#nuortenkirjatorstai-projektin ensimmäinen osavuosikatsaus

Maaliskuun viimeisenä päivänä on sopiva hetki tehdä ensimmäinen osavuosikatsaus menossa olevasta koko vuoden lukuprojektista #nuortenkirjatorstai. Homman tarkemman esittelyn voi kurkata virallisesta aloitusjutusta, mutta lyhyesti siis on kyse tästä: koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa käsitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta.

Ehdottomasti positiivissa tunnelmissa mennään tällä hetkellä. Vuoden 2018 puolella julkaistuista kotimaisista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoista luettuna ja esiteltyinä on yhteensä kymmenen kappaletta. Alkuvuodesta julkaisin nimittäin vielä pari juttua, joissa käsitellyt kirjat olivat ilmestyneet vuoden 2017 puolella (malttamattomana kun aloitin projektini jo viime vuoden puolella). Yhdestoista teos on parhaillaan luettavana ja juttu siitä ilmestyy aikataulun mukaan ensi viikolla.

Kustantamot ovat lähteneet mukaan projektiini oikein mukavasti, eli kirjat ilmiintyvät postilaatikkooni uskollisesti, kunhan vain muistan ne tilata. Monet kustantamot ja kirjailijat ovat myös jakaneet juttulinkkiäni somessa eteenpäin. Lämpimät kiitokset siis yhteistyöstä jo tässä vaiheessa! Uskon, että samassa hengessä jatkamme eteenpäinkin. Kirjoittamani jutut ovat olleet myös blogimittakaavassani mukavan suosittuja, eli lukijakävijöitä on niiden ympärillä pyörinyt kiitettävästi.

Ajatuksena oli ja on edelleen koettaa antaa myös lukusuosituksia esimerkiksi kouluja ja opettajia silmällä pitäen. Kunhan projekti etenee, on tarkoitukseni koota lukemistani kirjoista listoja aihealueitten ja kohderyhmien mukaan. Sen olen jo havainnut, että rajaukseni 12 – 20-vuotiaista kohderyhmänä on melkoinen haitari. Osa luettavista teoksista on selvästi suunnattu alakouluikäisille, osa taas jo aikuisille lukijoille. Mutta toisaalta olen rajaukseeni hyvin tyytyväinenkin, sillä juuri nuo nivelkohdat ovat lukuharrastuksen kannalta kriittisiä. Lukijaa ei saisi päästää karkaamaan harrastuksen parista sen vuoksi, ettei hänelle löydy sopivaa luettavaa.

Aikataulussa olen pysynyt mielestäni kiitettävästi, eli lupaukseni mukaan joka torstai on aiheeseen liittyvä juttu ilmestynyt. Luettavuutensa puolesta kirjahaitari on myös melkoinen. Väljästi taitettu ja helppolukuinen, dialogivetoinen alle kaksisataasivuinen romaani solahtaa luettujen pinoon yhdessä illassa, kun taas yli nelisataasivuinen aikuisikää läheneville himolukijoille suunnattu romaanijärkäle vie lukuaikaa useita päiviä. Pitääkseni itseni lukuvauhdissa olen koonnut juttujen loppuun paitsi linkkilistan jo ilmestyneistä jutuista myös luettelon tulossa olevista. Järjestys muodostuu kirjojen saapumisen mukaan, eli viimeksi postilaatikkooni tipahtanut kirja on listan hännillä.

Olen myös huomannut nuorten- ja nuorten aikuisten kirjallisuuden sarjavoittoisuuden. Toki tiesin sen jo etukäteen, ja hieman haaveilinkin, että voisin lukea jo aiemmin alkaneista sarjoista myös aikaisemmat osat. Pyysin esimerkiksi Myllylahdelta Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan osat Kaarnan kätkössä ja Kiven sisässä luettaviksi ennen kolmannen osan ilmestymistä. Niistä olen ensimmäisen jo lukenut ja toisenkin aion ennen Veden vallassa -romaania lukea, mutta on tunnustettava, että läheskään kaikkien muiden sarjojen osalta en tähän kykene. Esimerkiksi Erika Vikin Kaksoisauringot-trilogian muhkeiden romaanien lukeminen ennen kolmannen osan ilmestymistä jäänevät haaveeksi, harmi kyllä. Toisaalta olen päässyt jo lukemaan monen uuden sarjan aloitusosan ja jäänyt koukkuun.

#nuortenkirjatorstai siis jatkuu hyvässä myötätuulessa. Alla vielä alkuperäinen luettavien lista täydennettynä kesäkuukausien osalta muutamien kustantamoiden ennakkotietojen pohjalta. Todennäköisesti joitakin kirjoja edelleen listalta puuttuu. Laittakaahan niistä kommentteihin tietoa, jotta saan listasta mahdollisimman kattavan. Kiitos myös kaikille kannustuksesta, seuraamisesta, juttulinkkien jakamisesta ja ennen kaikkea kommenteista, jotka antavat mukavasti potkua omaan tekemiseen.

Tammikuu:

1. Laura Salmela: Silmänkääntötemppu (Karisto)
2. Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus –Tähtiketju 1 (Karisto)
3. Nonna Wasiljeff: Loukkupoika (Otava)

Vain e-kirjoina ilmestyvät:

4. Sanna Heinonen:Noland (WSOY)
5. Riina Mattila: Järistyksiä (WSOY)

Helmikuu:

6. Juha-Pekka Palviainen: Virityksiä (Karisto)
7. Jyri Paretskoi: Shell’s Angles –Aivot narikkaan (Karisto)
8. Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Soturin tie (Otava)
9. Kalle Veirto: Sählymestarit – Ruotsin kuninkaat (Karisto)

Maaliskuu:

10. Maria Autio: Lohikäärmekesä (Karisto)
11. Mervi Heikkilä: Revonpuro (Karisto) tulossa 12.4.2018
12. Anne Leinonen: Noitakirja (WSOY) tulossa 26.4.2018
13. Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (WSOY) tulossa 3.5.2018
14. Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras (WSOY) tulossa 5.4.2018
15. Veera Salmi: Saari (Otava)
16. Anders Vachlin, Aki Parhamaa: Beta – Sensored Reality (Tammi) tulossa 19.4.2018

Huhtikuu:

17. Sini Helminen: Veden vallassa (Myllylahti)
18. Maija Haavisto: Perhonen vatsassa (Nordbooks)

Toukokuu:

19. Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? (Karisto)
20. Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies: Emilia Kent – runotytön tarina jatkuu (WSOY)
21. J.S.Meresmaa: Hämäränsäteet (Robustos)

Kesäkuu:

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! (Karisto)

Heinäkuu:

Anna-Riikka Sairio: Milja – Suhdesolmuja ja suitsimista (WSOY)
Salla Simukka: Sammuta valot! Sytytä valot (Tammi)

Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie #nuortenkirjatorstai

Maailman pohjoisimman kolkan plantaasinvartijan vaimo ja Oliverin äiti on kadonnut jäljettömiin. Oliver on hädissään ja epätoivoinen kiinnittäessään itse tekemiään etsintäkuulutuksia Kuusilaakson kylän pylväisiin, ikkunoihin ja ilmoitustauluille. Kyläläiset tuntuvat kyräilevän häntä entistäkin umpimielisempinä, eivätkä koulussa edes Elvi ja Esko, Oliverin ainoat ystävät, enää halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Oliverin ainoa johtolanka on unessa nähdyt arpiset miehen kasvot. Minne äiti on voinut kadota?

Oliverin maailma vaikuttaa dystooppiselta painajaiselta. Kaikki villi luonto on kadonnut, eikä lähihistorian oppitunneilla puhuta mitään eläimistä, jotka kenties sittenkin joskus kaukohistoriassa elivät seudulla. Niistä ainakin kerrotaan kielletyissä kirjoissa, jotka äiti on kätkenyt hänen ja Oliverin sängyn alle. Niitä he lukivat salaa yhdessä, kun isä oli töissä rahakuusiplantaasilla.

Oliver ei vielä tiedä, että Rajalammen pohjan kautta pääsee kulkemaan Ikimaa-nimiseen rinnakkaismaailmaan, jossa metsät huojuvat tuuheina ja niissä elää runsaasti villieläimiä ja lintuja. Ikimaa ei kuitenkaan ole mikään paratiisi sekään, vaan se on jakautunut keskenään kilpaileviin ja vihaa pitäviin valtakuntiin.

