Jukka Behm: Pehmolelutyttö #nuortenkirjatorstai

Tänäkin vuonna tunsin olevani ihan pihalla Finlandia-ehdokkaita julkistettaessa, ja Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandiaa tavoittelevien äärellä tunsin olevani jopa tonttirajojen ulkopuolella. Mikään kirja ei tuntunut tutulta millään tavalla (no, Mauri Kunnaksen teokselta en ollut onnistunut totaalivälttymään, mutta kansia en ollut raottanut siitäkään). Myönnän, etten ihan tönimättä tajunnut edes, että Jukka Behm on sama Jukka Behm, jonka Intiaan sijoittuvan leppoisan dekkarin Viallinen valkaisuvoide luin viime vuonna.

Pehmolelutyttö ei esittelyjen perusteella vaikuttanut lainkaan leppoisalta kirjalta. Itse asiassa ensireaktioni olivat torjuvat. Pelotti tarttua kirjaan ja kurkistaa sen maailmaan, jossa tapahtuu ikäviä asioita suomalaiselle tavalliselle koulutytölle. #metoo -kampanja kuitenkin nosti juuri Pehmolelutytön teemat kipeästi pinnalle, ja lopulta rohkaistuin. Onneksi, sillä kaikesta sisältämästään aika ahdistavastakin huolimatta teos ei ole liian musta. Behmin sujuva kielenkäyttö, tietty kepeys ja ironissävyinen huumori pitävät tarinan luettavana.

Emilia on pikkukaupungin ysiluokkaa käyvä perhetyttö, jonka elämää seurataan vuoden verran. Emilia itse kertoo tarinaansa käyttäen sängyllään majailevaa pehmolelulaumaansa kuuntelijana. Pehmolelut ovat uskollisia eivätkä ne moiti tai kauhistele mitään, mitä Emilia niiden karvaisille korville kertoo. Kenellekään muulle Emilia ei voi kuvitellakaan kertovansa, millaiseen kierteeseen hän on tahtomattaan itsensä ajanut ja kuinka likaiseksi ja kelvottomaksi hän itsensä lopulta tuntee.

”Kymmeniä ja kymmeniä kunnollisia perheitä ja perheenisiä. Kunnollisia. Kunnollisia tosiaan. Jos heidän vaimonsa ja lapsensa tietäisivät… Minua alkoi ällöttää. Minun piti koota itseni, tiesin sen kyllä. Mutta ne kaikki hyveelliset naamat. Niiden katsominen oksetti.”

Emilia on aivan tavallinen sievä tyttö, joka lukemattomien muiden murrosikäisten nuorten tavoin tuntee itsensä rumaksi ja nopeasti muuttuvan vartalonsa vieraaksi. Seksuaalisuus on vasta vähitellen heräilemässä, mutta se ei suinkaan ole estänyt aikuisia miehiä iskemästä silmää ja tuijottelemasta tungettelevasti jo vuosia. Emiliasta on hämmentävää, että miehet näkevät hänessä jotakin sellaista, jota hän ei itse tajua itsessään ollenkaan olevan. Se on toisaalta pelottavaa ja kiusallista, mutta samalla kummallisen kiehtovaa ja jännittävääkin.

Emilian vanhemmilla on kiireensä ja murheensa, eikä avioliittokaan oikein ruusuiselta vaikuta. Isoveljellä on omat kaverinsa ja puuhansa, joten Emilia saa kotona olla pääosin omissa oloissaan. Koulu sujuu esimerkillisesti, mutta kavereita Emilialla ei liiemmälti ole. Vain Lila tarvitsee Emilian seuraa poikaystävien välissä. Eräänä iltana Emilia kuljeskelee yksin kaupungilla, kun vieras mies heittäytyy juttusille ja ehdottaa hänelle pientä ansaintakeikkaa. Emilia suostuu, vaikkei oikeastaan ymmärrä, mistä on kysymys. Tytön pitää katsella, kun aikuinen mies tyydyttää itsensä. Palkkioksi Emilia saa viisikymppisen.

Tämä hämmentävä tapaus on siis alkupiste. Alku olisi voinut olla myös se, mitä tapahtuu nettisivuilla, joille Emiliakin huoneensa rauhassa uteliaisuuttaan eksyy. Kun nettiin ladattu kuva saa nopeasti kommentteja ja kehuja, tuntee tyttö iloa ja riemua, kaipaamaansa hyväksyntää ja huomiota. Myös vallan tunne alkaa hiipiä mieleen. Emilia kuvittelee voivansa hallita kuviota, vastata vain niille pojille ja miehille, joille itse haluaa. Mutta kaikki ei suju ihan tytön suunnitelmien mukaan. Seuraa monenlaista kokeilua ja kokemusta, eivätkä kaikki tapaamiset pääty hyvin.

