Minä olen luonto, minä olen peto, minä olen tuuli ja tuli ja maa ja
vuolaana ryöppyävä koski. Minä olen Suna. Olen varjo tuulessa aaltoilevan
heinän yllä, olen kivikkoon syöksyvä saalistaja, olen pala taivasta, olen laulu
joka ei koskaan katkea.
Olen Lauluhaukka.
Olen Lauluhaukka.
Fantasiakirjallisuuden perinteisiä aineksia (ilkeämmin
sanottuna kliseitä) ovat ainakin orvot, vastahakoiset sankarit, jotka joutuvat
toteuttamaan ennustuksessa povattuja urotekojaan viimeisessä taistelussa hyvän
ja pahan välillä. Apurina on nokkela, vain isäntäänsä totteleva villieläin
(usein susi), ja ennen taistelua on vaellettu pitkä ja vaarallinen matka läpi
erämaiden. Tapahtumat sijoittuvat kehitysasteeltaan keskiaikaiselta
vaikuttavaan mielikuvitusmaailmaan. Lopussa hyvä voittaa ja maailma huokaisee
helpotuksesta.
Iida Sammaliston
esikoisteoksessa eli fantasiaromaani Tähtimosaiikissa
ovat mukana kaikki yllä luettelemani ainekset. Valitun tyylilajin perinteet
ovat siis hyvin kirjoittajan hallinnassa. Parasta Tähtimosaiikissa kuitenkin on, että perinteiset ainekset ovat vain
tarinan loimet. Kuteet ovat persoonallisia ja raikkaita, ja kirjan kannet
suljettuaan voi huokaista tyytyväisenä koettuaan aidosti uniikin seikkailun
kirjailijan luomassa kiehtovassa maailmankaikkeudessa. Lisäksi teos on
fantasiaromaaniksi maltillisen mittainen eli 255-sivuinen, ja siitä annan
ehdottomasti plussaa! *
Alkuun lähdetään hieman hämärästi, koska Sammalisto on
päätynyt sinänsä viisaaseen ratkaisuun olla turhia selittelemättä. Tähtipoika
Lupus, joka on opiskelemassa ennustajaksi, saa yllättäen voimakkaan
ennekokemuksen. Maan päällä, ihmisten maailmassa, on tekeillä jotakin, joka
uhkaa myös maailmojen välisen rajapinnan eli mosaiikkilattian yläpuolella
sijaitsevaa tähtien valtakuntaa. Tilanteen voi kuitenkin pelastaa vaeltaja,
jonka tehtävänä on tuhota maan pinnalta taivaaseen kurotteleva musta torni ja
sen rakennuttaja.
Yllätykseksi itselleenkin Lupus saa vanhemmat ennustajat
vakuutettua, että juuri hänen on laskeuduttava ihmisten keskuuteen opastamaan
ja suojelemaan vaeltajaa, jotta tämä saa tehtävänsä suoritettua. Niinpä Lupus
tupsahtaakin Ruskaan ja tapaa muutamien välivaiheiden jälkeen vaeltajan eli
orpotyttö Sunan. Ruska on jo pitkään ollut vallanhimoisen Korppiruhtinaan ikeen
alla. Nyt Korppiruhtinas on julistanut vaeltajat lainsuojattomiksi ja antanut
sotureilleen tehtäväksi surmata kaikki kohtaamansa vaeltajat. Suna on
varomattomuuttaan saanut kintereilleen sitkeän Ronanin, joka on päättänyt ottaa
Sunan hengiltä, maksoi mitä maksoi.
Lupus yllättyy hieman ymmärtäessään, että ennustuksen
vaeltaja on hänen ikäisensä tyttö. Vielä hämmentyneemmäksi hän tuntee itsensä,
kun hän tajuaa, ettei Suna tarvitse hänen suojelustaan vaan pikemminkin hän
Sunan, tyttö kun osaa huolehtia itsestään vallan mainiosti erätaitojensa ja
vaeltajakokemuksensa ansiosta. Suna ei myöskään osoita minkäänlaista innostusta
tultuaan valituksi tehtävään, päinvastoin. Ronan kintereillään nuoret ja Sunan
kesy kettu Io kuitenkin vääjäämättä lähestyvät Korppiruhtinaan tornia ja
lopullista yhteenottoa.
