Pasi I. Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena 2017. 342 s.

Arvostelukappale.