Netissä kaikki tuntuu olevan kaupan. Seuraa hakevat niin miehet kuin naiset, vanhat ja nuoret. Kenenkään todellisia motiiveja ei pysty suoraan arvioimaan, paitsi tietysti niiden kymmenien ja taas kymmenien miesten, jotka suoraan ehdottavat panoa tai painostavat näyttämään jo kuvissa kaiken. Emiliaa pelottaa ja hämmentää, mutta silti hän koukuttuu tähän maailmaan. Lopulta ollaan pisteessä, jossa ahdistus alkaa käydä ylivoimaiseksi, eikä Emilia osaa enää luontevasti olla ikäisensä ujon ja kiltin pojan seurassa. Jotain on mennyt rikki ja pilalle hänen sisimmässään. Onneksi Behm ei lopeta tarinaan ihan näihin tuntoihin vaan antaa lopussa toiveikkuudelle mahdollisuuden.

Behm tavoittaa mielestäni loistavasti murrosikäisen tytön päänsisäisen maailman tunnekuohuineen. Viiltävän tarkasti hän myös valottaa sitä inhottavaa pimeyttä, joka vaani turvallisen perhearjen liepeillä ja on vain muutaman kännykänklikkauksen päässä meistä kaikista, jos emme osaa olla varuillamme. Emilia ei ole pelkästään tahdoton uhri, vaikka hänen viattomat ja ajattelemattomat kokeilunsa johtavatkin erittäin ikäviin seurauksiin. Behm ei myöskään syyllistä tyttöjä (jos ei toki rohkaisekaan julkaisemaan paljasta pintaa vilauttavia kuvia tai lähtemään autoajeluille tuntemattomien kanssa). Rivien välissä on kuitenkin selvä viesti: harkitse ja uskalla sanoa ei.

Pehmolelutyttö on siis nuortenkirja. Vai onko? Tekeekö tosiaan teini-ikäinen päähenkilö teoksesta nuortenkirjan? Ei tee, tiedän. Jälleen kerran teoksen äärellä pohdiskelen, kenelle se on tarkoitettu tai ainakin, keiden se kannattaisi lukea. Nuorten, ehdottomasti, totta kai. Tyttöjen, mutta myös poikien. Ehkä jonkun nuoren pojan silmät avautuisivat edes hetkeksi näkemään, miltä maailma näyttää vaikkapa siskon tai luokan tyttöjen silmin. Enkä nyt tosiaankaan väitä, että minkään sukupuolen edustajien nuoruus olisi sen helpompaa. Tässä kirjassa nyt kuitenkin keskitytään tyttöjen kokemusmaailmaan.

Ennen kaikkea läjäyttäisin tämän teoksen aikuisten, ihan tavallisten isien ja äitien käsiin. Uskaltakaa lukea tämä kirja. Uskaltakaa ja jaksakaa arjen keskelläkin kohdata piikikäs ja uhitteleva teininne. Paras suoja pimeyttä vastaan lienee kuitenkin rakkaus.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö
WSOY 2017. 201 s.

Kansi Laura Lyytikäinen.

Arvostelukappale. #nuortenkirjatorstai

Kia ruotii blogissaan Luetaanko tämä? Pehmolelutyttöä perinpohjaisesti ja päättää tekstinsä: ”Itse teksti on aika helppo- ja nopealukuista, ja kirja sopiikin siis kielensä puolesta luettavaksi hyvin erilaisille lukijoille. Vaikka aihe on rankka ja kerronta rohkeaa, ei kirja sisällä yksityiskohtaisia kuvauksia seksistä, ja pidänkin kirjaa sopivana luettavana yläkoulu ja lukioikäisille nuorille. Kirjaa lukiessa unohdin moneen kertaan, että tarinaa ei ole oikeasti kirjoittanut 15-vuotias teinityttö!” Kia ei ollut aivan tyytyväinen kirjan loppuun, kun taas minua se miellytti erityisesti.

Sivutiellä -blogissa Sirri sanoo syyllisyydestä näin: ”Pehmolelutyttö suojelee lukijaansa mutta toisaalta myös luottaa tähän - Emilian itsesyytöksiä on osattava kritisoida, ja seksismiin johtavia tekijöitä on osattava analysoida. Vaikka Pehmolelutyttö ei missään nimessä syyllistä Emiliaa, osa nuorista lukijoista saattaa kaivata selkeämpää viestiä siitä, että seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole uhrin ominaisuuksista tai ongelmista johtuvaa vaan tekijöiden, aikuisten ihmisten, syytä.” 

