Niina Hakalahti: Lumilinna

”Särmikäs romaani salaisuuksista ja niiden paljastumisesta.” Näin luvataan Niina Hakalahden Lumilinnan takakannessa, ja on sanottava, että kerrankin saa, mitä luvataan. Juuri salaisuuksista ja paljastumisesta tai ainakin sen uhasta Lumilinnassa on kyse.

Sami Sumijoki on 27-vuotias helsinkiläisen mainostoimisto Mementomorin huippu-copy, joka kirjoittaa mainostekstit yhtä velhomaisesti suomeksi ja englanniksi (ruotsikin taipuisi, mutta sille ei taida olla kysyntää mainosmaailmassa). Työ on täyttänyt kirjallisuutta ja merkkipaitoja rakastavan miehen elämän tiukasti. Sukua ei ole, ja lähiperhe menehtyi tulipalossa Samin ollessa lapsi. Sijaisperhekokeilu päättyi huonosti, ja sen jälkeen nuoruus meni nuorisokodissa. Koulu kuitenkin sujui, ja yliopistosta Sami repäistiin kesken opintojen työuralle. Näin Sami on menneisyytensä paketoinut, ja se saa riittää.

Tyttöystävä Veera on kuitenkin toista mieltä. Samin on suostuttava jakamaan jotain menneisyydestään, edes jotakin muistoja on oltava. Kun yhdessä nukkumista häiritsevät yhä pahemmiksi käyvät Samin painajaiset, joiden aikana tämä tuntuu puhuvan jotain vierasta kieltä, Veera alkaa painostaa myös lääkärissä käynnillä. Mitä Samin menneisyyteen oikein kätkeytyy? Kuka hän oikein oikeasti on? Miksi hän haluaa olla joku muu?

Veera on humanisti ja vaihtoehtoihminen henkeen ja vereen, ja Veeran ja Samin hahmoista syntyy romaaniin mainio ristiveto. Sami rakastaa Veeraa liikuttavasti, hieman alistuvan takertuvastikin. Veeran hieman boheemi elämäntapa on vain pikantti mauste, eivätkä kemiläiset perusarkipäiväiset vanhemmat ja sisaruksetkaan tai edes periruma omakotitalo mataline huoneineen saa Samia katumaan hetkeäkään. Veera ja kaikki Veeraan liittyvä on parasta Samin elämässä.

Mutta painajaisilla ja vintin paisuvalla paitakokoelmalla on syynsä. Samin menneisyys. Kaikista huolellisista tilkitsemisyrityksistä huolimatta mielen syvyyksistä alkaa nousta pintaan yhä enemmän muistoja. Tarkoin rakennetut padot alkavat vuotaa yhä rajummin. Pysyykö Samin rakentama lumilinna koossa? Mitä tapahtuu, jos Veera saa tietää totuuden hänestä ja hänen menneisyydestään?

Lumilinna on ensikosketukseni Niina Hakalahden tuotantoon, vaikka hyllyssäni on ollut jo jonkin aikaa odottelemassa pokkarina hankittu Uimataito (Tammi, 2008). Hakalahden monipuolisessa kaunokirjallisessa tuotannossa on tähän mennessä ilmestynyt aikuisten ja lastenromaaneja sekä runoja. Monissa teoksissa on mukana monikulttuurisuusulottuvuus sekä huumoria.

Kovin humoristisena en Lumilinnaa pidä, vaikka ihastelin lukiessani Hakalahden teräväkatseisuutta. Työ- ja yliopistoelämäkuvaukset ovat veitsenteräviä, ja niissä on mielestäni mukana tiettyä lempeää ironiaa. Veeran performanssiryhmän tempaukset peilautuvat mainosti mainostoimiston ultramoderniin toimistotilaan, jossa toimistomummo leipoo pullaa ja kutoo sukkia mainosuraohjuksille, jotka ideoivat minkä kykenevät jättilattiatyynyillään.

Pidin Hakalahden kauniista ja täsmällisestä kielestä, sitä oli ilo lukea. Kulttuuriset ja eritoten kirjalliset viittaukset, jotka on lukijaystävällisesti kirjoitettu auki, antavat teokselle sivistynyttä silausta vaikuttamatta mitenkään päälle liimatuilta tai tarkoituksellisen osoittelevilta. Calvinoa pitäisikin lukea...

Samaten tarinan rakenne toimi loistavasti. Samin menneisyys paljastuu pala palalta, vihje vihjeeltä myös lukijalle. Mielenkiinto säilyy läpi romaanin. Paljon Hakalahti jättää myös lukijan itsensä pääteltäväksi ja täydennettäväksi, eli tarinaa ei selitetä puhki. Myös loppu on kutkuttava monine mahdollisuuksineen. Lisäksi vielä se, että romaanin ei tosiaankaan tarvitse olla tiiliskivi ollakseen vaikuttava. Lumilinna on hieno romaani, jonka innoittamana aion lukea Hakalahtea vielä lisääkin.

Niina Hakalahti: Lumilinna
Karisto 2016. 223 s.

Arvostelukappale.

Niina Hakalahden kirjailijasivut.