Jaakko Melentjeff: Hukkuneet #dekkaritiistai

Vuoden verran olen iloinnut vapaudestani valita, mitä dekkareita luen. Kaksivuotisen Johtolanka-urakoinnin jälkeen vapaus on tuntunut mukavalta. Tuon opettavaisen pestin jälkeenkin olen silti valppaahkosti seuraillut, mitä kotimaisessa dekkarikentässä on tekeillä. Onko kenties tulossa jotain uutta ja mielenkiintoista, johon kannattaisi tutustua lähemmin? Kustantamojen avokätisesti lähettämistä ennakkokappaleista ja näytteistä olen lukenut hyvin valikoiden vain ne, jotka ihan oikeasti ovat kiehtoneet. Sen verran dekkariähkystä on vielä jälkimaininkeja, että muutama aivan varmasti luettavaksi vielä jossain vaiheessa tuleva on vuoden 2017 dekkarisadosta hyllyä lämmittämässä.

Pitkin vuotta seurailin lähinnä Facebookin eri kirjallisuusryhmissä nostoja ja keskustelujakin Jaakko Melentjeffin esikoistrilleristä Hukkuneet. Loppusyksystä sitten päätin ottaa riskin ja pyysin kustantajalta kirjasta arvostelukappaletta. Mitenkään vaatimattomasti ei ylöjärveläinen Melentjeff trilleristin uraansa aloita, sillä Hukkuneissa on sivuja päälle neljäsataa. Melkoisen muhkea esikoinen siis.

Sisältönsä runsauden ja kunnianhimoisuuden puolesta Hukkuneet vetää keveästi vertoja kansainvälisille esikuvilleen, jotka on luettu huolella. Tarina levittyy koko Euroopan leveydelle jo alkuasetelmastaan lähtien. Suomesta Porin edustalta löytyy miehen ruumis, jonka taskussa on tamperelaisen liikemiehen henkilöpaperit ja ranteessa tämän arvokello. Pian kuitenkin selviää, ettei ruumis ole se mies, jonka nimi ajokortissa lukee. Kuka hukkunut mies on? Entä missä on tamperalaismies? Kun Islannin rannikolta löytyy hukkunut, jolla on väärennetyt henkilöpaperit, saa yksi kysymyksistä vastauksen mutta esiin nousee kokonainen rypäs uusia.

Juonirunko on siis punottu oivallisesti: ympäri Eurooppaa löytyy ruumiita, joiden välillä kulkee yhdistävä joskin hyvin hämmentävä lanka. Mikä voi olla murhien motiivi? Onko tekijöitä yksi vai useampia? Miksi murhaaja leikittelee poliisin kanssa? Vai ovatko oudot vihjeet viestejä joillekin toisille tahoille, kuten seuraaville uhreille? Poliisi on ymmällään, ja niin on kyllä lukijakin, sillä syyllisestä tai motiiveista ei tipu vihjeitä ennen kuin vasta aivan viimeisillä sivuilla vyyhdin viimein alkaessa selvitä. Motiivia tosin aloin aavistella jo jossain puolenvälin tietämillä, mutta syyllistä en.

Rikoksia tutkitaan Tampereella, Tukholmassa ja Reykjavikissa. Jokaisen rikospoliisiyksikön tutkijat ja yksiköiden sisäiset jännitteet käsitellään perusteellisesti. Tampereella keskiössä on keskusrikospoliisin toimipisteen rikosylikonstaapeli Paula Korhonen, joka siis on Suomen osuuden päähenkilö. Paulan yksityiselämästä paljastuu nettideittiriippuvuus, joka on pilata koko hänen uransa. Iäkkäät vanhemmat ovat Paulan murheista päällimmäisinä heti työ- ja treffimurheiden jälkeen ja välillä edelläkin. Suorapuheinen nainen ei voi sietää uutta pomoaan, joka on häntä parikymmentä vuotta nuorempi. Muutenkaan sosiaaliset kuviot eivät ole Paulan vahvuuksia.

Tukholmassa Paula Korhosen vastine on vielä kipakkakielisempi ja omapäisempi mutta huomattavasti nuorempi Annmari Akselsson, joka on rikosylikomisario Håkan Holmströmin vaivihkaisessa suojelussa. Se onkin tarpeen, sillä Annmari on lahjakas suututtamaan kaikki lähipiirissään työskentelevät ja hänen menneisyyteensä liittyy tuskallisia salaisuuksia. Päällimmäinen murhe Annmarilla on ex-poikaystävä Anton, joka ei suostu häipymään naisen asunnosta.

Kovin hyvin ei pyyhi islantilaisella rikoskomisario Magnus Thorillakaan. Mies on jäänyt joitakin vuosia sitten leskeksi ja neljän tyttären yksinhuoltajaksi. Magnus on huomaamattaan rakastunut oikeuspatologi Gudlaugiin, mutta naisen läsnä ollessa Magnuksen suusta tulee vain vaivaannuttavaa vitsailua. Lisäksi uudehko alainen saa Magnuksen pinnan katkeamaan, ja sotku on valmis. Tämän kaiken keskellä pitäisi ratkaista murha sekä yhden Islannin varakkaimman liikemiehen katoamistapaus.

Kyllä, Melentjeff ei ole tyytynyt klassiseen yhteen tutkintaryhmään ja sen ongelmiin murhatutkinnan tuoksinassa vaan on kertonut sen kolmella. Eikä tässä vielä kaikki! Seassa eräänlaisena jokerina hääräilee NORDSA-nimisessä yhteispohjoismaisessa poliisiorganisaatiossa työskentelevä Kalle Nordin, joka on työskennellyt Säpossa ja asuu Turun Varissuolla (ja perhesotkuja on hänelläkin). Kalle Nordin siis sukkuloi Tampereen, Tukholman ja Reykjavikin välillä ja koordinoit tiedonkulkua eri tutkintaryhmien välillä.

Jotta lukija ei pääsisi liian helpolla, tapahtuu koko ajan myös Prahassa. 

Afganistanilaistaustainen suomalainen kaksospari Farah ja Haris ovat kaupungissa etsimässä Kolmisormista miestä. Tehtävä tuntuu olevan äärimmäisen vaarallinen ja uhkarohkea, mutta neuvokkaat ja päättäväiset nuoret etenevät kohti päämääräänsä. Miten tämän kaksikon hiuksia nostattavan uhkarohkeat tempaukset liittyvät mihinkään mitenkään, on pitkään auki. Lopussa vaaditaankin sitten hieman selittelyä.

Hukkuneet on siis määritelty lajityypiltään trilleriksi. Miksei. Se on kuitenkin hyvin vahvasti perinteinen poliisidekkari (ja siis vieläpä kolminkertainen sellainen jokerilla vahvistettuna). Ruumiita löytyy, ihmisiä katoaa, ja poliisi tutkii. Ja on ymmällään. Ilman Farahin ja Harisin seikkailuja vaarana olisi lukijan uuvahtaminen, vaikka leikkauksia kaupungista toiseen tehdään melkoista vauhtia ja rikosvyyhti on erikoinen. Uhrien ja rikollisen tai rikollisten näkökulma loistaa poissaolollaan, joten jännitettä ja jännitystä ei kunnolla pääse syntymään. Kun toiminnan aika viimein kunnolla tulee, se jää jotenkin vajavaisesti kuvatuksi. Positiiviinen seikka sen sijaan on, ettei myöskään verta roiskita vain roiskimisen ilosta, vaan Hukkuneet on kaikesta pinnan alla piilevästä väkivallasta huolimatta päällisin puolin siistiä luettavaa.

Hukkuneita lukiessani ajattelin moneen kertaan, että vähemmän olisi ollut enemmän. Eikö olisi voinut ainakin yhden kolmesta maasta ja tutkintayksiköstä pudottaa pois? Oliko Kalle Nordin pakko ottaa sekaan hääräämään? Oliko aivan välttämätöntä esitellä kaikkien henkilöiden elämää niin perusteellisesti jo tässä kirjassa, jos jatkoa on luvassa? Kolmesataasivuinen dekkari olisi kenties sittenkin riittänyt? Kaikkien tapahtumapaikkojen paikallisväriä tuodaan mukaan ihan ansiokkaasti, mutta onko se sittenkään lopulta tarpeen?

Menee taas kovin kliseiseksi, mutta kaikesta urputuksestani huolimatta on todettava, että Hukkuneet on hyvinkin lupaava esikoinen. Se on liian täyteen ahdettu, mutta kun nyt pahimmat höyryt on purettu, seuraavassa kirjassa Melentjeff toivottavasti on hieman maltillisempi henkilögalleriansa suhteen. Kaikkea ei tarvitse käyttää ja näyttää kerralla! Samalla ehkä on malttia vielä hioa kieltä, jossa nyt aina silloin tällöin vilahtaa virkakielimäinen kankeus ja omituisia ilmauksia. "Oikeuslääkäri tutki vainajaa ilman päätä" -tyyppiset lauseet saavat lukijan helposti hämmennyksiin. 

Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Atena 2017. 420 s.

Arvostelukappale.

Selkoa selkokirjoista!

Työni takia olen koettanut seurailla myös selkokielisen kirjallisuuden tarjontaa. Kovin aktiivista seurailuni ei ole viime vuosina ollut, ja blogiinikin olen kirjoittanut ainoastaan yhden jutun selkomukautetusta dekkarista eli Reijo Mäen teoksesta Pimeyden tango. Sen selkomukautuksen on tehnyt Ari Sainio. 

Mäen Pimeyden tango julkaistiin selkomukautettuna, koska hän oli ollut selkokirjakummi: ”Selkokirjakummi on tunnettu suomalainen kirjailija, joka antaa luvan mukauttaa jonkin omista teoksistaan selkokielelle. Tavoitteena on lisätä selkokirjallisuuden tunnettuutta ja tarjota selkolukijoille luettavaksi samoja suosittuja kirjoja, joita kaikki muutkin lukevat. Kummikirja julkistetaan aina parittomana vuonna Helsingin kirjamessuilla, eli selkokirjakummius kestää kerrallaan aina kaksi vuotta. Selkokirjakummi haastaa kirjamessuilla uudeksi selkokirjakummiksi jonkun tunnetun suomalaisen kirjailijan.”

Mäki haastoi uudeksi selkokirjakummiksi Eppu Nuotion, jonka kirjasta Peiton paikka on jo tehty selkomukautusversio. Se julkistettiin syksyllä Helsingin kirjamessuilla (kurkista Tuijata-blogin arvio!). Nuotio taas haastoi kummiksi Tuomas Kyrön.

Ari Sainiota päädyin kuuntelemaan syksyn 2017 Helsingin kirjamessujen yhteydessä tavattuani aikaisemmin jo Turun kirjamessuilla kirjailija Jasu Rinneojan. Hänet tunnetaan kirjapiireissä lähinnä dekkareistaan, muun muassa Kylmäkorpi-sarjasta. Rinneoja yhytti minut messuhulinan keskeltä ja vinkkasi, että hänen kustantamonsa Reuna oli juuri julkaissut kaksi selkokirjaa eli Rinneojan teoksen Kauno ja Sutki ja Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä ylii. Sain kummastakin kirjasta mukaani lämpimäisen, ja ajatus selkokirjoihin hieman paremmasta paneutumisesta jäi itämään jonnekin takaraivoni tietämille.

Reuna-kustantamo järjesti Helsingin kirjamessuilla paneelin, jossa mukana olivat Sainio, Rinneoja ja Knuuttila sekä Rinneojan teosta koelukenut suomea opiskeleva Aleksandra Sibileva. Messuhulinassa tapasin myös ystäväni Katja Jalkasen, joka työskentelee Avain-kustantamossa. Avain julkaisee paljon selkokirjoja, ja Selkokeskuksen selkokirjatyöryhmä myönsi kustantamolle samoilla messuilla Seesam-palkinnon tunnustuksena selkokielisen kirjallisuuden edistämisestä. Kerroin Katjalle, että olin ajatellut kirjoittaa jossain vaiheessa blogiini juttua selkokirjoista, ja hän lupasi kustantamolta näytekappaleita.

Selkokieli on suomen kielen muoto, jossa kieltä on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Selkokeskus toimii Suomessa selkokieleen liittyvien asioiden asiantuntijakeskuksena, joka neuvoo ja ohjaa kaikkia selkokielestä kiinnostuneita. Selkotekstit voivat olla suoraan selkokielelle kirjoitettuja tekstejä tai selkokielelle yleiskielisistä lähtöteksteistä muokattuja eli selkomukautettuja tekstejä. Selkokeskuksen suunnittelija Ari Sainion mukaan Suomessa on noin 500 000 ihmistä, joille on hyötyä selkokielisistä teksteistä ja julkaisuista.

Avaimelta saamassani näytekappalepinossa on sekä suoraan selkokielisiksi kirjoitettuja että selkomukautettuja teoksia. Muutenkin valikoima on vaikuttavan monipuolinen, sillä mukana on kotimainen dekkariklassikko, nuortenromaani, tietokirjoja ja veijaridekkarikin.

Pertti Rajala on tehnyt mielestäni oivallisen selkomukautuksen Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksestä. Teos on suomalaisille tuttu ja rakas erityisesti elokuvaversiona, josta on otettu selkokirjaan kuvitus. Kuvat muuten ovatkin selkokirjan olennainen osa. Niiden on tarkoitus tukea kirjoitettua tekstiä ja helpottaa ymmärtämistä. Rajalan käsissä Waltarin teksti on hienosti säilyttänyt eloisuutensa ja myös kuivakan huumorinsa. Kaiken huipuksi huomasin lukiessani pikkuisen jännittävänikin, joten kaiken kaikkiaan vallan mainio lopputulos. Hienoa, että tämä kirja on julkaistu selkoversiona, dekkarinystävän vilpitön kiitos!

Dekkarifani kiittää myös Tapani Baggen veijaridekkarista Alligaattori. Baggella on poikkeuksellisen runsas ja monipuolinen tuotanto, joten on hieman kummallistakin, että Alligaattori on hänen ensimmäinen selkokirjansa. Tuija Takala, joka on itsekin julkaissut selkokirjoja, luokittelee Baggen esikoisselkokirjan vaikeusasteeltaan vaativaksi: ”Baggen kirja sopisi vaikeimpaan luokkaan, sillä polveileva tarina, perusselkoa seikkaperäisempi kuvailu ja värikäs ilmaisu eivät ole kaikkein helpointa kieltä tarvitsevien saavutettavissa.”

