Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Hiraeth. Se tarkoittaa melkein samaa kuin nostalgia mutta ei aivan.
--- Kaipuuta paikkoihin joita ei ole koskaan ollutkaan.
Paikkoihin joista on vain uneksinut.

Kjell Westön uuden romaanin ilmestyminen on jo pitkään ollut odotettu tapaus suomalaisessa kirjamaailmassa. Rikinkeltainen taivas pääsi heti ilmestyttyään Mitä Suomi lukee -listalle peräti kaksinkertaisesti, sillä sen suomenkielinen versio oli elokuun 2017 myydyin kotimainen kaunokirja ja ruotsinkielinen Den svavelgula himlen on saman listan kymmenennellä sijalla. Harvoin kyseisellä listalla ylipäätään nähdään ruotsinkielisiä teoksia, saati sitten tällaista tuplaosumaa.

Westö on myös sekä lukijoiden että kriitikoiden suosiossa, ja tämänsyksyinen uutuus on saanut jälleen suosiolliset arviot muun muassa Helsingin Sanomissa. Samaan aikaan uutuuskirjan ilmestymisen kanssa edelliseen romaaniin Kangastus 38 perustuva näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa. Kirjallinen tapaus tarkoittaa Suomessa, että kirjailijaa myös haastatellaan eri medioissa ja tapahtumissa. Näkyvyyttä riittää, ja kirjasta on kerrottu jo vaikka missä ja mitä. Olen hankalan tehtävän äärellä. Onko minulla mitään uutta sanottavaa tästä romaanista, joka kirjailijan mukaan on jatkumoa Helsinki-romaanien sarjassa ja samalla todennäköisesti sen viimeinen osa?

Westön vahvuuksia ovat olleet tarinankerronta, tarkka ja perinpohjainen ajankuvaus, lempeä ja samalla syväluotaava henkilökuvaus sekä nostalginen perustunnelma ajallisesti laajakaarisissa romaaneissa. Kaikki tämä on tallessa myös Rikinkeltaisessa taivaassa, eikä romaania odottaneiden tarvitse pettyä, enkä pettynyt minäkään. Suomenruotsalaisen elämäntavan Helsinki-keskeinen kuvaus imaisee jälleen maailmaansa myös kaltaiseni lukijan, jolla on omassa historiassaan päältä katsoen hyvin niukasti yhtymäkohtia romaanin minäkertojan elämän kanssa. Kosketuspintaa on kuitenkin yllin kyllin, kun hieman pintaa raaputtaa. Nostalgia ja hiraeth puhuttelevat jälleen.

Minäkertoja, joka jää kaiken jälkeen vaille nimeä (harmillisesti, kuten tätä juttua kirjoittaessani huomaan!), tavataan kirjan alussa Lauttasaaressa meren tuntumassa sijaitsevasta rivitaloasunnostaan. Joku on hiippaillut hänen asuntonsa liepeillä pahat mielessään, kuten myöhemmin käy ilmi. Kyseessä on ollut sama mies, joka hieman myöhemmin puukotti minäkertojan, keski-ikäisen kirjailijan entistä parasta ystävää Axel Rabellia hengenvaarallisesti.

Dekkarimaiset tapahtumat sysäävät viimein liikkeelle romaanin, jota mies on koettanut kirjoittaa pian kolmekymmentä vuotta, teoksen, joka kertoo Axelista, tämän sisaresta Stellasta ja kirjailijasta itsestään. On palattava alkuun, viattomiin lapsuuden päiviin 1960- ja 1970-luvuille, aikaan, joka muistoissa näyttäytyy kullanhohtoisena, vaikka siinä tietää aina olleen mustat varjoreunat. Kirjoittaminen on vaikeaa, sillä muistaminen pakottaa katsomaan suoraan itseen, omiin tekoihin ja vaikuttimiin, eivätkä ne ole läheskään aina kaunista nähtävää.

Alemman keskiluokan perheen poika tulee imaistuksi vaikutusvaltaisen Rabellin suvun vaikutuspiiriin kymmenvuotiaana, kun kirjailijan isä vuokraa vaatimattoman torpan meren rannalta läheltä Ramsvikin komeaa huvilaa. Ramsvikissä viettää kesäänsä saman ikäinen poika Axel Rabell pikkusiskonsa Stellan, äitinsä ja toisinaan isänsä vanhempien kanssa. Isä Jacob hoitaa menestyviä liiketoimia ulkomailla eikä näyttäydy huvilalla. Asetelma muistuttaa Evelyn Waugh’n Mennyt maailma -romaania, joka nousi useaan otteeseen mieleeni tarinan edetessä (tästä muuten mainitsee myös Jokken kirjanurkka). Pojat ystävystyvät, mutta eivät ole milloinkaan tasavertaisia. Axelilla on aina yliote, ja kertoja tuntee olevansa riippuvainen Axelin suosiosta. Ramsvikistä muodostuu kertojalle jonkinlainen kultareunainen mennyt maailma, aurinkoisten ja onnellisten kesien onnela, jonne ei enää aikuisena ole pääsyä.

Yliote kertojaan on myös Stellalla, kirjailijan sielunkumppanilla. Pari rakastuu Ramsvikissä teini-ikäisinä, eikä rakkaus suostu kokonaan sammumaan koskaan, vaikka polttava intohimo lopulta taittuukin ystävyydeksi. Stellan hahmossa on jotain kovin tuttua Westön aiempien romaanien naishahmoista: kaunis ja rikas, älykäs ja itsevarma nainen, joka saa miehet rakastumaan itseensä epätoivoisesti. Suvun vanha raha antaa Alexille ja Stellalle varmuutta ja turvaa, vaikka perheellä omat synkät salaisuutensa onkin.

Rikinkeltainen taivas on lähes läkähdyttävän runsas teos. Viidenkymmenen vuoden aikajänne, kaveriporukan ystävyys- ja naiskuviot, perheet, suvut ja sukupolvet, talouselämän ja populaarikulttuurin muutosvirtaukset, kirjailijanuran nousut ja laskut, kirjoittamisen tuskat ja ilot kulkevat läpi hieman apeatunnelmaisen romaanin. Tietty tukkoisuuden vaikutelma tulee pitkistä, paikoin jopa sivun mittaisista kappaleista. Tärkeimpiin käännekohtiin palataan useaan otteeseen ja niitä analysoidaan huolella, jopa vatvonnaksi asti. Lukija ei pääse kovin helpolla, mutta lukukokemus on toki palkitseva jälleen kerran.

Päähenkilö, mieskirjailija, ei ole täysin miellyttävä ihminen. Naissuhteita määrittää aina Stella Rabell. Stellaan hän vertaa kaikkia elämänsä naisia ja Stellan takia muut saavat lopulta jäädä taakse. Mutta Stellan kanssa eläminen on käytännössä mahdotonta. Suhde on vaikea silloinkin, kun se saavuttaa huippukohtansa. Stella on liian itsenäinen ja mies aina jotenkin alakynnessä, ainakin omasta mielestään. Tasatakseen tilit on oltava uskoton, mikä ei tietenkään paranna tilannetta yhtään. Miehestä jää valitettavan itsekeskeinen vaikutelma, ja osuvasti Stella määritteleekin häntä sanalla hutsu. Fyysinen rakkaus on teoksessa vahvasti läsnä. Kehityskaari kulkee pojan heräävästä seksuaalisuudesta kokeiluineen kypsän miehen seestyviin tunnelmiin. Odottamatta rakkaus voikin muuttua platoniseksi ystävyydeksi ja olla silti täysin tyydyttävää.

Rikinkeltainen taivas siis alkaa dekkarimaisissa tunnelmissa. Miehen pihapiirin laidalla hiiviskelee tumma uhkaava hahmo, Alex Rabellin kimppuun hyökätään ja Stellan tytär Sandi katoaa. Muutenkin Rabellin perheen ympärillä kohistaan vuoden 2016 syksyllä. Miten tähän tilanteeseen on päädytty, selviää muistoja läpikäymällä. Muistelemisessa ja menneiden kaivelussa kirjailija onkin elementissään, onhan hän ammatiltaankin historianopettaja.

Rakenteellisena ratkaisuna loppusivuilla mukaan tulevat puukottajan viestin katkelmat vaikuttavat kummallisen ontuvilta. Tekojen motiivikin jää lopulta ohuesti perustelluksi, vaikka Westö vetääkin linjan kevään 1918 teloitusryhmään Ramslandetin pellon laidalla. Mikä saa ihmisen tekemään julmia tekoja? Miten teot vaikuttavat meihin ja jälkipolviin? ”Minä olen tekoni”, toteaa kirjailijan lapsuudenystävä Krister romaanin loppusivuilla.

Juuri käsistä laskettua kirjaa on hieman vaikea asettaa kohdalleen Westön tuotannossa. Lukukokemus oli hieman ristivetoinen, kuten ylle kirjoittamastani toivottavasti käy ilmi. Niin mielelläni kuin sukellankin kirjojen kautta tuntemattomiin nahkoihin, kuten tällä kertaa suunnilleen ikäiseni miehen elämään, olivat jatkuvat nukkumisjärjestelyjen ja toistuvien rakastelukohtausten kuvaukset turhauttavia. Kirjailijan työn raadollinen kuvaus taas kiehtoi, kun samalla koulutyön vain muutamalla maininnalla sivuuttaminen jäi harmittamaan. Myös jännite jäi jollain tapaa vaisuksi. Stellan ja kertoja raastava suhde ei ihan riittänyt kannattelemaan tarinaa, eikä se toki ainoa jännitteinen linja olekaan. Mutta kokonaisuus hajoaa sittenkin liikaa. Tullaanko lopussa liian lähelle nykyhetkeä? Onko Westö sittenkin parhaimmillaan nostalgian ja historian kuvaajana?

”Kaiken minkä muistamme olemme nähneet unessa.”

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Den svavelgula himlen, Schildts & Söderströms)
Suom. Laura Beck.
Otava 2017. 459 s.

Kjell Westön uutuusromaani Rikinkeltainen taivas on Turun kirjamessuilla Otavan lukupiirikirjana ensi sunnuntaina 8.10. klo 11.20 – 13.00. Lukupiirit ovat messulipun lunastaneille avoimia tilaisuuksia, jotka kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Kirjailija itse on paikalla kertomassa kirjastaan ja osallistumassa keskusteluun, jota vetää paikalle varta vasten kutsuttu lukupiiri tai sen edustajat. Yleisö saa myös mieluusti osallistua keskusteluun ja esittää kysymyksiä. Itse olen paikalla kutsuttuna somelähettiläs-kirjabloggaajana, ja istun yleisön seassa tehtävänäni jakaa tapahtumaa somekanavissani sekä myös mahdollisesti osallistua keskusteluun. Olen tätä varten saanut kirjasta arvostelukappaleen ja julkaisen tämän jutun samaan projektiin liittyen.

Lukupiirissä rauhalliselle keskustelulle on varattu ruhtinaallisesti aikaa verrattuna messuille muuten tyypilliselle kiireelle ja hälinälle. Rikinkeltainen taivas vaikuttaa runsaudessaan oivalliselta lukupiirikirjalta, ja odotan keskustelulta paljon. Suosittelen lämpimästi!

Muutenkin sunnuntaina voi messuilla halutessaan vetää jonkinlaiset Westö-överit, sillä suosittu esiintyjä on nähtävissä ja kuultavissa ainakin:

klo 10.20 – 10.40 Kuisti-lavalla, suomentaja Laura Beck ja Westö keskustelevat
klo 13.20 – 13.40 Agricola-lavalla (messujen päälava)

Toinen Otavan lukupiiri on lauantaina 7.10. klo 13.20 – 14.20 ja silloin käsittelyssä on Rosa Liksomin Everstinna.

Olin somelähettiläs-kirjabloggaajana mukana viime vuonna Enni Mustosen Ruokarouvaa käsittelevässä lukupiirissä.

Turun kirjamessujen ohjelma löytyy täältä. Tapahtumalla on omat Facebook-sivut.

***

Syksyn kirjamessukuume on kovassa nousussa, ja siihen lääkkeeksi tänään sunnuntaina 1.10. järjestän messulippuarvonnat sekä blogini Facebook-sivulla että Twitter-tilillä. 

Jos siis seuraat Kirsin kirjanurkkaa Facebookissa, voit tämän päivän aikana osallistua kahden Turun kirjamessujen päivälippupaketin arvontaan. 

Kirsin kirjanurkan Twitter-seuraajille on arvottavana yksi päivälippu Turun kirjamessuille. 

Arvon kummatkin palkinnot tänään su 1.10.2017 klo 21.00 mennessä osallistuneiden kesken, jotta liput ehtivät postitse voittajille messuihin mennessä. 

Onnea arvontoihin!
Toivottavasti näemme Turussa!