Merkittävin vihamielinen railo kulkee Aarniolan ja Kalmanvuorten välillä. Aarniolan väki on ammoin jakautunut kolmeen klaaniin, jolla kullakin on ollut vahva yhteys eläinkuntaan: kotkiin, susiin ja karhuihin. Klaanin jäsenet, jotka kommunikoivat unessa ja ajatuksissa eläinten kanssa, ovat kuiskaajia. Kuiskaajat ovat kuitenkin joutuneet uuden kuninkaan Viktorin hallitusaikana ahtaalle, jopa vainotuiksi. Heitä on enää harvassa, eivätkä klaanien metsässä elävät eläinkumppanit ole sen paremmassa turvassa.

Hukkien kuiskaajiin kuuluu nuori Kalla, joka suorittaa soturikoulun viimeistä ratkaisevaa vuotta haaveenaan päästä turnajaisvoiton turvin päättämään omasta tulevaisuudestaan. Kallan hartain toive on saada elää vapaana yhdessä klaaninsa susilauman kanssa. Kuninkaanpoika Kristo on kuitenkin turnajaisten vahva ennakkosuosikki, eikä Kalla muutenkaan ole koulussa mitenkään vahvoilla, sitä kun ei varsinaisesti ole tarkoitettu tytöille. Ei siitäkään huolimatta, että Kalla on monessa suhteessa paljon poikia etevämpi oppilas.

Kulkiessaan talvella metsässä Kalla törmää pieneen piilopirttiin, jossa piileskelee outoihin vaatteisiin pukeutunut yksinäinen poika, Oliver. Nuoret tutustuvat ja oivaltavat pian, että heillä on osittain yhteinen menneisyys.

Soturin tie aloittaa nuorille suunnatun Ikimaa-fantasiatrilogian, joten seikkailu on varsinaisesti vasta käynnistymässä. Moni kysymys jää vaille vastausta. Mitä oikein tapahtui Oliverin äidille? Selviytyvätkö Kallan vanhemmat kuninkaan kynsistä? Entä Kallan susilauma? Paljastuvatko Aarniolan kuninkaan juonet ajoissa? Onko maan alle piileskelemään ajettu Baltatsar läpikotaisin paha? Onnistuuko hän valtaamaan Kalmanvuorten valtakunnan itselleen? Elpyykö kuiskaajien perinne? Yhdistyvätkö Aarniolan klaanit vielä? Palaako Oliver takaisin entiseen kotimaailmaansa?

Kirjailija Kimmo Ohtonen on arvostettu luontokuvaaja ja toimittaja, mikä näkyy oivallisesti tässä hänen ensimmäisessä kaunokirjallisessa teoksessaan vahvana, kauniina ja puhuttelevana luontokuvauksena. Ihmisen ja luonnon välinen voimakas side korostuu kuiskaajissa, mutta se ei ole muutenkaan Ikimaassa vähäpätöinen asia. Ei myöskään liene sattumaa, että karhulla on merkittävä osuus teoksessa.

Oliverille Ikimaan luonto on uusi ja ihmeellinen kokemus. Rinnakkaismaailmassa, josta Oliver Ikimaahan siirtyy, ihminen on omalla toiminnallaan syössyt luonnon pois raiteiltaan masentavin seurauksin.

Paitsi luonnon Ohtonen selvästikin tuntee myös fantasiakirjallisuuden konventiot ja on solminut ne omaan tarinaansa ja mukana ovat niin hyvän ja pahan taistelu, rinnakkaistodellisuus, jossa eletään keskiaikaa muistuttavissa oloissa myyteillä ja maagisuudella maustettuna, kuin orpo päähenkilö suorittamassa tehtävää, jonka sukuperintö on määrännyt.