Alligaattorin minäkertoja lähtee kaverinsa Koskelan kanssa Sipooseen tekemään venekauppoja. Se on virhe, sillä Koskelalta ei onnistu koskaan oikein mikään, ei ainakaan niin kuin on suunniteltu. Tarina on tosiaankin polveileva, sillä yllätyskäänteet absurdeine mausteineen seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Alligaattoreita vilisee tarinassa niin iskelmissä kuin tarhoissakin ja vähän siellä ja täällä. Absurdiuden lisäksi mausteena on äijähuumoria, kuten Tuija Takalakin blogissaan toteaa.

Oikea aarre on Marja-Leena Tiaisen nuortendekkari Tatu, Iiris ja Pääkallomies. Lukiolaispoika Tatu tutustuu kesälomallaan rannalla kauniiseen Iirikseen, itseään neljä vuotta vanhempaan tyttöön. Tatun veljen kaveri Aleksi tuntee myös Iiriksen, koska on ollut tämän kanssa samassa nuorisokodissa. Kesän mittaan Tatu ja Iiris ystävystyvät, ja syksyllä nainen muuttaa kissansa Roopen kanssa Tatun naapuriin. Kissa-allergiansa salaava Tatu ottaa mielihyvin pestin Roopen hoitajana, kun Iiris matkustaa Italiaan tapaamaan rakasta Lucaansa.

Tatu huomaa olevansa pikkuisen rakastunut Iirikseen, jonka liepeillä pyörii omituisia miehiä, kuten lihaskimppu Henkka ja vihainen Kuikka. Joku pääkallolippikseen sonnustautunut hahmo kyttäilee Iiriksen ikkunan takana.

Kirjassa tapahtuu murha, ja Tatukin joutuu menemään kuultavaksi poliisiasemalle. Murhaajaa ei kuitenkaan saada poliisin ponnisteluista huolimatta kiinni. Sitten Tatulle valkenee, kuka Pääkallomieheksi ristitty tuntematon hiippailija on. Mutta syttyykö Tatun lamppu liian myöhään?

Pieni tarina on oikeasti jännittävä, ja aikuinen lukijakin unohtaa nopeasti lukevansa selkokirjaa. Henkilöissä on myös syvyyttä ja kaikesta huolimatta kirjasta jää lämmin ja toiveikas jälkimaku. Tällä minä lähtisin houkuttelemaan yläkouluikäistä lukemisvastaista tai heikosti lukevaa kirjojen ja erityisesti dekkarien pariin.

Kyselin sähköpostitse hieman lisää selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta 

Marja-Leena Tiaiselta. Näin hän vastasi:

Selkokirjojen kirjoittaminen minun osaltani lähti Saarni-kustantamon järjestämästä selkokielisten nuortenromaanien kirjoituskilpailusta. Osallistuin siihen Kyttäyskeikka -tarinalla. Se palkittiin kunniamaininnalla, mutta kustannuspäätöstä se ei saanut.

Kirjoituskilpailusta ehti kulua jonkin aikaa, kun kollegani Tittamari Marttinen (joka oli ollut kirjoituskilpailun tuomaristossa) kysyi minulta, olenko tarjonnut Kyttäyskeikkaa kustannettavaksi. Koska en ollut oikeastaan edes ajatellut, että se voitaisiin kustantaa, Tittamari ehdotti, että tarjoaisin sitä Avaimelle. Niin tein, ja loppu on historiaa. Kyttäyskeikka julkaistiin (2014), ja heti perään minulta pyydettiin uutta selkokirjaa. Poika joka katosi (Avain 2015) on muokkaus Poistui kotoaan -romaanistani.

Ensi kesänä Avaimelta tulee neljäs selkokielinen nuortenromaanini, joka on muokattu Khao Lakin sydämet -teoksesta.

Selkokielisten kirjojen kirjoittaminen on minulle mielekästä ja sopii kirjailijanlaatuuni. Olenhan aina tykännyt kirjoittaa selkeästi ja melko lyhyitä lauseita. Juoni on aina tärkeässä osassa teoksissani. Tällä hetkellä selkokirjoille on suuri tilaus.  Maahanmuuttajien lisäksi selkokirjoille on löytynyt ihan uusi lukijaryhmä eli nuoret.  Koska monetkaan nuoret eivät jaksa lukea paksua kirjaa, he voivat lukea ohuen, mutta sisällöltään sävykkään selkokirjan. 

Selkokirjojen kirjoittaminen on mukavaa, mutta helppoa se ei ole. Pitää aina tarkkaan miettiä, miten kirjoittaa lyhyesti, mutta sävyjä unohtumatta. Eräs maahanmuuttajien opettaja sanoi, että oppilaat olivat pitäneet Poika joka katosi -kirjastani, koska sen avulla he löysivät sanoja tunnetiloilleen.

Avaimen näytepinossa olivat vielä mukana Pertti Rajalan tietokirja Sata totuutta Suomesta, jossa nimensä mukaisesti kerrotaan tiivistettyjä Suomeen liittyviä faktoja laidasta laitaan, kuten historiasta, kulttuurista, maantieteestä ja yhteiskunnasta sekä arkielämästä. Teos sopinee oivallisesti uusille suomalaisille oppikirjaksi, mutta sitä voi mainiosti hyödyntää muussakin opetuksessa ainakin lisämateriaalina. Rajalalta on ilmestynyt myös selkotietokirja Sisällissota 1918, joka kannattaa pistää mieleen. 

Tietokirja on myös Iiris Kalliolan ja Väinö Heinosen teos Ihminen napakasti. Kirjaan tarttuessani ajattelin formaatin ja piirroskuvituksen perusteella sen olevan lastenkirja, mutta aika nopeasti huomasin erehtyneeni. Kirjassa käydään seikkaperäisesti läpi ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa, kuten vaikka silmän tai ruoansulatusjärjestelmän toimintaperiaatteet. Käsittely on niin perinpohjaista ja havainnollista, että teosta voisi mainiosti käyttää vaikka perusopetuksessa yläkoulun oheismateriaalina. Eipä haitannut kertaus minuakaan!

Mervi Heikkilän ja Marjo Nygårdin Kissatalon asukit -teos sopii kaikenikäisille kissoista pitäville lukijoille. Lyhyet novellimaiset tositarinat kertovat, miten eri kissat ovat päätyneet kissataloon ja mitä niille sitten tapahtui. Sympaattisen kirjan voi lukea tietoteoksena tai kaunokirjallisuutena.

Avain julkaisee siis monipuolista selkokirjallisuutta, ja kustantamon nettisivuilta otsikon Helppolukuiset kirjat alta löytyy esimerkiksi selkomukautuksia Leena Lehtolaisen dekkareista sekä Salla Simukan Lumikki-trilogia.

Maija Miettinen on eronnut turkulaisrouva, jonka entinen mies istuu vankilassa. Juhannus lähenee, eikä Maijalla ole sen suhteen mitään suunnitelmia ennen kuin talonmies Kauno ehdottaa yhteistä mökkiviikonloppua. Kauno on kaikkea muuta kuin nimensä mukainen: iso, karvainen köriläs, jonka päähän pipo tuntuu pysyvästi liimautuneen. Silmät ovat kuitenkin kiltit.

Mökkiloma ei osoittaudu miksikään lokoisaksi aurinkotuoliloikoiluksi, mutta hengissä selvitään, niin Maija, Kauno ja äitiliini kuin ampiaiset, hiiret, kyyt ja eksyneet lehmätkin. Kauno ei nimittäin voi tehdä pahaa kärpäsellekään (sen sijaan mato-ongella käyminen on hänen intohimonsa, mikä on melkoisen hämmentävää).

Juhannusloman jälkeen vasta alkaakin tapahtua. Maijan ex-mies Eino Suikkanen alias Sutki on nimittäin karannut vankilasta. Maija tietää, että ennemmin tai myöhemmin Sutki yhyttää hänet, eikä silloin hyvä heilu. Onneksi Kauno tarjoaa auttavan kätensä ja majoittaa Maijan tavaraa pursuavaan asuntoonsa. Sutki on kuitenkin jo Maijan jäljillä. Onko Kaunossa miestä suojelemaan Maijaa?

Rinneoja on jakanut kirjansa kahteen osaan, jotka voi lukea myös itsenäisinä tarinoina. Ensimmäinen osa keskittyy Maijan ja Kaunon juhannusreissuun ja on lähinnä humoristinen. Se toimii samalla toisen osan juonen pohjustuksena. Kakkososa on jännitystarina, mutta se pitää samalla sisällään koko teoksen ajatuksen siitä, miten ulkokuori ei kerro ihmisestä 

olennaisinta.

Jasu Rinneoja
Helsingin kirjamessujen paneelissa 2017.

Myös Jasu Rinneojaa lähestyin sähköpostitse muutamalla tarkentavalla kysymyksellä selkokirjoista ja niiden kirjoittamisesta. Tässä keskustelumme:

Mistä idea selkokirjaan tuli? Oliko juoni olemassa ennen selkokirjan kirjoittamisideaa?

Alun perin Reuna-kustantamon kustantaja Tarja Tornaeus oli Selkokeskuksen tilaisuudessa, jossa puhuttiin Iloa selkokirjasta -hankkeesta, jolla haettiin selkokirjoille uusia kirjoittajia ja kustantajia. Tarja kysyi meiltä kirjailijoilta, olisiko meillä kiinnostusta hakea projektiin mukaan. Muutama kiinnostunut oli, mutta lopulta vain minä päätin laittaa hakemuksen.

Hakemukseen tarvittiin tekstinäyte. Halusin tehdä jotain muuta kuin dekkaria. Minulla oli huumoripitoinen novelli, josta päätin mukauttaa näytetekstin. Olin tehnyt sen aikanaan johonkin kirjoituskilpailuun.

Kun tekstinäyte hyväksyttiin, aloin tarkemmin miettiä, miten tarina jatkuisi, ja kirjoitin siihen jatkoa suoraan selkokielelle.

Miten opiskelit selkokirjoittamista?

Kuuntelin erään Selkokeskuksen luennon aiheesta ja tutustuin Selkokeskuksen nettisivuihin. Sitten menin kirjastoon ja lainasin sieltä selkomukautettuja kirjoja ja niiden alkuperäisversioita ja läksin tutkimaan, miten selkomukautus oli tehty.

Kirjoittamisprosessin aikana teksti kävi myös Selkokeskuksella, joka kommentoi ja antoi tukea. Lopuksi venäläinen suomen kielen opiskelija tarkasti tekstin. Myös häneltä tuli parannusehdotuksia. Hän ei ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Mikä oli vaikeinta? Mikä helpointa?

Tekstin mukauttaminen oli selvästi haastavampaa kuin kirjoittaminen suoraan selkokielelle. Mietti liikaa, mitä ei omasta mielestään halua poistaa, ja toisissa kohdissa selkiytin niin paljon, että teksti oli vaarassa muuttua puisevaksi. Lopulta oikea muoto löytyi.

Itse tarina syntyi helposti. Aika moneen kertaan sen kuitenkin kävin läpi ja tein muutoksia saamieni kommenttien pohjalta.

Tuleeko selkokirjoja vielä lisää?

Kiinnostuin selkokirjoittamisesta ja toivon, että saan tehdä kirjoja lisää. Ideoita on. Sekä selkokirjan tekeminen että selkomukautustyöt kiinnostavat.

Toinen Reuna-kustantamon selkokirja on siis Sanna-Leena Knuuttilan talvisodan aikaan sijoittuva romaani Ne lensivät tästä yli. Knuuttila kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan kaunokirjallisen selkoteoksen, koska kulttuuri kuuluu kaikille ja kaikkien pitää voida siitä nauttia. Knuuttila on tutustunut selkokielen saloihin lukemalla selkokirjoja sekä selkokielisen kirjoittamisen opasta. Hänen mukaansa selkokirjoittaminen on helppoa, vaikka säännöt vaikuttavat esimerkiksi henkilöiden määrään.

Ne lensivät tästä yli -teoksessa kuvataan kotirintaman tapahtumia 19-vuotiaan Hilkan silmin. Hilkka kirjoittaa koko sodan ajan päiväkirjaansa ajatuksiaan ja merkintöjä tapahtumista kotona maalla. Sota hiipii kuin varkain myös kotirintamalle. Naiset joutuvat selviytymään maataloustöistä ilman miehiä, ja sitten hevosetkin joutuvat sotaan.

Tarinassa on myös rakkausjuonne, sillä ennen sodan syttymistä Hilkka on ihastunut tuttuun poikaan. Nuoret käyvät koko sodan ajan kirjeenvaihtoa, ja pelko nuorukaisen ja oman perheen miesten kohtaloista ovat jatkuvana seurana, eivätkä kaikki kotiin tulevat viestit ole hyviä.

Reuna-kustantamo ei ole julkaissut selkokirjoja ennen Rinneojan ja Knuuttilan teoksia, joten ne ovat uusi avaus kustantamon toiminnassa. Lisää selkokirjallisuutta on Reunaltakin tulossa, sillä keväällä ilmestyy Helena Seppälän selkorunokirja Tämä on minun lauluni, jossa on mukana pieni Lukuopas-osio runojen lukemista helpottamaan.

Selkokielen asiantuntijaryhmässä mukana oleva suomen kielen opettaja ja Tuijata-kirjablogin ylläpitäjä Tuija Takala on julkaissut selkorunoteoksen Kierrän vuoden. Kirjassa on runo vuoden jokaiselle viikolle, ja jokaisen runon lopussa on kysymyksiä, jotka toimivat ajatusten ja keskustelun virittäjinä. Takalan teoksen on kustantanut Opike vuonna 2016.

***

Linkkivinkkejä ja materiaalia selkokirjoista kiinnostuneille:

Selkokeskus
Selkokeskuksen FB-sivu
Facebookin Selkokirjalukupiiri
Opike selkomateriaalit -verkkokauppa
Avain Helppolukuiset kirjat -verkkokauppa

Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

 

Juttua varten luettu selkokirjallisuus:

Tapani Bagge: Alligaattori (Avain 2017), 136 s.
Mervi Heikkilä ja Marjo Nygård: Kissatalon asukit (Avain 2017), 71 s.
Iiris Kalliola ja Väinö Heinonen: Ihminen napakasti (Avain 2016), 62 s.
Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli (Reuna 2017), 121 s.
Pertti Rajala: Sata totuutta Suomesta (Avain 2016), 228 s.
Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki (Reuna 2017), 136 s.
Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2017), 104 s.
Mika Waltari (mukautus Pertti Rajala): Komisario Palmun erehdys (Avain 2017), 192 s.

Lämpimät kiitokset Avaimelle ja Reunalle materiaalista. Lahjoitan kaikki kirjat eteenpäin Lohjan Nummen yhtenäiskoululle.

Lämpimät halaukset myös Marja-Leena Tiaiselle ja Jasu Rinneojalle kiitokseksi panostuksestanne tähän juttuun. Olette ihania!

Sanna Heinonen: Noland #nuortenkirjatorstai

Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kirjoituskilpailu oli osa WSOY:n Suomen satavuotisjuhlavuoden toimintaa. Kilpailussa etsittiin uusia kaunokirjallisia tekstejä, jotka kertovat nuorten elämästä tämän päivän muuttuvassa suomalaisessa todellisuudessa. Mitä Suomen nuoret toivovat tulevaisuudelta, mitä he pelkäävät? Minkälaisia tarinoita tästä ajasta syntyy? Kilpailu oli tarkoitettu kirjoittajille, jotka eivät vielä olleet julkaisseet kaunokirjallista teosta nuorille. Rohkeat kokeilut olivat tervetulleita.

Kilpailun voitti Jukka Behm nuortenromaanillaan Pehmolelutyttö, joka julkaistiin viime syyskuussa ja joka oli yksi kuudesta syksyn 2017 Lasten ja nuorten Finlandia -palkintoehdokkaista. Kilpailun kolme parasta teosta kustantamo sitoutui julkaisemaan sähköisessä muodossa ja voittaja siis julkaistiin myös painettuna. *

Kolmannen palkinnon nappasi Sanna Heinosen romaani Noland, joka ”on vahva kertomus monikulttuurisesta ystävyydestä ja rakkaudesta jalkapalloon”. Valtteri on yläkouluikäinen poika jossakin suomalaisessa pikkukaupungissa. Paikkakunnan nimeä ei kirjassa mainita, mutta se voisi hyvin olla vaikka oma kotikaupunkini: iso tehdas on sulkenut ovensa ja työttömyys lannistaa. Valtterinkin isä on työttömänä, ja valitettavasti pullo on alkanut houkutella joutilasta miestä turhankin tenhoavasti. Valtteri ja erityisesti pikkusisko Saara inhoavat vanhempien riitelyä, joka on alkanut toistua viime aikoina ikävän usein.

Valtteri on jalkapallojoukkueensa keskikenttäpelaaja. Harrastus on pojalle tärkeä henkireikä. Siellä ovat kaikki kaveritkin. Joukkueeseen kuuluu monenlaista pelaajaa, kuten afganistanilaistaustainen Babur, joukkueen tähtipelaaja. Maahanmuuttajapojat ovat pysytelleet pääosin omissa oloissaan, vaikka samassa joukkueessa ja samaa koulua käyvätkin kuin Valtteri kavereineen. Sitten katsomossa alkavat ikävän tiheästi vilahdella mustatakkiset miehet. Samat uhkaavat hahmot partioivat kaupungin kaduilla ja häiritsevät maahanmuuttajia. Valtteri alkaa myös epäillä, että kovasanaisesti humalapäissään uhoava isä saattaa olla kiinnostunut mustatakeista.

Mustatakkien toiminta käy nopeasti yhä aktiivisemmaksi. Sitten yhtenä kertana nuoret miehet ilmaantuvat kentälle, kun Valtteri, Babur ja muutama muu poika on potkimassa palloa. Syntyy sanaharkka ja pojat joutuvat pakenemaan ihan tosissaan. Babur johdattaa Valtterin ensin piiloon rappukäytävään, sitten hurjalle lentomatkalle halki taivaan ja pilvien lomasta Nolandiin, paikkaan, jossa on seesteistä ja rauhallista. Turvallista.

"Kirkas auringonvalo hohti kasvoilleni ja lämmitti poskia ja otsaa. En tuntenut kehon painoa. Mistään ei kiristänyt, mihinkään ei sattunut. Siinä oli jotain samanlaista kuin uidessa tai kelluessa."

Noland on maaginen mauste muuten hyvin realistisessa nuortenromaanissa. Heinonen ei selitä Nolandin olemusta täysin auki, vaikka Valtteri oppiikin vierailemaan siellä tarvittaessa myös omin konstein ja pojat ratkaisevat sieltä saamiensa neuvojen avulla reaalimaailman ongelmiaan.

Valtteri joutuu punnitsemaan monenlaisia arvokysymyksiä. Hän on myös elämässään keskikenttäpelaaja, eräänlaisella vedenjakajalla, josta hän katsoo moniin suuntiin ja toimii myös yhdistävänä tekijänä. Kirjan parasta antia ovat Valtterin ja Baburin ystävystymisen kuvaus. Valtteri vierailee Baburin kodissa ja törmää aivan toisenlaiseen kulttuuriin kuin on tottunut. Samalla hän painiskelee syyllisyyden tunteiden kanssa. Mitä jos Babur saa tietää, että Valtterin isä on ehkä mustatakki? Olisiko sittenkin turvallisempaa olla näyttäytymättä Baburin ja muiden maahanmuuttajapoikien kanssa?

Palkintoraatikin kiitti Heinosta oivallisesta jalkapallokulttuurin kuvauksesta. Yhdyn entisenä kohtuuaktiivisena jalkapalloäitinä näihin kiitoksiin. Toivon myös, että kaikilla jalkapallojuniorijoukkueilla on yhtä viisas valmentaja kuin Valtterilla ja kumppaneilla on.

Kilpailussa haettiin rohkeita ratkaisuja, ja minusta Sanna Heinonen on niitä Nolandissa mukavasti toteuttanut. Teoksessa on vakavia teemoja ja siinä tapahtuu ikäviä, pelottaviakin asioita, mutta yleistunnelma on kuitenkin positiivinen. Tunnustan, että ahmin tämän kirjan, niin vetävästi se on kirjoitettu. Palkinto on siis mennyt oikeaan kohteeseen.

Noland sopii mainiosti yläkouluikäisille, ainakin seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisille. Uskon sen kiinnostavan myös 10-12-vuotiaita, vaikka kustantamon ikäsuositus on 12+. Urheiluaihe on niin aidosti ja mehevästi kudottu tarinaan, että se houkutellee ainakin urheilevia lukijoita. Teemoista on helppo viritellä monenlaisia keskusteluja luokassa.

Sanna Heinonen: Noland
WSOY 2017. E-kirja.

* HUOM! Päivitetty tieto 21.5. Sanna Heinosen Nolandia saa nyt myös painettuna kirjakaupoista!

Arvostelukappale.

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Tulossa:

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 1.2.2018
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu 8.2.2018
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 15.2.2018

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja #dekkaritiistai #luekoskinen2017

Kansanlihassa on suolainen, aavistuksen kahviin vivahtava maku. Toisinaan kansanlihassa on samoja aromeja kuin juoponlihassa, mutta se ei ole yhtä marinoitua. Liha saattaa olla myös aavistuksen sitkeää, jos kansalainen on tehnyt raskasta työtä. Sen vuoksi kansanlihaa käytetään mieluiten jauhelihan raaka-aineena.

Entäpä, jos liha tosiaan on vain lihaa? Jos proteiini on proteiinia, ”eikä sitä pitänyt väheksyä ylpeyden, jonkin vanhan kertomuskokoelman tai lapsellisen inhon vuoksi”. Jos elävää olentoa ja ihmistä edelleen kunnioitettaisiin, mutta kuolleeseen suhtauduttaisiinkin viileän käytännöllisesti? Millainen maailma ja yhteiskunta olisi silloin? Olisiko maailman ruokaongelmat ja nälänhädät ratkaistu lopullisesti?

Näillä hyvinkin syväluotaavilla moraali- ja etiikkakysymyksillä leikittelee kirjailija JP Koskinen viime syksyn menestyskirjassaan Kannibaalien keittokirja. Veijaridekkariksi ja mustan huumorin jännäriksi luonnehditun teoksen päähenkilö Oskarilla on poikkeuksellisen tarkat haju- ja makuaistit. Ne ovat koituneet miehelle sekä siunaukseksi että kiroukseksi. Oskarin on vaikea sietää toisten ihmisten läheisyyttä, joten hän on saanut puhuttua itselleen oikeuden tehdä mainostoimittajan työtäänkin pääosin etänä. Toisaalta hänen poikkeuksellisen analyyttiset ravintola-arvionsa ovat alkaneet niittää mainetta ja tuoda kaivattua lisätienestiä.

Erityisherkät aistit eivät ole Oskarin ainoa erikoisuus. Hänen perheessään on aina suhtauduttu lihaan ja lihansyöntiin poikkeuksellisen ennakkoluulottomasti. Kun pienen Oskarin lemmikkimarsu kuoli, äiti lohdutti poikaansa valmistamalla marsusta poikkeuksellisen ja ikimuistoisen herkkuaterian. Äiti vihki Oskarin muutenkin lihankäsittelyn nyansseihin. Varsinaiseen teurastamiseen oppi tuli isoisältä.

Valitettavasti vapaamielinen suhtautuminen ihmislihan ravintokäyttöön on pidettävä nykymaailmassa visusti salassa. Oskaria kuitenkin kutkuttelee kirjoittaa aiheesta keittokirja. Käsikirjoitus on jo lähes valmis ja luettavana Markus-veljellä, jota sen ironinen huumori viehättää kovasti. Kenties kirjan uskaltaisi julkaista? Eihän sitä kukaan ottaisi tosissaan?

Taiteilijoita on suhteellisen hankala pyydystää, sillä parhaimmat yksilöt liikkuvat hyvin vähän ja silloinkin yleensä öisin. Siinä missä kuvataiteilijan saattaa löytää erämaa-ateljeestaan, voi kirjailija liikkua suvereenisti tavallisen kansan parissa sulautuen joukkoon suojavärinsä avulla tai metsän pimennossa sieniä etsimässä. Parhaiten taiteilijoita voi houkutella esiin ilmaisen alkoholin avulla.

Kannibaalien keittokirja alkaa näillä Oskarin käsikirjoituksen resepteillä ja eri ihmislihatyyppien esittelyillä. Niihin on nivottu paitsi parhaiten ruoaksi sopivien ruhonosien erittelyä (esimerkiksi kansanedustajan kieli on ihmisravinnoksi kelpaamaton!) myös vinkkejä saalistukseen ja lihan säilytykseen.

Vähitellen tekstin sekaan alkaa tulla yhä enemmän katkelmia, joiden päättelin kuvaavan Oskarin omia toimia. Sitten käsikirjoituksen työstäminen katkeaa kesken lauseen, kun Oskari saa sähköpostin työpaikalleen. Hän on saanut uuden esimiehen, ja vanhat säännöt heitetään kerralla romukoppaan.

Takaisin toimistolle pakotettu Oskari tuntee olonsa nurkkaan ahdistetuksi. Jotenkin on inhottava perunalastuja rouskuttava esimies Hakkarainen raivattava pois tieltä, jotta elämä voisi asettua entisiin uomiinsa. Onneksi Markus-veljeltä saa teknistä tukea. Muuta ei suoraviivaiseen ja kylmäveriseen toimintaan tottunut mies kaipaakaan. Tuota pikaa ongelmat ovat poistuneet päiväjärjestyksestä.

Hakkaraisen tapauksen lisäksi Oskari sotkeutuu vielä kahteen tapaukseen. Toinen on hyvin henkilökohtainen, sillä ensimmäistä kertaa elämässään Oskari hellittää hieman tiukasta periaatteestaan olla päästämättä ketään turhan lähelle. Kansallismuseon virkailija Rean merkillisen lumoavat silmät saavat miehen lumoihinsa.

Toinenkin kuvio on tietyllä tavalla henkilökohtainen. Veljesten lapsuudenkodin naapurissa on asunut epämiellyttävä mies, josta on nyt tullut merkittävä poliittinen ja taloudellinen vaikuttaja. Mutta ovatko kansanedustaja Karakallion jauhot niin puhtaat kuin julkisuudessa  annetaan ymmärtää? Markus on sitä mieltä, että rajanaapurin tonttia sietäisi tutkia hieman tarkemmin. Mitä veljekset löytävät maakellarin uumenista alkavan salakäytävän päästä?

Kirjamessujen haastattelussa JP Koskinen kertoi, että kirjan idea syntyi vitsinä. 

Kaikenkarvaista keittokirjaa puskee markkinoilla jatkuvana virtana, ja lopulta alkoi tuntua, että vain kannibaaleille suunnattu keittokirja puuttuu. Kerran ääneen lausuttu ajatus jäi muhimaan, ja nyt kirja on meillä luettavana. Keittokirjaosuus on mainio pastissi trendikeittokirjoista, ja huumori syntyy oivallisesti äärimmäisen tabun ja sujuvasanaisen kepeän keittokirjajutustelun räikeästä ristiriidasta. Aivan mainio oivallus, joka kantaa juuri sen matkaa, kuin on tarpeen.

Rakenteeltaan Kannibaalien keittokirja on omintakeinen, enkä muista vastaavaan ennen törmänneeni. Keittokirjapastissi siis hallitsee alkuosaa, mutta seassa on jo maistiaisia tulevasta Oskarin tarinasta. Varsinainen dekkariosuus koostuu oikeastaan kolmesta erillisestä tai ainakin hyvin löyhästi yhteen liittyvästä jännitysjuonesta, joita on vielä höystetty Oskarin ja Markuksen lapsuuteen ja perheen ja suvun menneisyyteen liittyvillä rönsyillä. Lisäkierteenä on tietysti veljesten hyvin poikkeuksellinen suhtautuminen ihmisruumiiseen.

Tätä kirjaa lukiessani naurahtelin jos en nyt aivan ääneen niin moneen kertaan ainakin itsekseni. Se taas sai minut oikeasti miettimään, millaiset asiat minua oikein huvittavat ja pitäisikö siitä olla huolissaan. Kenties. Yhtä kaikki pidin kovasti Kannibaalien keittokirjasta. Silti olen sitä mieltä, että tätä vitsiä ei voi toistaa. Mutta hienoa, että Koskinen sen meille kertoi!

JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Like 2017. 250 s.

Ostettu.

Tämä juttu on viimeinen suoritukseni #luekoskinen2017 -haasteeseen.
Aiemmat jutut:

Maaliskuun mustat varjot
Ruosteinen sankari (eli Eilispäivän sankarit)
Benjamin Hawk - myrsky nousee
Salaperäinen sirkus
Gabriel Hullo & merimatka Meksikoon

Kaur Kender: Itsenäisyyspäivä #Viro100

Viro juhlii tänä vuonna satavuotispäiväänsä. Jo viime vuoden puolella tulin liittyneeksi Facebook-ryhmään Juhlin Viroa lukemalla! Siinä yhteydessä havahduin jälleen, kuinka hävettävän ohuesti tunnen naapurimaamme kirjallisuutta. Mutta jotain olen sentään lukenutkin, ja aikomus on lukea lisää. Kaivelin vanhoja arkistojani ja löysin muutamia vuosien varrella Salon Seudun Sanomiin kirjoittamaani arviota. Päätin hieman niitä pölyttää ja pistää kiertoon tätä kautta. Ensimmäinen juttuni on harrastajakriitikkourani alkumetreiltä eli vuodelta 2001. Käsittelyssä on ollut Kaur Kenderin esikoisteos Itsenäisyyspäivä.

***

Kaur Kender (s. 1971) on virolainen kirjailija, joka on kotimaassaan julkaissut jo kolme kirjaa. Nyt suomeksi ilmestyvä Itsenäisyyspäivä oli alun perin omakustanne, joka sai aikanaan Virossa kirjallisuuspiireiltä tyrmäävän vastaanoton.

Syyksi Kender itse arvelee sen, että kirjassa käsitellään aiheita, joita kirjallisuudessa ei yleensä käsitellä: pikkurikollisia, väkivaltaa, seksiä ja viinanjuontia.

Itsenäisyyspäivän päähenkilö ja kertoja on Karl, joka on selviytynyt hengissä neuvostoarmeijasta. Uskomattomista armeijakokemuksistaan pohjoisessa hän kertoo auliisti kaikille. Siviilissä Karl unelmoi rikastumisesta yhdessä ystävänsä Marksin (!) kanssa. Keinoilla ei ole väliä, omatuntoa miehillä ei ole. Karl on sivistymätön öykkäri, joka hakkaa ja nöyryyttää vaimoaan aina kun jaksaa. Marks on kaksikon aivot, mutta silti bisnekset menevät jatkuvasti pieleen.

Kirjan alkupuoli on humalaista ja krapulaista toilailua Tallinnan kaduilla 1980-luvun loppupuolella. Erään kännäysreissun jälkeen Karl pakenee ja loikkaa Ruotsiin. Seuraa ankea jakso Pohjois-Ruotsin pakolaiskeskuksessa ilman viinaa ja naisia, liian rehellisten ruotsalaisten kanssa kun ei voi edes tehdä kauppaa. Suomen puolella sentään pääsee ainakin pimeisiin töihin rakennuksille. Lisäksi suomalaisia pekkaniskoja on helppo petkuttaa.

Kirjan lopussa unelma miljoonista on ainakin lähempänä: 300 000 Suomen markalla Karl laskee saavansa Tallinnassa tuhat ravintolailtaa, jos selviää hengissä. Karl ja Marks ovat siis uusrikkaita, tai ainakin -varakkaita. Onnellisilta he eivät silti vaikuta. Huvittelukin saa yhä irvokkaampia muotoja, kun he ammuskelevat puliukkoja öisessä puistossa. Laitapuolen kulkijat ovat vapaata riistaa, sillä heitä ei kukaan kaipaa.

Kenderin kirja ei suomalaista lukijaa hätkäytä, tällaisinahan me olemme virolaisia pitäneetkin! Terveellistä on lukea virolaisten ajatuksia Suomesta ja suomalaisista, vaikka ei romaanihenkilön ajatuksista kannatakaan loukkaantua.

Kaur Kender: Itsenäisyyspäivä (Iseseisvuspäev).

Suomentanut Hannu Oittinen. WSOY 2001. 165 s.

***

Mikäli Wikipedia-artikkeliin on uskominen, Kender on julkaissut tämän esikoisteoksensa jälkeen vielä yhdeksän kirjaa, mutta Itsenäisyyspäivä on edelleen ainoa suomennettu. Kender tuntuu olevan lievästi ilmaistuna värikäs persoona. Viimeksi hän on päässyt Suomen tiedotusvälineisiin saatuaan vapauttavan päätöksen lapsipornosyytöksestä. Kirjailijaa siis syytettiin siitä, että hänen kauhunovellinsa olisi ollut lapsipornoa eikä kaunokirjallisuutta.  

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija #nuortenkirjatorstai

Muisko, ajatto, uneru, tudas, aisto.

Kuusitoistavuotias vuosaarelaistyttö Kiuru on muisko, vaikkei sitä itse vielä varsinaisesti tiedäkään. Pienestä asti hän on osannut napata toisten ihmisten muistot, jotka näyttäytyvät hänelle lintuina. Kiurun paras ystävä Samuel taas osaa lukea ajatuksia eli hän on ajatto. Kiuru ja Samuel ovat tienneet voimistaan lapsesta asti, mutta ne ovat heidän kahden yhteinen salaisuus. He eivät tunne ketään kaltaisiaan. Kunnes Kiuru nappaa huolimattomuuttaan romanilaispojan muiston ja saa tämän peräänsä kaupungilla. Niin Kiuru ja Samuel tutustuvat Daihin, Neluun ja Bollywoodiin, kolmikkoon, joka asuu vallatussa talossa ja pitää ystävineen hippijuhlia joka ilta.

Ujo ja syrjäänvetäytyvä, kirjoja ja lukemista intohimoisesti rakastava Kiuru on hämmennyksissään uusista ystävistään ja uudenlaisesta elämästä, johon hän tempautuu mukaan. Dai, Nelu, Bollywood, Samuel ja Kiuru muodostavat tietämättään ringin, yhteen kuuluvan joukon, jonka voimat kiinnostavat vaarallisesti merkillistä Väki-nimistä ihmisryhmää. Nuoret eivät tajua, että Väki muodostaa konkreettisen uhan, ennen kuin on melkein liian myöhäistä. Suojautuakseen ja pelastautuakseen he joutuvat turvautumaan äärimmäisiin ratkaisuihin.

Kiuru on Elina Rouhiaisen uuden fantasiasarjan Väki ensimmäisen osan Muistojenlukija päähenkilö. Olen lukenut Rouhiaisen edellisestä Susiraja-sarjasta kolme ensimmäistä osaa (Kesytön, Uhanalainen ja Jäljitetty), ja vain viimeinen osa eli Vainuttu on toistaiseksi vielä lukematta. Olen sarjan parissa mukavasti viihtynyt, vaikka reilu ikäeroni varsinaiseen kohderyhmään onkin selvästi ollut paikoin haitaksi. Susiraja on alalajiltaan paranormaali romanssi, mutta Väki on enemmän perinteiseen fantasiaan kallellaan olevaa urbaania fantasiaa, kuten kustantaja määrittelee teoksen takakannessa.

Moni asia on Rouhiaisen tyylissä entisellään. Susirajan osien äärellä olen toistuvasti kaivannut jonkinlaista tiivistämistä ja jäntevöittämistä, eivätkä ne olisi haitaksi olleet Muistojenlukijallekaan. Lukijalta vaaditaan kestävyyttä pitkälti yli sadan sivun verran, ennen kuin tarina pääsee kunnolla vauhtiin. Kiurun kyvytkin unohtuvat pitkäksi toviksi teinikuvioiden veivaamisen alle. Rouhiaisella on kuitenkin takataskussaan melkoisen kiinnostava henkilögalleria ja iso juonikuviokin pääsee hädin tuskin vasta aluilleen tässä aloitusosassa. Hieman enemmän olisi voinut paukkuja laittaa jo tähän, vaikka myönnettävä on, että loppuasetelma on kyllä jälleen niin koukuttava, että vaihtoehtoja ei oikein ole. On luettava seuraavakin osa.

Parasta antia Muistojenlukijassa on Kiuruun tutustuminen. Tyttö totisesti rakastaa kirjoja ja lukemista! Ihan tähtihetkiä kirjassa on kohtaus, jossa Kiuru käy uuden ystävänsä kanssa suosikkiantikvariaatissaan. Ihana paikka! Kiuru myös analysoi omaa suhdettaan kirjoihin ja lukemiseen:

Kiuru ei ollut mikään filosofi. Hän ei ollut yrittänytkään omaa näkemystään siitä, mikä oli elämän tarkoitus. Mutta jos hänen tässä ja nyt olisi pitänyt antaa paras vastauksensa, hänen mieleensä olisivat aivan ensimmäiseksi tulleet kirjat ja se tunne, kun hän luki lauseen, joka tuntui todelta. Kun maailma samaan aikaan sekä pienentyi että laajentui, kun hän koki ajattelevansa jotain yhtä aikaa aivan uutta ja samalla hyvin vanhaa, jotain, mitä jo tuhannet elleivät miljoonat ihmiset olivat ajatelleet ennen häntä. Kiuru ajatteli sitä kirkastumisena.

Kiurun hahmoon tuo mielenkiintoista syvyyttä hänen taustansa. Äiti on romani, joka on katkaissut välinsä sukuunsa ja mennyt naimisiin valkolaisen, Kiurun isän kanssa. Edes isoäidin hautajaisiin Kiuru ei saa äidistään seuraa. Isä taas on lintuihin hurahtanut työtön tutkija, joten pääasiassa pelkästään äidin hoitajan palkalla elävä perhe on alituiseen tiukoilla. Onneksi kirjasto on avoin kaikille.

Samuelin perhe-elämä on täydellinen vastakohta Kiurun kotioloille. Rahaa on ja se näkyy kaikessa. Tässä on yksi keskeinen jännite teoksessa. Kiuru pohtii useaan otteeseen omistamista ja varallisuuden jakautumista. Erityisesti tilanne kärjistyy, kun Kiuru vie Samuelin tapaamaan uusia ystäviään näiden leiripaikalle. Romanian romaneiden Dain ja Nelun kautta alkaa suomalaisnuorille raottua uusi rinnakkainen maailma, josta heillä on ollut aikaisemmin vain kalpea aavistus, jos sitäkään.

Susirajan kolmessa ensimmäisessä osassa on jatkuvasti läsnä vahva eroottinen lataus, joka kuitenkin pysyy hyvin kilttinä ja kainona. Muistojenlukijassa ei jäädä pelkästään kuumottavien hivelyjen asteelle. Seksikohtauksen kuvauksesta kyllä pisteet Rouhiaiselle:

Sillä hetkellä he olivat vain tyttö ja poika, eikä ollut väliä, että toinen heistä oli romani ja toinen vain halusi olla, että toinen eli elämäänsä tekstin kautta eikä toinen edes osannut lukea, tai että toinen unohtaisi tästä kaiken ja toinen harvinaista kyllä muistaisi yksityiskohdat vielä vuosienkin päästä.

Tunnustan yllättyneeni, miten teoksessa käsitellään kannabiksen myyntiä ja käyttöä. Huumeen myynti on romanialaisnuorille keino ansaita kipeästi tarvittavaa rahaa, mutta se on myös vaarallista ja riskialtista. Dai ja Nelu ovat paperittomia, joten poliisin kanssa tekemisiin joutuminen ei ole kovin toivottavaa. Mutta hassista ei pelkästään myydä, sitä myös käytetään – Kiurukin. Eikä kokemusta kuvata mitenkään vastenmieliseksi tai arveluttavaksi. Vasta kun äiti myöhemmin saa asiasta vihiä, Kiurun otsalle nousee muutama kylmä hikipisara. Selvästikin omat asenteeni tässä kohdassa ovat jyrkästi vanhoilliset, ja tätä kuviota oli vaikea niellä.

Väki-sarja on selvästikin puhdasveristä YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuutta, jonka kohderyhmää lienevät pääasiassa kahdeksas-yhdeksäsluokkalaiset ja sitä vanhemmat naisoletetut lukijat, joilla on hyvä olla jo runsaahkosti lukukokemusta takanaan. Muistojenlukijassa on paljon aineksia, joista saa hyviä pohdintoja ja keskusteluja aikaan vaikkapa koululuokassa.

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Tammi 2017. 387 s.
Kansi Laura Lyytinen (kansi on minusta hieno!)

Arvostelukappale.

Elina Rouhiainen sai Muistojenlukijasta viime viikolla Suomen nuorisokirjailijat ry:n myöntämän Topelius-palkinnon. Tässä perustelut:

”16-vuotias Kiuru viihtyy paremmin kirjojen maailmassa kuin ihmisten seurassa. Kiurulla on myös salaisuus: hän voi hallita muiden muistoja. Kun hän löytää muita kaltaisiaan, tuttu ja turvallinen elämä nyrjähtää sijoiltaan. Mihin ja keneen Kiuru voi luottaa? Muistojenlukija nivoo kiehtovaan tarinaan taidokkaasti keskustelua etuoikeuksista, ihmisarvosta ja yhteiskunnasta. Henkilöhahmojen kuvaus on vahvaa, uskottavaa ja monisyistä. Sujuvasti etenevä ja erinomaisesti kirjoitettu urbaani fantasiateos vangitsee lukijan mukaansa ja jättää vahvan muistijäljen.”

Onnea!

 #nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Tulossa:

Sanna Heinonen: Noland 25.1.2018
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 1.2.2018
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu 8.2.2018