torstai 15. helmikuuta 2018

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika #nuortenkirjatorstai




Edelleen saatan erityisesti esikoiskirjaa lukiessani hämmästellä, miten valmista ja viimeisteltyä kirjoittajan kirjan sivuille vuodattama teksti on. Edelleen, vaikka olen vuosia seurannut erilaisia kirjoittamista ja julkaisemista sivuavia keskusteluja niin somessa kuin elävässä elämässäkin. Terveellistä olikin lukea Nonna Wasiljeffin esikoisromaanin Loukkupojan jälkeen kirjailijan blogia, jossa kirjailija on niukasti mutta säännöllisesti kuvannut kirjoittamisprosessin etenemistä useiden vuosien ajan. Valmiin teoksen lukee parissa illassa, jos hyvin käy, mutta sen kirjoittaminen ei useinkaan ole ollut vaivatonta. Parhaimmillaan tulos on, kun kaikki tekstin synnytystuskat on häivytetty näkymättömiin lopputuloksesta, mutta vaivattomuuden illuusio ei synny helposti.

Loukkupoika on vaikeasti määriteltävä romaani. Kustantaja on luettelossaan sijoittanut sen ’Nuorille aikuisille ja teineille’ -osastoon ja kuvailee sitä fantasiatrilleriksi. Miksei, trillerimäisyyttäkin tarinassa on kosolti, mutta itse luokittelisin sen mieluummin fantasiaa sisältäväksi dystopiaksi, sillä dystopia se minusta ensisijaisesti on. Fantasia-aineksetkaan eivät ole viitta-ja-taikasauva- tai yksisarvisosastoa, vaan enemmänkin hieman pidemmälle kehiteltyä todellisuutta, jotain, joka voisi melkein ollakin realismia.

Usein kirjan ajatellaan olevan suunnattu nuorille lukijoille, jos sen päähenkilö on nuori. Wasiljeff kertoo blogissaan, että kirjoittamisen alkuvaiheissa Loukkupojan Aaron (jolla ei vielä tuolloin tainnut olla nimeäkään) oli 12-vuotias. Tarinan hioutuessa hän päätti muuttaa Aaronin ikää ja valmiissa kirjassa hän on 15-vuotias. Syyksi vanhentamiseen kirjoittaja mainitsee tarinan synkät ja väkivaltaisetkin käänteet. Minusta Aaron olisi voinut olla vieläkin vanhempi, mutta päätös on luonnollisesti kirjoittajan. Joka tapauksessa on tuhlausta, jos Loukkupoikaan tarttuvat vain teinit ja nuoret aikuiset. Se on niin hyytävän hyvä romaani, että suosittelen sitä lämpimästi nuoren aikuisen määritelmän jo ohittaneillekin lukijoille!

Aaron on syntynyt ja elänyt koko elämänsä Loukun Ensimmäisellä tasolla, jota synkeät Tomut pitävät vartijoiden avulla tiukassa otteessaan. Muurien ympäröimästä maailmasta pääsee vain yhteen suuntaan, rakennuskompleksin sisään johtavan portin kautta Toiselle tasolle, josta jotkut saattavat väliaikaisesti palata mutta jonne useimmat jäävät lopullisesti. Sinne on viety aikanaan myös Aaronin äiti.

Ulkomuurin portista on tiettävästi poistunut luvallisesti vain yksi henkilö. Hän oli seitsemänvuotias Sofia, Aaronin paras ystävä. Lapset ovat Loukussa harvinaisia, ja Aaron on ainoa siellä koskaan syntynyt. Vähitellen lukijalle alkavat avautua Loukun rakenne ja merkitys. Sinne suljetut eivät ole ihmisiä vaan luonnokkaita. Luonnokkailla on luonnoksi kutsuttuja kykyjä, kuten taito lukea ajatuksia tai saada toiset tuntemaan haluttuja tunteita. Luonto voi olla myös väkivaltaista voimaa, kuten kyky vahingoittaa ihmistä koskematta tätä fyysisesti. Loukun ja sen hallitsijoiden eli Tomujen tavoitteena on ottaa luonnokkaiden luonto haltuunsa ja hävittää heidät kokonaan. Luonto on oikeastaan pitkälle vietyä mielen hallintaa, ei niinkään mitään yliluonnollista.

Loukun Ensimmäisen tason asukkailla on käytössään suppea kirjasto, jossa on vain lasten- ja tietokirjoja. Lukea saa, mutta kirjoittaminen on ankarasti kiellettyä. Aaronilla on kuitenkin asunnossaan visusti kätkettynä äidin aikanaan kirjastosta lainaama satukirja Seitsemän pientä hiippalakkia. Äiti on kirjoittanut jokaisen sen tarinan lomaan omat ohjeensa Aaronille tulevan varalle. Kun Loukkuun tulisi Kissa, joka auttaisi Aaronia lähtemään pois, olisi Aaronin lähdettävä ja jätettävä kaikki.

Kirjan säilyttäminen on hengenvaarallista, samoin sormuksen, jonka äiti on myös jättänyt Aaronille perinnöksi. Äidin ohjeet alkavat toteutua Aaronin elämässä toinen toisensa jälkeen. Samalla kun Aaron ystävineen toteuttaa tehtäväänsä eli pakoa, hän alkaa vähitellen ymmärtää Loukun ja maailman rakennetta. Hän saa myös tietää itsestään asioita, joista olisi oikeastaan ollut mieluiten tietämättä. Poikaa ajaa eteenpäin ajatus Sofian löytämisestä. Sofia on jossakin ulkona odottamassa Aaronia, siitä hän on varma.

Wasiljeffin luoma maailma on pelottava, ahdistava ja synkkä, varsinkin, kun se on helppo nähdä allegoriana nykymaailmasta. Ihmisiä luokitellaan heidän synnynnäisten ominaisuuksiensa takia, vallankäyttäjät ovat häikäilemättömiä omia etujaan vaaliessaan ja tarkoitus pyhittää äärimmäisetkin keinot. Perinteisestä fantasiasta Wasiljeff irtautuu muun muassa viemällä hyvän ja pahan välisen kamppailun monta astetta totuttua monimutkaisemmaksi. Ketkä ovat hyvän puolella ja ketkä pahoja, ei olekaan Wasiljeffin tarinan maailmassa mitenkään yksioikoinen ja helppo juttu. Tämän ongelman eteen Aaron joutuu useaan kertaan.

Loukku sijaitsee jossakin tuntemattoman maailman tuntemattomassa maassa. Olosuhteet vaikuttavat tutuhkoilta, ja tekniikkaa on ainakin autoista ampuma-aseisiin. Mitään huipputeknologiaa ei kuitenkaan käytetä, joten ajallisestikin tapahtumien sijoittaminen tunnetulle kartalle on vaikeaa. Dystopia on lähinnä yhteiskunnallista, eikä esimerkiksi ekokatastrofista ole viitteitä.

Aaronin tarina imaisi minut kerralla syövereihinsä ja piti otteessaan tiukasti loppuun asti. Hieman oikeastaan harmittaa, että Loukkupoika on romaaniparin aloitusosa eli tarina jää kesken (mutta päättyy kerrassaan taitavaan koukkuun!). Toisaalta on hienoa tietää, että voi vielä palata henkilöiden pariin. Wasiljeff on hionut tarinan käänteet taitavasti. Tulin useaan kertaan yllätetyksi, mikä on kerrassaan mainiota.

Kenelle Loukkupoika sitten on suunnattu ja kenelle sitä suosittelisin? Mielestäni se on sen verran kovaa kamaa, että nuorimmat lukijat löytynevät kokeneista ysiluokkalaisista spefifaneista. Heitä vanhemmat eli niin sanotut nuoret aikuiset ovat luonnollisesti Loukkupojan lukijoita, mutta kuten jo aiemmin sanoin, on todella sääli, jos tämä jää sitä vanhemmalta lukijajoukolta väliin. En kokenut itseäni hetkeäkään liian vanhaksi lukijaksi. Lisäksi tätä kannattaa tarjota myös niille nuorille, jotka jääräpäisesti sulkevat silmänsä kotimaiselta fantasiakirjallisuudelta. Tämä on kansainvälistä tasoa, ei epäilystäkään!

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Otava 2017. 336 s.


Arvostelukappale.


Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika


Tulossa:

Riina Mattila: Järistyksiä 22.2.2018
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 1.3.2018
Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan 8.3.2018
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat 15.3.2018

2 kommenttia:

  1. Minuakin hieman hämmentää tuo fantasia-määritelmä kirjan kannessa. Olen puolivälissä kirjaa, enkä ole vielä kovin syttynyt kirjan tarinalle. Kankeasti saan luettua. Jospa loppua kohti pääsisin mukaan...

    VastaaPoista
  2. Kuuntelin tämän äänikirjana, mikä oli selvästi väärä valinta. Lukijan tyyli oli häiritsevän töksähtelevä, samoin hänen Tomuille kehittelemänsä nasaaliääni.

    Oli myös vaikea pysyä perillä siitä, mitkä keskustelut käytiin ääneen, mitkä ajatuksissa. Samoin Seitsemän pienen hiippalakin tarinat (ne oikeat ja äidin omat) olivat vaikeasti seurattavissa.

    Valittamisestani huolimatta jään kuitenkin mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa, sen verran jännään kohtaan tarina jäi. :)

    VastaaPoista