Mukavaa tuoreutta kuvioon tuo esimerkiksi Kallan ja Oskarin tasa-arvoisuus, sillä kumpikin on tavallaan tarinan päähenkilö. Mukana on myös aimo annos luonnonsuojeluteemaa, mutta ainakin minun mielestäni juuri sopivasti häivytettynä niin, että huomasin sen kyllä mutta en väsynyt tai ärsyyntynyt. Ohtonen ei tuputa liikaa, vaan antaa lukijan tehdä omat johtopäätöksensä.

Soturin tie on jännittävä fantasiaromaani, jossa on vauhdikkaita toimintakohtauksia ja pelottaviakin juonteita. Juonikudelma on ehkä hieman liiankin kiemurainen ja polveileva, eikä ainakaan tässä ensimmäisessä osassa vielä oikein käy selväksi, mitkä kaikki asiat liittyvät yhteen. Sarjamaisuutta vahvistaa kutkuttavaksi rakennettu loppu, jossa hiuksia nostattavan jännittävä takaa-ajo päättyy seesteiseen välähdykseen, mutta joka jättää kaikki isot kysymykset kihelmöivästi avoimiksi. Lukija jää kiihkeästi odottamaan jatkoa.

Kirjaa suosittelisin yli 12-vuotiaille kokeneille (fantasian) lukijoille. Se ei varsinaisesti solahda nuorten aikuisten kirjallisuuden kategoriaan, mutta vaikea on löytää tälle 

suositusyläikärajaa. Ainakin itse viihdyin tämän parissa hienosti ja tempauduin mukaan teoksen huolella rakennettuun maailmaan. Mielelläni kuulen lisää Oliverista ja Kallasta.

Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie
Otava 2018. 335 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Tulossa:

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018
Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 3.5.2018

Max Seeck: Mefiston kosketus #dekkaritiistai

Kuuntelin viime viikolla Max Seeckin trillerin Mefiston kosketus. Kuuntelukokemuksen jälkeen pinnassa ovat ainakin seuraavat kolme mietettä ja tunnetta:

1. Miksi ihmeessä odottelin tämän kirjan lukemista puoli vuotta?! Onhan kirja ollut hyllyssäni sen julkistamistilaisuudesta alkaen. No, tiedän vastauksen tähän kysymykseen. Minua lievästi sanoen jonkin verran kylmäsi tarttua Mefiston kosketukseen, koska siihen oli ladattuna niin kovat odotukset.

2. Olin nimittäin mukana vuoden 2017 Johtolanka-raadissa, joka valitsi Seeckin esikoiskirjan Hammurabin enkelit vuoden parhaaksi esikoisdekkariksi. Entäpä jos Mefiston kosketus ei täyttäisikään odotuksia ja vaikuttaisi siltä, että olisin veikannut väärää hevosta? Mikä helpotus, kun tämä pelko osoittautui täysin vääräksi! Mefiston kosketus on parempi kuin Hammurabin enkelit.

3. Miten ihmeessä selitän kanssaihmisilleni, miksi hiukseni seisovat epänaisellisesti pystyssä seuraavat viisi kuukautta eli kunnes saan näppeihini Seeckin trilogian kolmannen osan Haadeksen kutsu?! Mefiston kosketus nimittäin jää sellaiseen koukkuun, että…!! Apua! 

Hammurabin enkeleiden tapahtumien jälkeen puolustusvoimien asiantuntija Daniel Kuisma on vankisellissä Vantaalla odottamassa oikeudenkäyntiä, jossa häntä tullaan syyttämään Balkanilla tehdyistä sotarikoksista. Interpolin tutkija Annika Lehto koettaa terapian avulla koota itseään ja toipua Kroatiassa koettujen rankkojen tapahtumien jälkeen. Kroatiassa rikoskomisario Josip Buvina törmää vinkkiin, joka paljastaa, että puoli vuotta sitten kolmikon etsimä suomalainen diplomaatti Jare Westerlund ei sittenkään ole kuollut vaan paennut maasta valehenkilöyden turvin. Mutta miten ja minne? Westerlund on jättänyt jälkeensä pinon karmean kuntoisia ruumiita, joten mies on huippuvaarallinen.