Matkan aikana lukijalle avautuvat paremmin sekä Sunan että
Lupuksen maailmat sekä niiden välinen side. Lupuksen tähteys jäi lopultakin melko
mystiseksi ja ohuehkoksi, mutta Suna saa lihaa luidensa ympärille oikein
mukavasti. Jutun alkuun lainaamani ote on lähes kirjan lopusta, ja siinä Suna
kuvailee itseään viholliselleen taistelun tuoksinassa. Ote on osuva. Suna ei
ole mikään arkajalka tytönheitukka vaan vahva ja itsenäinen sankari, jolla
kuitenkin on omat inhimillisyyttä tuovat pehmeät kohtansa. Maailma on kohdellut
häntä ankarasti, ja hän pitää rakastamista vaarallisena heikkoutena, jota
viholliset käyttävät armotta hyväkseen. Onneksi hän oppii tästä asiasta tarinan
mittaan myös uutta, vaikka hänen alkuperäinen ajatuksensakin saa valitettavaa
vahvistusta.
Tähtimosaiikki
ilmestyi vuonna 2015, ja kirjailija Iida Sammalisto oli silloin 18-vuotias ja vasta
ylioppilaaksi valmistunut. Kirjailijan nuoruus ja teoksen valmius mietityttivät
minua Tähtimosaiikkia lukiessani.
Teoksen kieli on kaunista ja sanastoltaan rikasta, ja henkilökuvaus on
onnistunutta. Juonenkäänteissä on muutama kohta, joiden loogisuus hieman
kohaututti kulmia, mutta kokonaisuus toimii vallan mainiosti.
* Tuolla ylempänä mainitsen Tähtimosaiikin ansioksi sen maltillisen mitan, 255 sivua.
Fantasiaromaanille se on vähän, mutta ainakin tässä tapauksessa se on ihan
riittävästi. Kuten sanottu, Sammalisto ei selittele eikä maalaile, vaan
kerronta on taloudellista olematta silti tylsää tai kuivaa. Kirjan suhteellinen
lyhyys on etu, jos sille toivoo lukijoiksi nuoria, joilla ei vielä ole runsasta
lukukokemusta tai jotka eivät ehkä ole vielä intohimoisia
fantasiakirjallisuuden ystäviä. Tähän teokseen uskaltaa harjaantumattomampikin
lukija ehkä tarttua. Kohderyhmän iäksi arvioisin noin kymmenvuotiaista yläkouluikäisiin.
Kirjan kannet minua kyllä harmittavat. Kansikuva on oikein
kaunis, mutta houkutteleeko se nuorta, kenties epäröivää lukijaa tarttumaan
kirjaan? Hieman epäilen. Takakansiteksti on vain nelirivinen raapaisu, joka ei
kerro kirjan omaperäisyydestä mitään.
Sammalistolta lukisin mieluusti lisääkin.
Sammalistolta lukisin mieluusti lisääkin.
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Otava 2015. 255 s.
Kannet Sanna-Reeta Meilahti.
Otava 2015. 255 s.
Kannet Sanna-Reeta Meilahti.
#nuortenkirjatorstai-sarja:
Aloitin tätä e-kirjana joskus kesällä, mutten silloin päässyt alkua pidemmälle, taisin olla huolimattomassa lukuvireessä. Uusi yritys lienee paikallaan, sillä kirja ja sen tarina kiinnostavat kyllä!
VastaaPoistaEhdottomasti kannattaa aloittaa uudelleen. Alku on hieman tahmea, mutta parin kolmenkymmenen sivun jälkeen homma alkaa luistaa.
PoistaLuin tämän muutama vuosi sitten, jolloin minua ärsyttivät suunnattomasti kliseet, mutta rakastuin Sammaliston kieleen. Muuta en kirjasta oikein muistakaan, mutta Sammalistolta lukisin ehdottomasti lisää!
VastaaPoistaOdottelemme siis yhdessä lisää!
Poistahttps://kirjasahkokayra.blogspot.fi/2015/04/tahtimosaiikki.html
VastaaPoistaMinusta tämä oli lumoava esikoiskirja, joka ansaitsi viisi tähteä. Kirjan kansikuva kertoi, samoin kuin kirjan nimi, taivaallisesta tähtimosaiikista, jota Lupus osasi tulkita.
Kyllä vain, niin se tietysti on, mutta sen tajuaa vasta kirjan luettuaan. Koetan tässä juttusarjassani miettiä erityisesti, miten saada houkuteltua kohderyhmän lukijat kirjan pariin. Käsittääkseni kansikuvalla on iso merkitys luettavan valinnassa.
Poista