Juuli Niemi: Et kävele yksin

Isänpäivää edeltävänä perjantaina ysiluokkalainen Ada ensimmäistä kertaa ihan oikeasti huomaa koulukaverinsa Egzonin ja tämän huumaavat silmäripset. Hetki yhdeksän minuuttia ennen päivän viimeisen oppitunnin loppumista on käänne, piste, josta kaikki lähtee kulkemaan uuteen suuntaan. Siltä ei tosin ihan heti tunnu, koska vaikuttaa siltä, ettei Egzon lainkaan huomannut Adaa.

Adan äiti on boheemihko yksinhuoltaja, kuvataiteilija Elina. Äidin mielestä he ovat Adan kanssa parhaat ystävät, mutta pelottavasti Ada on alkanut muuttua ja liukua pois äidin ulottuvilta. Äitiä on aina naurattanut Adan huono piirustustaito (vai kenties sittenkin salaa harmittanut?), ja Ada ilmaiseekin itseään mieluiten kirjoittamalla. Isästään Adalla ei ole tietoa, ja isän virkaa on tavallaan hoitanut Pohjanmaalla asuva eno. Harmi vain, että Adan ja enon läheinen suhde tuntuu aiheuttavan kateutta ja närää enon perheessä.

Egzon taas on syntynyt Suomessa kosovolaislähtöiseen muslimiperheeseen. Isoveli on häipynyt jäljettömiin, ja Egzonin harteilla on vilkkaasta pikkuveljestä huolehtiminen. Kerrostaloasunnossa on suljettu ovi, josta ei äidin tahdosta puhuta. Egzonin väylä tunteiden ilmaisuun on piirtäminen – ja graffitit. Eräänä aamuna rehtorin auton kylkeen on maalattu juoksuun pinkaiseva tyttö, Ada.

Adan ja Egzonin herkkä ja riipaiseva rakkaustarina eli Juuli Niemen Et kävele yksin nappasi viime vuonna Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkinnon, mutta sain sen luettua (tai oikeammin kuunneltua) vasta nyt. (Sattumalta aloitin kuuntelun isänpäivää edeltävänä perjantaina!)

Niemi kuvaa tarkkavaistoisesti herkänkipeää elämänvaihetta, jota Ada ja Egzon elävät. Kumpikin on lähtöisin perheestä, jossa vaietaan tärkeistä, tuskallisista asioista. Kodeissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä, vaikka ne pinnalta katsoen eroavat toisistaan lähes kaikin tavoin. Kaveripiirit, sukulaiset, koulu ja avoin tulevaisuus tuovat omat jännitteensä nuorten tarinaan. Kuka minä olen, millaisena muut minut näkevät, mihin olen menossa, rakastaako minua kukaan? Näitä kysymyksiä Niemen teoksen päähenkilöt tuntuvat koko ajan pyörittelevän mielessään. Aikuistuminen ei totisesti ole helppoa! Keski-ikäisen äiti-ihmisen sydäntä raastaa nuoruuden epävarmuus, oman paikan etsintä ja hyväksynnän jano.

Romaani jakautuu melko tasaisesti Adan ja Egzonin vuorotteleviin osuuksiin. Adaa kuvataan ulkopuolisen kertojan avulla, ja Egzon on teoksen minäkertoja. Osuudet ovat hyvin tasapainossa keskenään ja tarina avautuu näin moneen suuntaan.

Vaikutelmani teoksesta ovat hieman ristiriitaiset. Niemen tyyli on paikoin jopa uuvuttavan analysoivaa. Sekä Ada että Egzon välillä suorastaan märehtivät sekä omia että toistensa ja muidenkin ihmisten sanomisia ja tekemisiä, ajatuksia ja vaikuttimia loputtomiin. Siksi olin tyytyväinen, että kuuntelin tämän äänikirjana, koska olisin todennäköisesti painettua kirjaa tullut joiltakin osin harpponeeksi (tunnustan, että näin saattaa joskus käydä!). Kieli on hiottua, paikoin runollistakin, ja kielikuvat mietittyjä, tarkalleen paikoilleen laskettuja.

Romaanissa on hyvin yltäkylläisesti materiaalia, koska Niemi kuvaa sen sivuilla (joita on 362 kappaletta eli nuortenromaaniksi runsaahkosti) monia mielenkiintoisia aiheita, kuten kuvataidelukioon pyrkimistä, Aamiainen Tiffanylla -elokuvaa ja sen katselua, teinibileitä, nuorisotalotoimintaa ja graffitien maalaamista. Teoksessa on ylipäätään paljon puhetta taiteesta.

Adan ja Egzonin ensirakkauden tarina ei pääty vaaleanpunaisissa hattaratunnelmissa. Asiat menevät katkerasti vinoon herkimmässä mahdollisessa tilanteessa, eikä niitä enää pysty korjaamaan. Tämä oli mielestäni oivallisen rohkea ratkaisu valitettavan surullisessa realismissaan. Kohtuuttomat paineet yhdistettyinä pelkoon ja tietämättömyyteen koituvat nuorten kohtaloksi.

Mietin kuunnellessani, millaiselle nuorelle lukijalle teosta suosittelisin. Päähenkilöiden nuoruus (Ada ja Egzon ovat 15-16-vuotiaita teoksen tapahtuma-aikana) saattaa sulkea pois lukioikäisiä, nuoria aikuisia lukijoita. Ainakin oman kokemukseni mukaan nuoret lukevat mielellään hieman itseään vanhemmista henkilöistä. Yläasteikäisistä lukijoista kohderyhmäksi valikoitunevat lukemista vähintäänkin kohtalaisen runsaasti harrastavat, sillä tapahtumien hitaahko eteneminen, kielen vaativuus ja teoksen ihan fyysinen paksuus sulkevat kokemattomat lukijat helposti pois. Nuoruusvaiheen jo ohittaneille lukijoille tämä tietysti sopii oivallisesti. Adan ja Egzonin tarinan matkassa voi tehdä kirpaisevan nostalgiamatkan omaan nuoruuteensa ja ennen kaikkea päivittää tuntumaansa nykynuorten maailmasta.

Kirjan luettuani äimistelen myös sen ulkonäköä. Laura Lyytisen suunnittelemat kannet ovat kieltämättä herkullisen kauniit. Nuoren naisen virheetön iho toimii siveltimenvetojen taustana. Yleissävy on roosanpunainen, pastellinen. Imelä, saattaisi joku sanoa. Olen keski-ikäinen nainen, joten käsitykseni todennäköisesti on ennakkoluulojen vahvasti kuorruttama, mutta toisaalta minulla on parin vuosikymmenen kokemus siitä, millaisia kirjoja 13-16-vuotiaitten miesoletettujen lukijoitten enemmistö suostuu esimerkiksi koululuokassa lukemaan. Ei vaaleanpunaisia. Valitettavasti. Ei, vaikka kuinka opettaja vakuuttaisi, että tarinassa on myös miesnäkökulmaa.

Et kävele yksin on nostattanut ainakin kirjablogeissa pääasiassa ihastuneita huokauksia. Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogista on ihastunut teoksen kauniiseen kieleen, mutta ei suinkaan varauksettomasti. Mari A:n kirjablogissa todetaan, että teos on suunnattu kokeneemmalle lukijalle. Kialle Luetaanko tämä -blogissa teoksen kannet ovat tuoneet mieleen chick lit -romaanin. Ehkä eniten ’oikeaa’ kohderyhmää edustava Hanna Sivujen välissä -blogista antaa kaikkein kriittisimmän näkemyksen teoksesta
 
Juuli Niemi: Et kävele yksin
WSOY 2016. 362 s.

Arvostelukappale.

Tämä juttuni on osa varsinaisesti vasta vuoden vaihduttua alkavaa nuortenkirjallisuusprojektiani #nuortenkirjatorstai, jonka tiimoilta olen luvannut julkaista viikoittain uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuutta käsittelevän jutun. Lisää suunnitelmistani vaikka tämän kirjoituksen lopusta.