Jos Hammurabin enkelit noudatteli pääpiirteissään kansainvälisen toimintatrillerin konventioita, on Mefiston kosketus enemmän pohjoismaista sarjamurhaajajahtityyliä. Seeck on huolella esikuvansa lukenut ja kirjoittanut sujuvasti ja hallitusti monella taholla tiukkaan tahtiin etenevän jännitystarinan. Mitään hirmuisen omaperäistä siinä ei ole, mutta eipä lajityypin harrastaja sitä sen kummemmin kaipaakaan käännellessään kämmenet hikisinä sivuja, tai kuten minä, istuessaan työpaikan pihalla odottaen sopivaa hetkeä katkaista kuunteleminen.

Muutamien valmistelevien vaiheiden jälkeen ollaan nimittäin tilanteessa, jossa Annika ja Daniel ovat epätodennäköisenä työparina tekemässä taustatutkimuksia Tammisaaressa. Kovin raskasta penkomista ei tarvita, kun jo alkaa Jaren nuoruudesta paljastua kylmääviä seikkoja, jotka vahvistavat kaksikon näppituntumaa miehen luonnevikaisuudesta: Jare Westerlund on poikkeuksellisen älykäs psykopaatti ja mestarimanipuloija. Kaksikko ratkaisee kuin ohimennen muutaman kiperän menneisyyden rikoksen, ennen kuin matka jatkuu Tukholmaan, jonne Westerlund on oletettavasti saapunut Kroatiasta puoli vuotta aikaisemmin.

Myös Josip Buvina saapuu Tukholmaan samalle asialle ja tapaa Säpon etsiviä, joiden tuttavallisuus ja lepsulta vaikuttava työtapa ärsyttävät kroatialaista suunnattomasti. Westerlundin liikkeitä selvitellään kiivaasti, ja lopulta miehen määränpäästäkin saadaan vihiä. Kyse on nerokkaasta katoamistempusta ja kiristyssuunnitelmasta. Lopulta jahti jatkuu ja huipentuu Norjan huikaisevan kauniisiin mutta hengenvaarallisiin vuorimaisemiin.

Juonenkäänteet ovat kiperiä ja juuri siten rakennettuja, että kokenut jännityskirjallisuuden lukija osaa niistä osan kyllä aavistaa etukäteen, mikä myös on tyydyttävä tunne: arvasinpas! Joidenkin käänteiden kohdalla taas joutuu toteamaan, että niinpä tietysti! Vihje oli kyllä aikanaan annettu, mutta ei sitä siinä kaikessa tuoksinassa ehtinyt sen kummemmin panna merkille.

Max Seeck: Mefiston kosketus
Tammi 2017. 350 s.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 10 h 35 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja ostettu.

Maksamaton mainos eli tiedoksi, että Elisa Kirjassa on Mefiston kosketus tarjouksessa 31.3.2018 asti. E-kirjan hinta 4,90, äänikirjan 6,90.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus

Sissi Katz: Coco Kafkan ihmeellinen elämä

“Varoitus lukijoille: navakka itätuuli pyyhkäisee koko tarinan yli,
eikä sen jälkeen mikään ole ennallaan.”

Mitä kertoa kirjasta, joka jätti täydellisen hämmennyksen valtaan, tunteeseen, ettei ollut lopultakaan ymmärtänyt oikein mitään lukemastaan? Näin minulle kävi Sissi Katzin Coco Kafkan ihmeellinen elämä -romaanin riemukkaassa pyörityksessä. Tein sitä aloittaessani kaksi virhettä. Ensinnäkin oletin olevani aloittamassa ns. tavallista romaania ja toiseksi lähdin tämä huoleton ajatus mielessäni kuuntelemaan sitä äänikirjana.

Kesti siis tovin, ennen kuin pääsin edes jotenkuten kapuamaan tuulessa villisti keikkuvan köysiradan gondolihissin kyytiin. Katzin kertoma tarina on jonkinlainen absurdi dystooppinen vaihtoehtohistorian, tieteisromaanin ja vakoilutrilleriparodian sekoitus, muun muassa. Odotushorisontti kannattaa siis asettaa heti alkuunsa hieman vinksahtaneeseen kulmaan, niin romaanin maailmaan pääseminen on varmasti helpompaa.

Tarinan nykyhetki on vuosi 2011. Kaikki ei kuitenkaan ole niin kuin me sen muistamme, vaan esimerkiksi Helsingissä näppärä tapa siirtyä paikasta toiseen on kaupungin yllä kulkeva köysirata ja lounasravintolassa tarjotaan hyönteis- ja toukkaruokia. Tutkija Coco Kafka työskentelee kiinalaisen kollegansa Chang Feng Dungin kanssa kiivaasti koettaen ratkaista, miten kasvatetaan toimiva silmä laboratorio-olosuhteissa.

Keksintö mullistaisi maailman, ja sokeat saisivat näkönsä. Venäjällä kilpaileva tutkijakaksikko kuitenkin hengittää jo niskaan, ja kilpajuoksu läpimurron saavuttamiseksi on läkähdyttävä. Ihan hilkulla ollaan jo, mutta kuka saa keksinnön omalle meriittilistalleen? Mitkä keinot ovat tieteentekemisessä sallittuja?

Cocon ja Changin tarinoita avataan lapsuuteen asti, ja niin lukijan eteen avautuu värikäs kaleidoskooppimainen näkymä Israeliin ja Kiinaan. Coco ja hänen veljensä Max viettivät osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan sukulaisten hoivissa Israelissa, mutta aikuisina he ovat palanneet Suomeen. Lukijan on syytä olla valppaana ja koota mukaansa kaikenlainen vähäpätöiseltä vaikuttava pikkutavarakin tummuneista leivoshaarukoista ruosteisten sivuovien avaimiin asti. Lopussa nimittäin kaikella on vielä käyttöä!

Coco joutuu huomaamaan, ettei silmien kasvattaminen ole suinkaan vaaratonta puuhaa. Hänen omatkaan menetelmänsä eivät ole aivan täysin päivänvaloa kestäviä, mutta onko kukaan hänen lähipiirissään lopulta luotettava? Onko kukaan lopulta se, joksi Coco häntä on luullut? Miten kaikki asiat liittyvätkään yhteen?

Tunnustan, että vaikka tajuttuani irrottaa omista ennakko-odotuksistani pääsinkin mielestäni tarinaan kiinni, en silti vieläkään ihan täysin tajua, mistä oikein oli kyse. Coco Kafkan ihmeellinen elämä on kiehtova mutta kakofoninen kokemus. Sen lukeminen oli lopulta virkistävä elämys, mutta kovin paljoa ei kuitenkaan jäänyt käteen. Mikä oli silmien symboliikka, joka ei minulle auennut? Tieteentekemisen moraalista ainakin jäi arveluttava kuva, mutta ei aivan uusi valitettavasti sekään. Mutta eipä sekään haitannut, kun antoi vain gondolihissin tuulesta piittaamatta kulkea radallaan ja piteli penkistä kiinni!

”Ja mitä todellisuuteen tulee, en antaisi sille paljon painoarvoa, pelkkää lehtitaikinaa ja jauhomatoja. Pidä kiinni, nyt mennään.”

Sissi Katz: Coco Kafkan ihmeellinen elämä
Tammi 2017. 278 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 8 h 39 min.

Arvostelukappale painetusta kirjasta, äänikirja ostettu.

Maria Autio: Lohikäärmekesä #nuortenkirjatorstai

Oletko vaikeuksissa, yksin, sairas, ilman työtä tai opiskelupaikkaa? 

Olipa ongelmasi mikä tahansa, me autamme ratkaisemaan sen. 

Aurinkopiirissä kaikki ovat yhtä suurta perhettä. 

Meillä paranet, saat uusia ystäviä, sinulle sopivia tehtäviä, 

opit uutta ja voit kokea elämäsi mielekkääksi. 

Meille juuri Sinä olet tärkeä ja arvokas. 

Älä enää viivyttele vaan tule jo tänään!

Sinna ja Tuisku ovat olleet parhaat kaverukset pikkutytöistä asti. Kummankaan elämä ei ole ollut suoraviivaisen onnellista. Sinnan äiti on aloittanut uuden elämän Kiinassa uuden perheensä kanssa ja lähettää tyttärelleen epäsopivan kokoisia yöpaitoja synttärilahjaksi. Isä tuntuu keskittyvän vain työhönsä ja uuteen avovaimoonsa ja tämän poikaan. Tuiskun äiti on menehtynyt ärhäkkään syöpään ja isälle ei oikein maistu muu kuin olut.

