Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki #nuortenkirjatorstai

Minä olen luonto, minä olen peto, minä olen tuuli ja tuli ja maa ja vuolaana ryöppyävä koski. Minä olen Suna. Olen varjo tuulessa aaltoilevan heinän yllä, olen kivikkoon syöksyvä saalistaja, olen pala taivasta, olen laulu joka ei koskaan katkea.
Olen Lauluhaukka.

Fantasiakirjallisuuden perinteisiä aineksia (ilkeämmin sanottuna kliseitä) ovat ainakin orvot, vastahakoiset sankarit, jotka joutuvat toteuttamaan ennustuksessa povattuja urotekojaan viimeisessä taistelussa hyvän ja pahan välillä. Apurina on nokkela, vain isäntäänsä totteleva villieläin (usein susi), ja ennen taistelua on vaellettu pitkä ja vaarallinen matka läpi erämaiden. Tapahtumat sijoittuvat kehitysasteeltaan keskiaikaiselta vaikuttavaan mielikuvitusmaailmaan. Lopussa hyvä voittaa ja maailma huokaisee helpotuksesta.

Iida Sammaliston esikoisteoksessa eli fantasiaromaani Tähtimosaiikissa ovat mukana kaikki yllä luettelemani ainekset. Valitun tyylilajin perinteet ovat siis hyvin kirjoittajan hallinnassa. Parasta Tähtimosaiikissa kuitenkin on, että perinteiset ainekset ovat vain tarinan loimet. Kuteet ovat persoonallisia ja raikkaita, ja kirjan kannet suljettuaan voi huokaista tyytyväisenä koettuaan aidosti uniikin seikkailun kirjailijan luomassa kiehtovassa maailmankaikkeudessa. Lisäksi teos on fantasiaromaaniksi maltillisen mittainen eli 255-sivuinen, ja siitä annan ehdottomasti plussaa! *

Alkuun lähdetään hieman hämärästi, koska Sammalisto on päätynyt sinänsä viisaaseen ratkaisuun olla turhia selittelemättä. Tähtipoika Lupus, joka on opiskelemassa ennustajaksi, saa yllättäen voimakkaan ennekokemuksen. Maan päällä, ihmisten maailmassa, on tekeillä jotakin, joka uhkaa myös maailmojen välisen rajapinnan eli mosaiikkilattian yläpuolella sijaitsevaa tähtien valtakuntaa. Tilanteen voi kuitenkin pelastaa vaeltaja, jonka tehtävänä on tuhota maan pinnalta taivaaseen kurotteleva musta torni ja sen rakennuttaja.

Yllätykseksi itselleenkin Lupus saa vanhemmat ennustajat vakuutettua, että juuri hänen on laskeuduttava ihmisten keskuuteen opastamaan ja suojelemaan vaeltajaa, jotta tämä saa tehtävänsä suoritettua. Niinpä Lupus tupsahtaakin Ruskaan ja tapaa muutamien välivaiheiden jälkeen vaeltajan eli orpotyttö Sunan. Ruska on jo pitkään ollut vallanhimoisen Korppiruhtinaan ikeen alla. Nyt Korppiruhtinas on julistanut vaeltajat lainsuojattomiksi ja antanut sotureilleen tehtäväksi surmata kaikki kohtaamansa vaeltajat. Suna on varomattomuuttaan saanut kintereilleen sitkeän Ronanin, joka on päättänyt ottaa Sunan hengiltä, maksoi mitä maksoi.

Lupus yllättyy hieman ymmärtäessään, että ennustuksen vaeltaja on hänen ikäisensä tyttö. Vielä hämmentyneemmäksi hän tuntee itsensä, kun hän tajuaa, ettei Suna tarvitse hänen suojelustaan vaan pikemminkin hän Sunan, tyttö kun osaa huolehtia itsestään vallan mainiosti erätaitojensa ja vaeltajakokemuksensa ansiosta. Suna ei myöskään osoita minkäänlaista innostusta tultuaan valituksi tehtävään, päinvastoin. Ronan kintereillään nuoret ja Sunan kesy kettu Io kuitenkin vääjäämättä lähestyvät Korppiruhtinaan tornia ja lopullista yhteenottoa.

Matkan aikana lukijalle avautuvat paremmin sekä Sunan että Lupuksen maailmat sekä niiden välinen side. Lupuksen tähteys jäi lopultakin melko mystiseksi ja ohuehkoksi, mutta Suna saa lihaa luidensa ympärille oikein mukavasti. Jutun alkuun lainaamani ote on lähes kirjan lopusta, ja siinä Suna kuvailee itseään viholliselleen taistelun tuoksinassa. Ote on osuva. Suna ei ole mikään arkajalka tytönheitukka vaan vahva ja itsenäinen sankari, jolla kuitenkin on omat inhimillisyyttä tuovat pehmeät kohtansa. Maailma on kohdellut häntä ankarasti, ja hän pitää rakastamista vaarallisena heikkoutena, jota viholliset käyttävät armotta hyväkseen. Onneksi hän oppii tästä asiasta tarinan mittaan myös uutta, vaikka hänen alkuperäinen ajatuksensakin saa valitettavaa vahvistusta.

Tähtimosaiikki ilmestyi vuonna 2015, ja kirjailija Iida Sammalisto oli silloin 18-vuotias ja vasta ylioppilaaksi valmistunut. Kirjailijan nuoruus ja teoksen valmius mietityttivät minua Tähtimosaiikkia lukiessani. Teoksen kieli on kaunista ja sanastoltaan rikasta, ja henkilökuvaus on onnistunutta. Juonenkäänteissä on muutama kohta, joiden loogisuus hieman kohaututti kulmia, mutta kokonaisuus toimii vallan mainiosti.

* Tuolla ylempänä mainitsen Tähtimosaiikin ansioksi sen maltillisen mitan, 255 sivua. Fantasiaromaanille se on vähän, mutta ainakin tässä tapauksessa se on ihan riittävästi. Kuten sanottu, Sammalisto ei selittele eikä maalaile, vaan kerronta on taloudellista olematta silti tylsää tai kuivaa. Kirjan suhteellinen lyhyys on etu, jos sille toivoo lukijoiksi nuoria, joilla ei vielä ole runsasta lukukokemusta tai jotka eivät ehkä ole vielä intohimoisia fantasiakirjallisuuden ystäviä. Tähän teokseen uskaltaa harjaantumattomampikin lukija ehkä tarttua. Kohderyhmän iäksi arvioisin noin kymmenvuotiaista yläkouluikäisiin.

Kirjan kannet minua kyllä harmittavat. Kansikuva on oikein kaunis, mutta houkutteleeko se nuorta, kenties epäröivää lukijaa tarttumaan kirjaan? Hieman epäilen. Takakansiteksti on vain nelirivinen raapaisu, joka ei kerro kirjan omaperäisyydestä mitään.

Sammalistolta lukisin mieluusti lisääkin.

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Otava 2015. 255 s.
Kannet Sanna-Reeta Meilahti.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski