Lattialla on
kartongeissa kaksi oluttölkkiä kyljellään, kokeilen jalalla niiden painoa.
Purkit tuntuvat viileiltä jalkapohjaan. Kurkotan niistä toisen ja rapsautan
auki. Käsi vapisee olkapäästä asti, kun nostan purkkia kohti huulia. Saan
suullisen lämmintä kaljaa nielaistua ja yökkään tyhjää.
Kaksi vuotta sitten luin tuoreen Happotestin, Kalle Lähteen esikoisromaanin. Kokemus
ei ollut mitenkään ratkiriemukas, vaikka onnekseni aivan lähipiiriini ei
alkoholistia kuulukaan. Olo oli lähinnä kauhistuneen valaistunut. Happotestin minäkertoja on alkoholisti
mitä selkeimmin, vaikkei hän itse sitä tietenkään myönnä tai tunnusta. Eihän
muutamasta saunaoluesta voi olla kenellekään mitään haittaa. Kirja kuitenkin
päättyy pahaenteisissä tunnelmissa. Vaimo on ottanut eron ja yhteinen asunto on
myyty. Rahat ovat kilahtaneet kertojan tilille. Joiko mies itsensä hengiltä?
Tähän kysymykseen saamme vastauksen tänään 1.1.2018
virallisesti julkaistavassa romaanissa Loppuluisu,
joka on suoraa jatkoa Happotestille.
Lähde paljasti Helsingin kirjamessuilla 2016 kirjoittavansa Happotestille jatkoa ainakin osittain
siksi, että yleisö oli sitä kovasti pyytänyt. Sen jälkeen olisi aika siirtyä
uusien kirjallisten töiden pariin. Ainakin minä toivon sitä edelleen kovasti,
sillä Lähde on näiden kahden teoksen perusteella armoitettu sanankäyttäjä ja
tarinankertoja. Rankoista ja inhottavistakin asioista on helppoa lukea, kun
teksti soljuu niin vaivattoman oloisesti kuin se Lähteen näppäimistöstä tuntuu
soljuvan.
Työtön juoppo Joonatan (alias sukellusvenepäällikkö Egewolf
von Bergheim) on muuttanut Turun Lausteelle kaupungin vuokrakaksioon.
Kerrostalonaapurit ovat naamatuttuja, joille Joonatan koettaa esittää kiireistä
liikemiestä. Asunnossa on vain yksi oikea huonekalu, ex-vaimo Kaisun hylkäämä
kusenhajuinen sohva. Sohvapöydän virkaa hoitaa pahvilaatikko. Sohvalle Joonatan
linnoittautuu yhä tiiviimmin. Lähistöllä on lasipurkki toimittamassa hätävessan
tehtävää. Makuuhuone toimii kaljavarastona.
Mutta välillä on tosiaan piipahdettava ulkomaailmaankin.
Eräällä laskunmaksureissulla baarissa viereen istahtaa nuori punatukkainen
Pipsa. Joonatan alkaa suunnitella Pipsan kanssa yhteen muuttamista. Olisi hyvä,
jos joku nainen voisi pitää hänestä ja hänen hyvinvoinnistaan huolta,
arkitaidot kun eivät ole miehen vahvimpia puolia. Pipsa olisi hyvä vaihtoehto.
Tosin Pipsa itse ei ole aivan samaa mieltä. Valitettavasti.
Joonatanin alapuolella asuu juoppo Joppe. Tämän kanssa
Joonatan ei oikeastaan halua olla missään tekemisissä, mutta pitäähän kaveria
auttaa. Joonatan vaihtaa kossupullon kouralliseen unilääkkeitä ja rauhoittavia.
Kun Joonatan käy perimässä luvatut lääkkeet, Joppe kuolee. Joonatan säikähtää,
mutta ei suinkaan sitä, että sama kohtalo odottelee todennäköisesti (ja välillä
myös toivotusti) häntä itseäänkin. Joonatan pelkää, että Jopen kuolemasta
aiheutuu hänelle harmia. Käy kuitenkin päinvastoin, koska Joonatan tutustuu
toiseen naapuriinsa Satuun Jopen poismenon takia.
Pipsa, Satu ja Kaisu pyörivät Joonatanin viinan- ja
lääkkeenhuuruisissa kuvitelmissa. Unelmissaan hän on kalifi, jota kaikki kolme
naista kilvan palvovat ja passaavat. Todellisuus on kaukana tästä haavekuvasta,
mutta sitähän Joonatan ei suostu näkemään. Katastrofi seuraa toistaan, mutta
mies jatkaa juomistaan. Päivät katoavat muistista ja suuruudenhullut,
mahtipontiset kuvitelmat valtaavat yhä suuremman osan niistä hetkistä, jolloin
Joonatan tuntee olevansa edes jotenkuten tolkuissaan. Itsensä hengiltä juominen
on totisesti rankkaa!
Sairaalakeikkoja vaativat viinakrampit tai juoppohulluuskohtaukset eivät Joonatania säikäytä. Eihän hän ole alkoholisti. Hän voi lopettaa juomisen milloin vain haluaa. Kunhan nyt ensin saa krapulan loivennettua. Jos jalat eivät aamulla kanna, paras lääke on raaka viina, senhän tietää jokainen.
Lopulta tilanne ajautuu siihen pisteeseen, että Joonatanin
mielipidettä ei enää kysytä. Mies kirjaimellisesti viedään hoitoon. Vaikka
valinta ei ole Joonatanin oma, hän kuitenkin jää ison valkoisen kivitalon
suojiin. Homma epäilyttää alussa kyllä kovasti, kun reippaan ja terveen
näköiset ihmiset vakuuttavat hänelle olevansa alkoholisteja. Tervehtyminen ei
ole helppoa, kaukana siitä. Vielä hoitojakson loppupuolellakin, oltuaan
viikkoja selvin päin, Joonatan huomaa valehtelevansa sekä itselleen että muille
omasta tilastaan.
Kuplan sisällä on enää
Kaisu ja minä. Ympäröivä maailma on hävinnyt jonnekin. Alan tuntea
vastenmielisyyttä ja vihaa tuota Kaisun kuvailemaa tyyppiä kohtaan. Kuinka se
kusipää oli voinut kohdella rakasta vaimoani tuolla tavalla? Sivistynyt ihminen
ei tuollaisia temppuja tekisi. Osasiko se edes kaikkien maiden pääkaupunkeja
niin kuin minä osasin?
Happotestin
lukeneelle Loppuluisu on ehdotonta
luettavaa. Napakka parin sadan sivun romaanista kaksi kolmannesta on
samankaltaisen joskin edelleen pahenevan juopottelun ja valheessa elämisen
kuvausta kuin edellisessä osassakin, ja loppukolmanneksessa ollaan hoidossa. Se
tuo tarinaan uutta ulottuvuutta ja myös varmasti monen kaipaamaa toiveikkuutta.
Minä en välttämättä enää olisi tätä jatko-osaa kaivannut, koska Happotesti on selvästi harkittu
kokonaisuus avoimine (?) loppuineen. Mutta ei Loppuluisu sitä kyllä pilaakaan. Paras tilanne lienee niillä
lukijoilla, jotka ottavat tämän romaaniparin lukuun peräkkäin.
Happotestiä ja Loppuluisua kuvataan synkän hauskoiksi
ja mustan huumorin sävyttämiksi romaaneiksi, mutta kuten sanottu, minä en
niissä varsinaista huumoria näe. Tunnistan toki kirjoittajan armottoman (itse?)ironiset
sivallukset. Mutta alkoholismi ja sen seuraukset alkoholistille itselleen ja
hänen lähipiirilleen kuvataan niin realistisesti, ettei lukijaa pahemmin
naurata. Harmittaa, myötähävettää ja vähän itkettääkin ennemmin.
Syvä rauha on laskeutunut rintalastani alle. Pinnistelen muistiani, josko löytäisin lisää tunnustettavaa, mutta sairauden luonteesta johtuen muistissani on aukkoja. Harmittelen sitä ääneti, totuuksien laukominen on parasta näin aamuisin.
Kalle Lähde: Loppuluisu
Otava 2018. 205 s.
Syvä rauha on laskeutunut rintalastani alle. Pinnistelen muistiani, josko löytäisin lisää tunnustettavaa, mutta sairauden luonteesta johtuen muistissani on aukkoja. Harmittelen sitä ääneti, totuuksien laukominen on parasta näin aamuisin.
Kalle Lähde: Loppuluisu
Otava 2018. 205 s.
Arvostelukappale.
Lähde ei mainitse nimeltä Rymättylässä sijaitsevaa
hoitolaitosta, jossa Joonatania hoidetaan, ei myöskään laitoksen antaman hoidon
nimeä. Hyvin kevyellä googlettelulla tiedot kyllä löytyvät, jos ne lukijaa
kiinnostavat.
En tunnista itsestäni tosikkoa, mutta en minäkään Loppuluisusta hupia saanut, vaikka mustaa huumoria siinä varmasti on - riippuvuusmaailma näyttäytyy minulle vain mustana. Aika samoja fiiliksiä kirjan kera koin kuin sinä. Happotestissä oli minusta JUTTU juuri se, että siinä ei tapahtunut mitään draaman kaaren edellyttämää edistymistä. Riippuvuus riisuttiin paljaaksi. Ymmärrän kyllä, että tämä jatko-osa tarjoaa toivon mahfollisuuden.
VastaaPoistaOlipa mielenkiintoinen esittely, nyt on otettava kirja lukuun. Olen töikseni ollut tekemisissä alkoholistien kanssa. Siksi koen ehkä kirjan eri tavalla, tai sitten en.
VastaaPoistaKuten Tuija kommentoi, tämä tosiaan kuvastaa toivon mahdollisuutta ja itse lämpenin täysin teokselle!
VastaaPoistaItse luin molemmat kirjat melkein peräkanaa ja olivat oikein hyviä. Surullisen hauskoja,sanoisin. Kalle viljelee mustaa huumoria ja tarina on helppoa luettavaa. Itse löysin Happotestin tuurilla kirjastosta ja kuulin, että siitä on myös jatko-osa. En ollut kuullut kirjoista enkä kirjoittajasta ennen. Suosittelen lämpimästi
VastaaPoista