Hämeenlinnalainen Tapani
Bagge on todellinen kirjallisuuden työmyyrä! Miehen sadas (100.) kirja on
kirjoittamisopas Se murhaa joka osaa.
Kirjojen lisäksi Bagge on kirjoittanut ja julkaissut lähes kaikkea mahdollista Jerry Cottoneista tv-sarjojen
käsikirjoituksiin, joten ainakin mies tietää, mistä puhuu.
Sujuvalukuinen kirjoittamisopas siis profiloituu nimenomaan
dekkareihin ja niiden kirjoittamiseen, mutta se pitää luonnollisesti sisällään
paljon myös yleisemmin kirjoittamiseen liittyviä ohjeita ja neuvoja. Bagge
puhuttelee lukijaa tuttavallisesti ja saa aikaan luottamuksen tunteen: ”pystyt
kyllä kirjan kirjoittamiseen, pystynhän minäkin kerta toisensa jälkeen” on
ajatus, joka välittyy selvästi. Kuitenkaan Bagge ei maalaile kirjoittamisesta
mitään ruusuista kuvaa. Se on raakaa työtä, joka vaatii harjoitusta ja sitkeää puurtamista.
Taivaanrantaa maalaamalla ei kustannussopimusta saada.
Bagge käy läpi keskeiset dekkarin elementit ja tyylikeinot sekä vanhat ja tutut vinkki- ja sääntölistat niitä kommentoiden. Päälukujen
lopuissa on myös tehtäviä, joita tekemällä saattaa lopuksi huomata, että
dekkarihan tästä on syntymässä. Tai sitten ei. Jälleen kaikki on kirjoittajasta
itsestään kiinni, sillä pelkkien tehtävänantojen avulla ei kenties vielä
riittävän pitkälle pötkitä.
Parhaimmillaan Se murhaa joka osaa on niissä kohdissa, joissa Bagge paljastaa omia hyväksi havaittuja niksejään ja kertoilee leppoisia anekdootteja oman pitkän uransa vaiheilta. Harmillisesti teokseen on jäänyt jonkin verran toistoa, jonka olisi voinut muokkausvaiheessa karsia. Myös loppupuolesta paistaa kiire. Kuunnelma on aivan oma lajinsa, jota ei kyllä opi vinkillä ’kuuntele muutama hyvä kuunnelma’. Noin niin kuin esimerkiksi. Olisin myös kaivannut esimerkkejä ’hyvistä kuunnelmista’, joita kannattaa kuunnella, jos aikoo kirjoittaa dekkaristaan kuunnelmaversion.
Parhaimmillaan Se murhaa joka osaa on niissä kohdissa, joissa Bagge paljastaa omia hyväksi havaittuja niksejään ja kertoilee leppoisia anekdootteja oman pitkän uransa vaiheilta. Harmillisesti teokseen on jäänyt jonkin verran toistoa, jonka olisi voinut muokkausvaiheessa karsia. Myös loppupuolesta paistaa kiire. Kuunnelma on aivan oma lajinsa, jota ei kyllä opi vinkillä ’kuuntele muutama hyvä kuunnelma’. Noin niin kuin esimerkiksi. Olisin myös kaivannut esimerkkejä ’hyvistä kuunnelmista’, joita kannattaa kuunnella, jos aikoo kirjoittaa dekkaristaan kuunnelmaversion.
Bagge viittaa monessa kohdassa opastaan juuri julkaistuun
uuden dekkarisarjansa Elviira Noirin
avausosaan Pikku enkeli. Se onkin
oivallinen esimerkki. Bagge kertoon teoksen synnystä, että sen pohjana on alun
perin tv-käsikirjoitus, josta ei sitten koskaan tullut sen kummempaa. Hyviä
ideoita ei kuitenkaan kannata heittää hukkaan, vaan niitä voi jatkojalostaa ja
hyödyntää toisessa muodossa. Niinpä syntyi dekkarisarja.
Se murhaa joka osaa
ei kerro, miksi Bagge on päättänyt vaihtaa Loviisan nimen Elviiraksi, vaikka
kaikesta paistaa pitkälle, että nimenomaan Loviisassa ollaan. Yllättävän paljon
tämä kysymys lukiessa askarrutti, vaikka se toisaalta on täysin merkityksetöntä.