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland

Jorma Leivo on saanut Thaimaan-lomallaan loistavan liikeidean. Hän päättää perustaa lomakeitaan, jossa ovat kaikki eteläisten rantalomakohteiden parhaat puolet, mutta ei epämiellyttävää aurinkovoiteen kanssa läträämistä eikä jatkuvaa kuumuuden aiheuttamaa inhottavaa hikoilua. Tästä välähdyksestä saa alkunsa Palm Beach Finland, itäisen Uudenmaan pikkukaupungin liepeillä sijaitseva lomaparatiisi muovipalmuineen päivineen. Vain lämpö puuttuu, mutta kiistatta Palm Beach Finland on ’the hottest beach in Finland’. Mitä siitä, että merivesi on jääkylmää kesät talvet, eikä lämmintä ole hiekallakaan juuri enempää. Tunnelma on tärkeintä!

Leivon bisnekset eivät ihan vielä pyöri toivotulla tavalla, ja likviditeettivaje on miehelle tuttua. Suunnitelmissa on kuitenkin laajentaa lomakohdetta aggressiivisesti. Harmillista kyllä Leivon havitteleman tontin ja sillä sijaitsevan ränsistyneen omakotitalon on hiljattain perinyt Olivia Koski, joka ei omasta akuutista rahapulastaan huolimatta ole lainkaan halukas myymään. Niinpä Leivo pistää kaksi työntekijäänsä eli parivaljakon Chico (rantavahti) ja Robin (kokki) taivuttelemaan Oliviaa suopeammaksi tarjoukselle. Ikävä vain, että kaikki menee kaksikon keikalla niin pieleen kuin voi. Lopputuloksena on ruumis Olivian keittiön lattialla. Mutta ruumis ei ole Olivian.

Tunarikaksikko onnistuu tekemään murhatyönsä kuin ammattilaiset, eikä poliisi pääse tutkimuksissaan eteenpäin. Niinpä Keskusrikospoliisi lähettää paikalle peitetoimintayksikkönsä pätevimmän kaverin eli Jan Nymanin lomailevan matematiikanopettajan peiteroolissa. Pahaksi onneksi murhan uhri oli häikäilemättömän Holma-nimisen rikollisen toistaitoinen veli. Holma päättää tahollaan myös selvittää, kuka tappoi hänen veljensä ja miksi. Sen jälkeen olisi koston aika.

Nopeasti koossa on siis tilanne, jossa tekoaurinkorannalla pyörii joukko ihmisiä, jotka eivät ole sitä, mitä väittävät olevansa. Kaikilla osallisilla ei ole ihan todellisuudentajukaan kohdillaan, ja rahasta ja rakkaudesta on akuutti pula vähän kaikilla, ainakin jommastakummasta. Mitä enemmän kukin tahoillaan ja toistensa kanssa hääräilee asioiden oikean laidan selvittämiseksi, sitä sotkuisemmaksi ja absurdimmaksi vyyhti muuttuu. Kaiken ohella sattuu vielä uusiakin kuolemantapauksia…

Tällaisen rungon ympärille Antti Tuomainen on rakentanut toisen mustan huumorin dekkarinsa Palm Beach Finland. Luku- tai tapauksessani paremminkin kuuntelukokemus oli hieman hämmentävä. Olen vankkumaton Tuomais-fani, eikä se asiantila horjunut yhtään. PBF on sujuvasti kirjoitettu ja juonikuviot loppuun asti mietitty kaikkine nauruhermoja kutkuttavine juonenkäänteineen.

Mutta silti olen aavistuksen pettynyt. Olen kenties tottunut liian hyvään, eli siihen, että Tuomainen yllättää minut joka kerta uudella teoksellaan. Se on tähän asti ollut aina selkeästi erilainen kuin edellinen, mutta samalla myös omalla tavallaan edeltäjiään parempi. Tällä kertaa näin ei ollut, vaikka viihdyin ihan mukavasti. Edellinen Mies joka kuoli vain yllätti minut totaalisesti ja oli hienoisesta lopun vaisuudesta huolimatta riemastuttava ja vetävä. PBF on selvästi hallitumpi saman tyylilajin edustaja, mutta samalla siitä osittain puuttuu irtonainen yllätyksellisyys. Valitettavasti PBF:a kuunnellessani pariinkin otteeseen mieleeni tuli eräs turkulainen dekkarikirjailija, jonka huumorin kovin lämmin ystävä en ole.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika selätti Palm Beach Finlandin avulla lukujuminsa ja hykerteli tyytyväisenä Tuomaisen kielen huomassa. Minna Kirsin Book Clubista ei löydä PBF:sta moitteen sijaa, sen sijaan kyllä tiettyä syvällisyyttäkin: Henkilöissä on Tuomaisen voima. Onnistuneen dialogin lisäksi hän saa nämä sinänsä tavis-hahmonsa pohdiskelemaan arvokkaita ajatuksia. Mikä on sinun unelmasi? Miten sinne pääset? Paljonko työtä se vaatii? Oletko valmis ponnistelemaan? Onko unelmasi sen arvoinen?

