tiistai 3. lokakuuta 2017

Marja-Sisko Aalto: Ikoni



Olen edellisen Marja-Sisko Aallon dekkarin Tappavaa lunta yhteydessä pohtinut, että kirjoittaja on hieman heikoilla hakiessaan motiiveja nykyhetken huumerinkiläisten toimiin Lapin sodan aikaisista veriteoista. Aallolta ei tosiaan puutu rohkeutta, sillä uudessa Ikonissa vedetään motiiveja 1650-luvun tapahtumista saakka!

Venäjän ja Ruotsin metsäisillä rajamailla Savossa tavalliset ihmiset joutuvat uskonnon vahvasti sävyttämän politiikan pelinappuloiksi ja maksumiehiksi. Vuoroin ryöstöretkellä ovat venäläiset, vuoroin ruotsit, ja lopputulos on sama: poltetut talot, tapetut ihmiset. Kolme lasta jää henkiin ruotsalaisten rovasti Anders Rundstyckin johdolla tekemän kostoiskun jälkeen syrjäisen ortodoksikylän asukkaista. Yksi heistä saa pelastettua mukaansa perheen pyhän ikonin.

Nykypäivän Kuopiossa tapahtumat alkavat, kun vuodelta 1643 peräisin oleva Raamattu varastetaan tuomiokirkosta, jossa se on ollut näytteillä. Ensimmäisen suomennoksen kappaleet Raamatusta ovat harvinaisia aarteita, ja vaikka Kuopiossa esitellyssä on kannessa puukoniskun jälki ja pari ensimmäistä sivua puuttuvat, on se silti arvokas. Varkaus jää kuitenkin selvittämättä.

Sitten alkaa tapahtua kummallisia sattumuksia. Vanhoja ikoneita on siirrelty muun muassa yksityisasunnoissa ja niiden viereen on jätetty rypistettyjä vanhan Raamatun sivuja. Mitään ei ole varastettu, mutta sivut ovat peräisin aiemmin varastetusta vanhasta teoksesta.

Poliisi on ymmällään, mutta koska rikokset ovat vähäisiä, niihin ei sen kummemmin panosteta. Lehdistö ristii tuntemattoman murtautujan Ikoni-Villeksi. Vakavaksi asia muuttuu vasta, kun yhden ikonin liikuntakyvytön omistaja pudotetaan sairaalasängystä ikonin käpälöinnin yhteydessä. Kun vanhempi konstaapeli Annette Savolainen perheineen lomailee Ilomantsissa, tapahtuu sielläkin Ikoni-Villen iskuja. Lisäksi historiantutkija syöksyy kuolemaan ortodoksikirkon katolta.

Liittyvätkö ikonit ja kuolemantapaukset yhteen vai eivät? Annettesta alkaa vaikuttaa yhä selvemmin siltä, että liittyvät. Mutta miten todistaa se, kun oma päällikkökin tuntuu suhtautuvan ajatukseen vähintäänkin nihkeästi. Onnea onkin pelissä rutkasti, kun Annette saa kipeästi tarvitsemansa johtolankojen säikeet omilta verkostoiltaan.

Aalto on totisesti päästänyt jälleen mielikuvituksensa iloiseen laukkaan tarinan käänteitä kehitellessään. Lopputulosta on vaikea määritellä. Tunnelma teoksessa on leppeä, paikoin lempeän humoristinenkin, vaikka toisaalta historiaan liittyvässä osassa tehdään hirveitä veritekoja ja nykyhetkessäkin tapahtuvat murhat ovat julmia ja kauheita.

Tekoja ei kuitenkaan sen kummemmin analysoida, ja poliisit jatkavat työskentelyään verrattoman epäammattimaisesti. Puukko kahvaa myöten selässään makaava kaveri soittaa toki itse itselleen ambulanssin paikalle, jotta työtoveri voi jatkaa säntäilyään pakenevan roiston perässä ja niin edelleen.


Ikonin kieli on verrattoman suoraviivaista, sillä kirjoittaja tuntuu suosivan selkeää ja lyhyttä päälausetta. Dialogi on paikoin jäykähköä. Poliisityön lomaan Aalto on ripotellut herttaisia kohtauksia Annette Savolaisen perhe-elämästä. Loppuratkaisu tulee ilman sen kummempia tunnelman tihentämisiä.

Marja-Sisko Aalto: Ikoni
Icasos 2016. 203 s.

Vuoden johtolanka 2017 -ehdokas.

1 kommentti:

  1. Ihmettelin aluksi, että olenko lukenut kirjan muistamattani, mutta kehyskertomus olikin tuttu viimekesäisestä kirjabloggaajien tapaamisesta, jossa Aalto kertoi aihepiiristä tavattoman kiinnostavasti. Hänen kirjoistaan olen lukenut ensimmäisen teoksen, mikä oli mukavan leppoisaa luettavaa, mutt ehkä samaa kankeutta siinäkin, mistä puhut tämän romaanin yhteydessä.

    VastaaPoista