Lisäksi kyllä kummastutti, miksi kaupungissa, jossa ’viisi autoa saa aikaan
ruuhkan’, on hyvinkin runsaasti miehitetty poliisilaitos, jossa ei hätkähdetä
yhtään kahta samaan aikaan tutkintaan tulevaa kuolemantapausta.
Ensimmäisellä sivulla Bagge rikkoo heti omaa sääntöään,
jonka mukaan säätä pitää kuvailla säästeliäästi. Piakkoin menee toinenkin
sääntö romukoppaan, kun henkilöiden ulkonäköä kuvaillaan ihan kuvailemalla, ei
kirjoitusoppaan oppien mukaan jotenkin kiertäen. Mutta säännöthän on tehty
rikottaviksi, vai miten se oli.
Joka tapauksessa syksyisenä aamuna löytyy asuinalueen
liepeiltä kauniin nuoren tytön ruumis ojasta. Pian selviää, että tyttöä on
kuristettu ja sitten heitetty ojaan. Kynsien alta löytyy ihoa, joten epäiltyjen
käsivarsia tutkaillaan vastaisuudessa huolella. Kun tytön henkilöys on
selvillä, käy nopeasti ilmi, että mahdollisia murhaajaehdokkaita on pilvin
pimein: isä, mahdollinen poikaystävä, lentopallovalmentaja, tyttökaverit,
läheisen talon perverssi asukas ja niin edelleen. Puhuttamista ja pengottavaa
siis Elviiran poliiseilla riittää, kuten dekkarikaavassa Baggen oppien mukaan
pitääkin.
Samaan aikaan tytön ruumiin kanssa paljastuu toinen
epäilyttävä kuolemantapaus. Lehtitalon yövartija on syöksynyt rakennuksen aulan
lattiaan toisen kerroksen porrastasanteelta. Onko kyse itsemurhasta, vahingosta
vai murhasta? Kun tutkinta keskeytyy pommivaaraan, alkavat ainekset olla koossa
toiseen mystiseen arvoitukseen. Mutta liittyvätkö nämä kuviot jotenkin yhteen?
Takakansiteksti vähän siihen suuntaan vihjailee.
Elviiran poliisilaitoksen väki tullee vielä lukijoille
tutuksi, ja mikäpä siinä, ihan mukavaa väkeä siellä tuntuu työskentelevän.
Mitään kovin persoonallista tai yliampuvaa ei porukassa ole, eikä kukaan
varsinaisesti jää vielä mieleen kiinnostavana tai ärsyttävänä hahmona. Ehkä
myöhemmin.
Se murhaa joka osaa
ei ota kantaa siihen, millaisia teemoja dekkareissa voi tai kannattaa
käsitellä, eikä niitä oikein tunnu Pikku
enkelissäkään olevan. Aiheiden tasolle jäädään, mikä tietysti on viihteessä
aivan luvallista. Silti harmittaa, että hyvät aiheet jäävät pintatasolla
käsitellyiksi. Ainakin nuoren tytön kuolemassa olisi aineksia syvällisempäänkin
käsittelyyn. Miten käsitellä aihetta niin, että ei mässäile väkivallalla (mitä
Bagge siis ei tee) mutta kuitenkin koskettaa lukijan tunteita? Tähän ei tunnu
olevan sadankaan kirjan tekijällä vastausta. Harmi.
Tapani Bagge: Se
murhaa joka osaa – Dekkarin tekemisen taito
Docendo & Crimetime 2016. 211 s.
Tapani Bagge: Pikku enkeli
Crimetime 2016. 213 s.
Docendo & Crimetime 2016. 211 s.
Tapani Bagge: Pikku enkeli
Crimetime 2016. 213 s.
Molemmat teokset olivat Vuoden johtolanka 2017 -ehdokkaita.
Elviira Noir -sarjan toinen osa Pirunsaari on ilmestynyt hiljattain.
Elviira Noir -sarjan toinen osa Pirunsaari on ilmestynyt hiljattain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti