Arttu Tuominen: Silmitön

Porissa kuohuu. Solumare Oy on saanut luvat ryhtyä imemään Porin edustalta merenpohjasta hiekkaa. Ympäristöaktivistit ovat raivoissaan, eivätkä elinkeinonsa lopullista kuoliniskua pelkäävät kalastajatkaan aivan rauhallisia ole. Kolmenkymmen vuoden takaiset tapahtumat nousevat ihmisten mieliin. Silloin verkkoihin alkoi tarttua silmättömiä silakoita. Nousevatko pohjaan sedimentoituneet myrkyt nyt uudelleen pintaan ja ympäristötuho uusiutuu?

Reposaaren koululla pidettävä tiedotustilaisuus saa pelottavan päätöksen, kun pihalle pysäköity Solumare Oy:n toimitusjohtaja Jan Toivosen auto räjähtää. Epäilyt suuntautuvat oitis Flora & Fauna -nimisen aktivistiryhmittymän suuntaan, mutta todisteiden puutteessa poliisi ei pääse tutkimuksissaan puusta pitkään.

Flora & Faunan maailmankuulu perustajajäsen ja Greenpeace-aktivisti Venla Jokinen palaa samoihin aikoihin kotiin Poriin vietettyään kahdeksan kuukautta venäläisessä vankilassa. Paikallinen aktivistiryhmä ottaa Venlan avosylin vastaan, mutta johtajan paikan Venlan vankila-aikana ottanut Santeri Marila ei ole pelkästään iloinen Venlan paluusta. Venlakin on vankilassa muuttunut.

Sitten merenrannasta löytyy miehen ruumis, jolta puuttuvat silmät. Miten ruumis on joutunut mereen? Miksi sillä on pelastusliivit mutta ei kenkiä ja sukkia? Ja ennen kaikkea, kuka kuollut on ja miksi häneltä on kaivettu silmät päästä? Liittyykö murha jotenkin hiekanottoon ja taannoiseen pommi-iskuun? Kun paljastuu, että kyseessä on tunnettu paikallispoliitikko, päättää poliisi turvautua eläköityneen Janne Rautakorven apuun.

Kustantaja Myllylahti toteaa Arttu Tuomisen kolmannen Labyrintti-trillerin Silmitön takakannessa, että sarja haastaa kotimaisen jännityksen konkarit. Jokseenkin vaatimattomasti sanottu. Silmitön viimeistään todistaa, että Tuominen on kotimaista dekkarikärkeämme, ja sarja on myös kansainvälisen vertailun loistavasti kestävää tasoa. Silmitön on ihan huipputrilleri, jota ei voi enää aloitettuaan jättää kesken tai edes odottelemaan. Se on ahmittava.

Porin poliisin kuviot ovat koko maan kattavan organisaatiouudistuksen kourissa, mutta töistä selvitään ainakin jotenkuten. Onneksi uudet säännöt sallivat konsulttiavun ostamisen, ja siihen päällikkö Ilari Strandkin turvautuu palkatessaan rikostutkijoidensa avuksi Rautakorven. Rautakorpi taas värvää palkattomaksi asiantuntija-avukseen itsensä Venla Jokisen ja tämän uskollisen ystävän Tommi Kankaanpään, kaksikolla kun on poikkeuksellisen hyvät tiedot paikallisista ympäristöasioista toisin kuin poliisilla.

Liisa Sarasoja, Porin poliisin ehkä tunnetuin konstaapeli, on saanut sijoituslapsen, mikä on muuttanut hänen elämänsä tyystin. Asiat Juhan kanssa ovat kuitenkin selvittämättä, eikä yksinhuoltajuus ole mitenkään helppoa. Mulperi on palannut sairauslomalta töihin, mutta on kaikkea muuta kuin kunnossa. KRP:ltä lainattu Tero Vähäsavo ahertaa edelleen törkeän raiskaussarjan parissa, vaikka tuloksia ei näytä syntyvän. Lukija tietää kuitenkin pelottavia asioita kyseisestä rikossarjasta.

Lukija tietää muutenkin koko ajan kosolti enemmän kuin juttua ratkovat poliisit, kuten sen, miksi Santeri Marila toimii kuten toimii, eli epärationaalisesti ja sadistisen väkivaltaisesti. Mutta sitä, kuka murhasi kaupunginvaltuutetun ja miksi, ei lukijakaan tiedä ennen kuin poliisikaan. Soppaa hämmentää useampi kuin yksi rikollinen, mikä tekee tarinasta monipolvisen ja lopun lähestyessä piinaavan jännittävän.

Tuomisen vahvuuksia ovat jo aiemmissa sarjan osissa olleet henkilökuvaus ja toimintakohtaukset. Ne ovat loistavassa iskussa myös Silmittömässä. Mielenkiintoisimmaksi henkilöksi nousi nuori aktivisti Venla Jokinen, jonka motiiveja ja henkistä muutosta Tuominen kuvaa oivaltavasti. Vankilajakson kuvaus on hyytävä.

Sekä Muistilabyrintissa että Murtumispisteessä loppuhuipennus on ollut lähes apokalyptista rymistelyä, jossa mielikuvitusta ei ole säästelty eikä realismin annettu turhaan jarruttaa menoa. Pettyä ei lukijan tarvitse tälläkään kertaa. Jo hyvissä ajoin alkavat lopun merkit olla ilmassa ja lukija alkaa aavistella, mihin suuntaan ollaan menossa. Mikään ei voi estää edessä häämöttävää tuhoa. Kunnon toimintarymistelyn kirjoittaminen ei ole helppoa, sen ovat valitettavasti todistaneet monet nimekkäätkin tekijät. Mutta Tuomisen näppäimistö ei hyydy! Meno on niin hiuksia nostattavaa, ettei lukiessaan uhraa ajatustakaan uskottavuudelle. Aivan mainiota!

Tällä kertaa Tuominen jättää myös ilmaan langanpäitä, tai pikemminkin väkäpäisiä tarinakoukkuja, virittämään lukijaa jo seuraavan Labyrintti-sarjan trillerin odotukseen. Asetelmat ovat jo valmiiksi kihelmöivät ainakin parilla eri taholla. Tuskin maltan odottaa!

Arttu Tuominen: Silmitön
Myllylahti 2017. 424 s.

Arvostelukappale.

Arttu Tuomisen Labyrintti-sarja on alusta asti jakanut lukijat. Tämän kolmannen osan vastaanotto on mielenkiintoinen.

Amman lukuhetki -blogissaan Amma kirjoittaa positiivisessa jutussaan myös muun muassa näin: "Kehopositiivisuuden aikakaudella silmään pisti myös naiskehojen kuvaus. Olkoonkin, että kyse oli nimenomaan fiktiivisten henkilöiden ajatusvirrasta, vartaloita kuvattiin lähinnä lihomisen, selluliitin ja pyylevyyden kautta tai väkivallan kohteena." Kommenteissa juuri tämä kohta Amman jutussa kirvoittaa eniten keskustelua. 
Annika huokailee vaikuttuneena Rakkaudesta kirjoihin -blogissaan: "Kirjailija Arttu Tuomisen uutuusromaani on kaiken kuumeisen odotuksen arvoinen. Se menee vielä syvemmälle kuin edelliset osat, nyt hiukan rauhallisemmalla tyylillä. Voisiko sanoa Silmittömän olevan kirjailijan kunnianhimoisin teos?" Samoilla linjoilla ollaan Luetut.net-blogissa: "Mikäli et ole vielä lukenut yhtään Tuomisen dekkaria, suosittelen ehdottomasti kokeilemaan. Nämä ovat häkellyttävän hyviä!"
Mutta taina j Kaksi sivullista -blogissa on aivan päinvastaista mieltä: "Kaikin puolin oli pettymys tämä Silmitön."