Tuija sentään Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogissa kaipailee kanssani Mies joka kuoli -dekkarin tunnelmia, vaikka PBF:nkin parissa viihtyi. Arde arvioi -blogin Ari Juntunen kaipailee lisää murhia: ”Sivujuonteissa tapahtuu pari brutaalia murhaa Hakaniemessä ja ne raikastavat kerrontaa välittömästi.” Mainiota!

Mutta Riitta K. Kirja vieköön -blogissa on täysin myyty, eikä Kirja hyllyssä -blogin Kaisa V. ole yhtään happamampi hänkään.

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Like 2017. 332 s. Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 10 h.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

P.S. Kirjan visuaalinen asu on kaikin puolin onnistunut, siitä ehdottomasti pisteet kotiin!

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut

Ystäväni totesi Antti Holman Kauheimmista joululauluista, että nimi todellakin vastaa sisältöä. Allekirjoitan! Muuta en tosin odottanutkaan, olenhan lukenut samalta tekijältä jo Kauheimmat runot. Konsepti on täsmälleen sama kuin aiemmassakin teoksessa eli yksinkertaisen toimiva.

Olkoon pasuunain soitto
tämä kirkas, pitkä vihellys.
Sen soittaa lanttulaatikko
joka ei ollutkaan laktoositon.

                      - Edith Södermalm

Holma on ’toimittanut’ runoilijoiden Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södemalm joulu- ja talven juhlapyhiin ylipäätään liittyvät runot teemoittaiseksi antologiaksi. Runoilijakaartiin on sitten viime näkemän tullut vahvistustakin, sillä mukana on myös vuonna 1868 syntyneen virsirunoilija Kaarlo Antero Heteromiehen kynäilyjä.

Bonusraitana loppukiitosten jälkeen on vielä pohjasokeri eli Pipari T:n jouluräppi Juhlapöytä.

Odotin tätä jouluaiheista kauheiden runojen kokoelmaa malttamattomana, koska monet jouluun liittyvät tekstit, etupäässä laulujen sanat, ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet todellisiksi inhokeiksi (toki rakkaita ja kauniita on myös runsaasti). Joulu on monin tavoin muutenkin kliseiden ja teennäisen idyllin kultaista aikaa, joten on mainiota, että niitä välillä hieman ravistellaan. Sen Holma hoitaa, kuten toivoinkin. Menetelmät ovat pääosin samat kuin aiemmassa teoksessa, samoin omat mieltymykseni:

”Eniten pidin siitä, miten jokainen ’runoilija’ on selkeästi omaääninen ja myötäilee samalla tunnistettavasti esikuvansa linjaa. Reino Leinon runot esimerkiksi on nimetty mahtipontisesti ja ne alkavat yleensä sanahelinällä, joka on naamioitu pettävillä runokuvatuksilla. Sitten ihan lopussa tulee jokin täysin yllättävä veto, joka saa lukijan repeämään. Iloa lukija saa varmasti enemmän, mikäli alkuperäisen runoilijan tuotanto on vähänkin tuttua. Siksi nautin eniten Karin Toisiks-Parasken räävittömästä tuotannosta, mutta kyllä muutkin naurattivat.”

Suosikkejani antologiassa, ehdottomasti! 😆

Kauheimpien runojen tavoin nautiskelin Kauheimmat joululaulut lopulta tuplana eli hankin sekä painetun että Antti Holman lukeman äänikirjaversion. Samanaikaisluenta toimii mahtavasti! Oikeastaan toivoisin kokonaispakettiin vielä yhtä lisäulottuvuutta eli videokuvaa, jossa Antti Holma lukee runoja ääneen.

Elina Warsta on jälleen tehnyt ensi vilkaisulla kauniit mutta tarkemmin katsoen räävittömän kauheat kannet ja kuvituksen teemaosioiden alkuun. Runot muuten toivat mieleeni myös toisen kuvantekijän eli islantilaisen Hugleikur Dagssonin, joka ei hänkään tabuja kumartele. Hugleikurin tuotannossa on myös paljon jouluaiheisia piirroksia.

Kenelle suosittelisin Kauheimpia joululauluja? Ei ihan yksinkertaista. Holman huumori on paikoin hyvin suorasukaisen alatyylistä, mutta jostain syystä minua se kyllä naurattaa. Vaikea sanoa, mikä merkitys on yli kaksikymmentä vuotta perusopetuksessa viettämälläni ajalla. Ei siis niille, joiden pipo on kovin kireällä. Mutta muuten ihan kenelle tahansa!

Onnettomuus

Kotiin lensi enkeli
mutta oli mankeli
päälle unohdettu
nyt enkeli lettu.

-       Sirsi Sunnas

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut – ja muita runoja talven juhliin
Otava 2017. 171 s. Äänikirjan kesto 1 h 28 min.

Sekä painettu että äänikirja ostettu. 

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki #nuortenkirjatorstai

Minä olen luonto, minä olen peto, minä olen tuuli ja tuli ja maa ja vuolaana ryöppyävä koski. Minä olen Suna. Olen varjo tuulessa aaltoilevan heinän yllä, olen kivikkoon syöksyvä saalistaja, olen pala taivasta, olen laulu joka ei koskaan katkea.
Olen Lauluhaukka.

Fantasiakirjallisuuden perinteisiä aineksia (ilkeämmin sanottuna kliseitä) ovat ainakin orvot, vastahakoiset sankarit, jotka joutuvat toteuttamaan ennustuksessa povattuja urotekojaan viimeisessä taistelussa hyvän ja pahan välillä. Apurina on nokkela, vain isäntäänsä totteleva villieläin (usein susi), ja ennen taistelua on vaellettu pitkä ja vaarallinen matka läpi erämaiden. Tapahtumat sijoittuvat kehitysasteeltaan keskiaikaiselta vaikuttavaan mielikuvitusmaailmaan. Lopussa hyvä voittaa ja maailma huokaisee helpotuksesta.

Iida Sammaliston esikoisteoksessa eli fantasiaromaani Tähtimosaiikissa ovat mukana kaikki yllä luettelemani ainekset. Valitun tyylilajin perinteet ovat siis hyvin kirjoittajan hallinnassa. Parasta Tähtimosaiikissa kuitenkin on, että perinteiset ainekset ovat vain tarinan loimet. Kuteet ovat persoonallisia ja raikkaita, ja kirjan kannet suljettuaan voi huokaista tyytyväisenä koettuaan aidosti uniikin seikkailun kirjailijan luomassa kiehtovassa maailmankaikkeudessa. Lisäksi teos on fantasiaromaaniksi maltillisen mittainen eli 255-sivuinen, ja siitä annan ehdottomasti plussaa! *

Alkuun lähdetään hieman hämärästi, koska Sammalisto on päätynyt sinänsä viisaaseen ratkaisuun olla turhia selittelemättä. Tähtipoika Lupus, joka on opiskelemassa ennustajaksi, saa yllättäen voimakkaan ennekokemuksen. Maan päällä, ihmisten maailmassa, on tekeillä jotakin, joka uhkaa myös maailmojen välisen rajapinnan eli mosaiikkilattian yläpuolella sijaitsevaa tähtien valtakuntaa. Tilanteen voi kuitenkin pelastaa vaeltaja, jonka tehtävänä on tuhota maan pinnalta taivaaseen kurotteleva musta torni ja sen rakennuttaja.

Yllätykseksi itselleenkin Lupus saa vanhemmat ennustajat vakuutettua, että juuri hänen on laskeuduttava ihmisten keskuuteen opastamaan ja suojelemaan vaeltajaa, jotta tämä saa tehtävänsä suoritettua. Niinpä Lupus tupsahtaakin Ruskaan ja tapaa muutamien välivaiheiden jälkeen vaeltajan eli orpotyttö Sunan. Ruska on jo pitkään ollut vallanhimoisen Korppiruhtinaan ikeen alla. Nyt Korppiruhtinas on julistanut vaeltajat lainsuojattomiksi ja antanut sotureilleen tehtäväksi surmata kaikki kohtaamansa vaeltajat. Suna on varomattomuuttaan saanut kintereilleen sitkeän Ronanin, joka on päättänyt ottaa Sunan hengiltä, maksoi mitä maksoi.

Lupus yllättyy hieman ymmärtäessään, että ennustuksen vaeltaja on hänen ikäisensä tyttö. Vielä hämmentyneemmäksi hän tuntee itsensä, kun hän tajuaa, ettei Suna tarvitse hänen suojelustaan vaan pikemminkin hän Sunan, tyttö kun osaa huolehtia itsestään vallan mainiosti erätaitojensa ja vaeltajakokemuksensa ansiosta. Suna ei myöskään osoita minkäänlaista innostusta tultuaan valituksi tehtävään, päinvastoin. Ronan kintereillään nuoret ja Sunan kesy kettu Io kuitenkin vääjäämättä lähestyvät Korppiruhtinaan tornia ja lopullista yhteenottoa.

Matkan aikana lukijalle avautuvat paremmin sekä Sunan että Lupuksen maailmat sekä niiden välinen side. Lupuksen tähteys jäi lopultakin melko mystiseksi ja ohuehkoksi, mutta Suna saa lihaa luidensa ympärille oikein mukavasti. Jutun alkuun lainaamani ote on lähes kirjan lopusta, ja siinä Suna kuvailee itseään viholliselleen taistelun tuoksinassa. Ote on osuva. Suna ei ole mikään arkajalka tytönheitukka vaan vahva ja itsenäinen sankari, jolla kuitenkin on omat inhimillisyyttä tuovat pehmeät kohtansa. Maailma on kohdellut häntä ankarasti, ja hän pitää rakastamista vaarallisena heikkoutena, jota viholliset käyttävät armotta hyväkseen. Onneksi hän oppii tästä asiasta tarinan mittaan myös uutta, vaikka hänen alkuperäinen ajatuksensakin saa valitettavaa vahvistusta.

Tähtimosaiikki ilmestyi vuonna 2015, ja kirjailija Iida Sammalisto oli silloin 18-vuotias ja vasta ylioppilaaksi valmistunut. Kirjailijan nuoruus ja teoksen valmius mietityttivät minua Tähtimosaiikkia lukiessani. Teoksen kieli on kaunista ja sanastoltaan rikasta, ja henkilökuvaus on onnistunutta. Juonenkäänteissä on muutama kohta, joiden loogisuus hieman kohaututti kulmia, mutta kokonaisuus toimii vallan mainiosti.

* Tuolla ylempänä mainitsen Tähtimosaiikin ansioksi sen maltillisen mitan, 255 sivua. Fantasiaromaanille se on vähän, mutta ainakin tässä tapauksessa se on ihan riittävästi. Kuten sanottu, Sammalisto ei selittele eikä maalaile, vaan kerronta on taloudellista olematta silti tylsää tai kuivaa. Kirjan suhteellinen lyhyys on etu, jos sille toivoo lukijoiksi nuoria, joilla ei vielä ole runsasta lukukokemusta tai jotka eivät ehkä ole vielä intohimoisia fantasiakirjallisuuden ystäviä. Tähän teokseen uskaltaa harjaantumattomampikin lukija ehkä tarttua. Kohderyhmän iäksi arvioisin noin kymmenvuotiaista yläkouluikäisiin.

Kirjan kannet minua kyllä harmittavat. Kansikuva on oikein kaunis, mutta houkutteleeko se nuorta, kenties epäröivää lukijaa tarttumaan kirjaan? Hieman epäilen. Takakansiteksti on vain nelirivinen raapaisu, joka ei kerro kirjan omaperäisyydestä mitään.

Sammalistolta lukisin mieluusti lisääkin.

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Otava 2015. 255 s.
Kannet Sanna-Reeta Meilahti.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Arttu Tuominen: Silmitön

Porissa kuohuu. Solumare Oy on saanut luvat ryhtyä imemään Porin edustalta merenpohjasta hiekkaa. Ympäristöaktivistit ovat raivoissaan, eivätkä elinkeinonsa lopullista kuoliniskua pelkäävät kalastajatkaan aivan rauhallisia ole. Kolmenkymmen vuoden takaiset tapahtumat nousevat ihmisten mieliin. Silloin verkkoihin alkoi tarttua silmättömiä silakoita. Nousevatko pohjaan sedimentoituneet myrkyt nyt uudelleen pintaan ja ympäristötuho uusiutuu?

Reposaaren koululla pidettävä tiedotustilaisuus saa pelottavan päätöksen, kun pihalle pysäköity Solumare Oy:n toimitusjohtaja Jan Toivosen auto räjähtää. Epäilyt suuntautuvat oitis Flora & Fauna -nimisen aktivistiryhmittymän suuntaan, mutta todisteiden puutteessa poliisi ei pääse tutkimuksissaan puusta pitkään.

Flora & Faunan maailmankuulu perustajajäsen ja Greenpeace-aktivisti Venla Jokinen palaa samoihin aikoihin kotiin Poriin vietettyään kahdeksan kuukautta venäläisessä vankilassa. Paikallinen aktivistiryhmä ottaa Venlan avosylin vastaan, mutta johtajan paikan Venlan vankila-aikana ottanut Santeri Marila ei ole pelkästään iloinen Venlan paluusta. Venlakin on vankilassa muuttunut.

Sitten merenrannasta löytyy miehen ruumis, jolta puuttuvat silmät. Miten ruumis on joutunut mereen? Miksi sillä on pelastusliivit mutta ei kenkiä ja sukkia? Ja ennen kaikkea, kuka kuollut on ja miksi häneltä on kaivettu silmät päästä? Liittyykö murha jotenkin hiekanottoon ja taannoiseen pommi-iskuun? Kun paljastuu, että kyseessä on tunnettu paikallispoliitikko, päättää poliisi turvautua eläköityneen Janne Rautakorven apuun.

Kustantaja Myllylahti toteaa Arttu Tuomisen kolmannen Labyrintti-trillerin Silmitön takakannessa, että sarja haastaa kotimaisen jännityksen konkarit. Jokseenkin vaatimattomasti sanottu. Silmitön viimeistään todistaa, että Tuominen on kotimaista dekkarikärkeämme, ja sarja on myös kansainvälisen vertailun loistavasti kestävää tasoa. Silmitön on ihan huipputrilleri, jota ei voi enää aloitettuaan jättää kesken tai edes odottelemaan. Se on ahmittava.

Porin poliisin kuviot ovat koko maan kattavan organisaatiouudistuksen kourissa, mutta töistä selvitään ainakin jotenkuten. Onneksi uudet säännöt sallivat konsulttiavun ostamisen, ja siihen päällikkö Ilari Strandkin turvautuu palkatessaan rikostutkijoidensa avuksi Rautakorven. Rautakorpi taas värvää palkattomaksi asiantuntija-avukseen itsensä Venla Jokisen ja tämän uskollisen ystävän Tommi Kankaanpään, kaksikolla kun on poikkeuksellisen hyvät tiedot paikallisista ympäristöasioista toisin kuin poliisilla.

Liisa Sarasoja, Porin poliisin ehkä tunnetuin konstaapeli, on saanut sijoituslapsen, mikä on muuttanut hänen elämänsä tyystin. Asiat Juhan kanssa ovat kuitenkin selvittämättä, eikä yksinhuoltajuus ole mitenkään helppoa. Mulperi on palannut sairauslomalta töihin, mutta on kaikkea muuta kuin kunnossa. KRP:ltä lainattu Tero Vähäsavo ahertaa edelleen törkeän raiskaussarjan parissa, vaikka tuloksia ei näytä syntyvän. Lukija tietää kuitenkin pelottavia asioita kyseisestä rikossarjasta.

Lukija tietää muutenkin koko ajan kosolti enemmän kuin juttua ratkovat poliisit, kuten sen, miksi Santeri Marila toimii kuten toimii, eli epärationaalisesti ja sadistisen väkivaltaisesti. Mutta sitä, kuka murhasi kaupunginvaltuutetun ja miksi, ei lukijakaan tiedä ennen kuin poliisikaan. Soppaa hämmentää useampi kuin yksi rikollinen, mikä tekee tarinasta monipolvisen ja lopun lähestyessä piinaavan jännittävän.

Tuomisen vahvuuksia ovat jo aiemmissa sarjan osissa olleet henkilökuvaus ja toimintakohtaukset. Ne ovat loistavassa iskussa myös Silmittömässä. Mielenkiintoisimmaksi henkilöksi nousi nuori aktivisti Venla Jokinen, jonka motiiveja ja henkistä muutosta Tuominen kuvaa oivaltavasti. Vankilajakson kuvaus on hyytävä.

Sekä Muistilabyrintissa että Murtumispisteessä loppuhuipennus on ollut lähes apokalyptista rymistelyä, jossa mielikuvitusta ei ole säästelty eikä realismin annettu turhaan jarruttaa menoa. Pettyä ei lukijan tarvitse tälläkään kertaa. Jo hyvissä ajoin alkavat lopun merkit olla ilmassa ja lukija alkaa aavistella, mihin suuntaan ollaan menossa. Mikään ei voi estää edessä häämöttävää tuhoa. Kunnon toimintarymistelyn kirjoittaminen ei ole helppoa, sen ovat valitettavasti todistaneet monet nimekkäätkin tekijät. Mutta Tuomisen näppäimistö ei hyydy! Meno on niin hiuksia nostattavaa, ettei lukiessaan uhraa ajatustakaan uskottavuudelle. Aivan mainiota!

Tällä kertaa Tuominen jättää myös ilmaan langanpäitä, tai pikemminkin väkäpäisiä tarinakoukkuja, virittämään lukijaa jo seuraavan Labyrintti-sarjan trillerin odotukseen. Asetelmat ovat jo valmiiksi kihelmöivät ainakin parilla eri taholla. Tuskin maltan odottaa!

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017. 424 s.

Arvostelukappale.

Arttu Tuomisen Labyrintti-sarja on alusta asti jakanut lukijat. Tämän kolmannen osan vastaanotto on mielenkiintoinen.

Amman lukuhetki -blogissaan Amma kirjoittaa positiivisessa jutussaan myös muun muassa näin: "Kehopositiivisuuden aikakaudella silmään pisti myös naiskehojen kuvaus. Olkoonkin, että kyse oli nimenomaan fiktiivisten henkilöiden ajatusvirrasta, vartaloita kuvattiin lähinnä lihomisen, selluliitin ja pyylevyyden kautta tai väkivallan kohteena." Kommenteissa juuri tämä kohta Amman jutussa kirvoittaa eniten keskustelua. 
Annika huokailee vaikuttuneena Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan: "Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos?" Samoilla linjoilla ollaan Luetut.net-blogissa: "Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä!"
Mutta taina j Kaksi sivullista -blogissa on aivan päinvastaista mieltä: "Kaikin puolin oli pettymys tämä Silmitön."

Nemo Rossi: Viimeinen etruski #nuortenkirjatorstai

Arkeomysteeri-sarjan keskushenkilöinä seikkailevat suomalaisnuoret Silva, Kaius ja Leo, jotka asuvat vanhempiensa työn takia Roomassa. Silva ja Kaius ovat kaksoset ja Leo on heidän ystävänsä. Silva on tietotekniikkanero, Kaius kirjaviisas ja Leo joukon urheilullisin. Sarjan neljännessä osassa Viimeinen etruski jo lukioikäiset ystävykset edustavat tervehenkistä ja itsenäistä nuorisoa, jolla on taipumusta ajautua kiperiin tilanteisiin ja vaarallisiin seikkailuihin. Niistä he selviytyvät nokkeluutensa ja taitojensa sekä suhteidensa avulla, vaikka vastassa on välillä pelottaviakin rikollisorganisaatioita.

Silva ja Kaius ovat joululoman viimeisinä päivinä tekemässä rästissä olevia koulutehtäviään San Pietro in Vincolin kirkossa, kun siellä sijaitsevan Michelangelon veistämän Mooses-patsaan jalusta räjäytetään paikoiltaan. Silva on juuri ennen räjähdystä onnistunut nappaamaan matkapuhelimellaan viestin, jonka perusteella nuoret pääsevät jyvälle tekijöiden tarkoitusperistä. Joku on päättänyt ratkaista, mitä Michelangelo tiesi etruskeista ja näiden jättämästä perinnöstä, tarunhohtoisesta aarteesta. Mikä suhde Michelangelolla ylipäätään oli tähän kiehtovaan kansaan?

Hyvin hatarien ja mystiikan verhoon kätkettyjen vihjeiden perusteella nuoret heittäytyvät jälleen seikkailun pyörteisiin. Lukija nimittäin tietää, että viisisataa vuotta kätkössä pysyneen aarteen kintereillä on hyvin varustautunut rikollisjoukkio. Seikkailu alkaa saada hurjia käänteitä lumisilla vuoristoteillä ja pienessä Capresen kylässä, jossa sijaitsee Michelnagelon nimeä kantava museo. Onneksi nuorten vanha tuttu poliisi Urso on saanut siirron seudulle ja liittyy vapaapäivänään seikkailijoihin.

Mutta etruskien aarre kiinnostaa myös kolmatta osapuolta, jota sen paremmin roistot kuin nuoret sankaritkaan eivät osaa ottaa lukuun…

Nemo Rossi -nimimerkin suojissa kirjoja parityönä kirjoittavat Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen. Asiantuntemusta ja kirjoittajakokemusta miehillä on vaikka muille jakaa, joten ei ihme, että kirjat ovat mielenkiintoisia ja sujuvalukuisia, aikuistakin lukijaa viihdyttäviä (ja salavihkaa sivistäviä). Viimeinen etruski nosti hakematta mieleeni Dan Brownin menestystrillerin Enkelit ja demonit, enkä erehtyne, jos arvailen yhtäläisyyksiä tarkoituksellisiksi. Idea on sujuvasti muokattu nuortenkirjaan sopivaksi. Juoni on nopeakäänteinen ja jännittävä, mutta kiperistä tilanteista selvitään, kuten lajityyppi edellyttääkin.

Tapahtumapaikkana Rooma ja Toscanan ikiaikaiset kulttuurimaisemat ovat oivallisia ja kuin tyrkyttävät materiaalia mielikuvituksen laukata. Kirkoissa ja museoissa tutustutaan taideaarteisiin ja samalla, kun koetetaan ratkaista Michelangelon teoksiinsa kätkemiä vihjeitä aarteen kätköpaikasta, tullaan oppineeksi koko lailla runsaasti kulttuurihistoriasta. Ei lainkaan hassumpaa!

Suosittelen Viimeistä etruskia ja koko sarjaa yläkouluikäisille lukijoille. Hieman lienee hyvä olla lukijakokemusta takana, sillä teoksilla on kuitenkin mittaa ja henkilöitä on melkoisesti. Toisaalta vauhtia ja vaarallisia tilanteita on runsaasti, joten tarinan imuun pääsee helposti, eikä huumoriakaan ole tyystin unohdettu. Sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Myllylahti 2016. 283 s.

Arvostelukappale

Arkeomysteeri-sarjan aiemmat osat:

Rooman sudet. WSOY 2012.  

Mafian linnut. Myllylahti 2013.

Jumalista seuraava. Myllylahti 2014.

***
Juttu on osa #nuortenkirjatorstai -sarjaani. Aiemmat jutut:


Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin