Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Elämä ei ollut mitään sen hienompaa. Oli parempi tajuta ajoissa.

Kun lukemattomissa nykyajan romaaneissa tuntuu olevan pääsääntöisesti yli viisisataa sivua mittaa, tuntuu alle parisataasivuinen romaani mukavalta poikkeukselta. Voinee puhua pienoisromaanista, jos sivuja on ’vain’ 175, kuten Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (nimen osalta ei sitten olekaan enää tyydytty minimalismiin!).

Ahokumpu on koonnut teoksensa tarinan tutunoloisista aineksista. Lapin sodan aikaiset poikkeusolosuhteet heittävät varjonsa vielä 1980-luvulle, joka on romaanin nykyhetkeä. Puhumattomuus ja vaikeat perhesalaisuudet ovat romaanin käyttövoimaa. Minäkertoja perhostutkija Max Halma kokoaa oman historiansa ja itsensä palapeliä, ja saman puuhan äärellä on myös lukija. Paljon sanotaan rivien välissä. Jokainen ilmi kirjoitettu sana ja lause tuntuu tärkeältä. Silti teoksessa on ilmavuutta. Se hengittää kuin hyvä musiikki.

Max Halma on ollut äitinsä Silvan ainoa lapsi. Isästään Max ei tiedä juuri muuta kuin että tämä on ollut saksalainen sotilas ja kuollut hukkumalla viikkoa ennen Maxin syntymää. Äidin kuolema havahduttaa Maxin huomaamaan, että hyvin vähän hän tiesi äidistäänkään. Välit ovat olleet viileät ja etäiset. Maxin oma avioliitto on päätynyt eroon, eikä suhde omaan murrosikäiseen tyttäreenkään tunnu kovin helpolta tai lämpimältä. Mieluiten Max tutkii perhosiaan.

Äidin piirongin päältä Max yllätyksekseen löytää kuolleen perhosen ja oman ikivanhan määritysoppaansa. Oliko äiti kaikesta huolimatta ollut kiinnostunut perhosista? Max ei tunnista perhosta, ja sen lajimäärityksestä tulee hänelle pakkomielle. Onko äiti tietämättään löytänyt uuden lajikkeen? Voisiko äidin perhonen olla Maxin portti menestykseen ja maineeseen?

Äidin poismeno sysää liikkeelle myös toisen tutkimuksen. Max päättää lopultakin selvittää tiedot isästään. Kuka hän oli ja mitä hänelle tapahtui? Voisiko Saksassa olla sukulaisia, jotka kenties tunsivat hänen isänsä? Max ei ole kovin tarmokas, oikeastaan kaikkea muuta, mutta nämä kaksi asiaa alkavat askarruttaa hänen mieltään niin, että lopulta on toimittava.

Lukijalle (ja osittain Maxillekin) paljastuu katkelmallinen ja intohimoinen rakkaustarina sodan ajalta. Silva Halma tutustuu saksalaisiin veljeksiin Erik ja Viktor Stanislaukseen ja rakastuu. Sekavat ajat ja kohtalo heittelevät nuoria holtittomasti. Kirjavien vaiheiden jälkeen Max kuitenkin päätyy kuuntelemaan erikoislaatuista konserttia Saksaan ja tapaa vanhan miehen, jolla on kerrottavaa hänen isästään.

Kirjassa on kolmetoista lukua eli sinfoniaa kuten on Viktor Stanislauksen merkillisessä jäähyväiskonsertissakin. Ahokumpu on käyttänyt erilaisia tekniikoita ja tekstilajeja, joten luvut ovat keskenään hyvin erilaisia. Mukana on autenttisen vaikutelman antavia haastatteluja valokuvineen, päiväkirjamerkintöjä, uutisia ja kirjeitä tavanomaisen kerronnan rytmittäjänä.

Teoksen nykyhetken sijoittuminen 1980-luvun alkuun on merkillisen nostalgista. Ihmisten on viestiäkseen kirjoitettava kirjeitä ja jos haluaa tutkia vanhoja asiakirjoja, on matkustettava arkistokaupunkiin ja pengottava materiaalia ihan fyysisesti. Eipä siitä tosiaan vielä niin hirveän pitkä aika ole!

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on mielenkiintoinen avaus. Jään seurailemaan, mitä Ahokumpu vielä saakaan aikaan.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018. 275 s.

Arvostelukappale.