Tyttöjen peruskoulun jälkeinen kesä ei siis ala oikein hyvissä merkeissä. Pahemmaksi vain menee, kun Sinna saa yhteisvalinnan tulokset: hän ei ole päässyt mihinkään järkevään opiskelupaikkaan. Totuus on niin karvas pala, ettei hän kerro siitä isälle ja Ilonalle mitään. Epäonnistuminen tuntuu pimentävän auringonkin. Tuiskukin on vain innoissaan saamastaan lukiopaikasta.

Tässä mielentilassa Sinna osuu oikopolkunsa varrella sijaitsevan keltaisen huvilan pihaan. Siellä hän tapaa ihanan Samuelin, joka houkuttelee hänet Aurinkopiirin jäsenten kokoontumiseen. Raisa-nimisen naisen johtaman Aurinkopiirin jäseniä kutsutaan kaupungilla raisalaisiksi tai suorasukaisesti lahkolaisiksi. Sinna antaa Samuelin puhua itsensä ympäri ja suostuu kastettavaksi, vaikka etäiset varoituskellot tuntuvatkin jossain sopukassa kilkattavan.

Tuiskulle Aurinkopiiri on myös tuttu, sillä isä ja äiti kuuluivat tiiviisti lahkoon vuoden verran äidin sairastumisen aikoihin. Sitten jotain tapahtui, ja vanhemmat katkaisivat välinsä Raisaan ja tämän kannattajiin. Tuiskulle ei kuitenkaan koskaan selvinnyt, miksi. Asia alkaa vaivata Tuiskua kesän mittaan yhä enemmän, ja hän päättää selvittää arvoituksen. Sinnan liukumisesta lahkoon Tuiskulla ei kuitenkaan ole mitään käsitystä.

Tällainen on pääpiirteissään lähtöasetelma Maria Aution nuortenromaanissa Lohikäärmekesä. Aurinkopiiri toimii nimettä jäävässä eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa, ja lienee kirjailijan mielikuvitusta. Yhteisössä on kuitenkin koko joukko helposti tunnistettavia uskonnollisille lahkoille ominaisia toimintatapoja ja piirteitä.

Suljettuun yhteisöön sisään vihityt jäsenet noudattavat tiukkoja sääntöjä, jotka rajoittavat yksilön vapautta pukeutumisesta varallisuuden hallintaan. Ulkopuolisten kanssa tekemisissä oleminen halutaan rajata mahdollisimman vähiin, ja pahimmillaan jäseniltä edellytetään omista perheenjäsenistään luopumista. Uusilta jäseniltä edellytetään työpalvelua ja vaarallisen kuuloista unipaastoa. Lisäksi lahkon omistamana huvilan seinien sisällä tapahtuu monenlaista, mikä ei kestä auringonvaloa.

Aukenevatko Sinnan silmät ennen kuin on liian myöhäistä? Pystyykö Tuisku selvittämään, mitä hänen vanhempiensa ja lahkon välillä tapahtui? Kumpikin tyttö on vuorollaan romaanin minäkertojana, ja tapahtumat etenevät joutuisasti.

Autio ei selitä liikaa eikä myöskään kerro liian ahdistavia asioita lahkosta ja sen toiminnasta, vaan jättää pahimmat totuudet lukijan pääteltäviksi. Parisataasivuinen romaani on aiheestaan huolimatta kepeähköä ja helppoa luettavaa, mutta se ajatteluttaa sitäkin enemmän.

Autio pureutuu hienosti mekanismiin, joka saa ihmisen hakeutumaan erilaisten aurinkopiirien huomiin. Esimerkiksi tästä aiheesta voisin kuvitella käytävän hyvän keskustelun nuorten kanssa kirjan lukemisen jälkeen, samoin muista teoksen nuoruuteen ja itsenäistymiseen, perheeseen ja ystävyyteen liittyvistä teemoista. Lohikäärmekesä on oivallista luettavaa kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisille ja sopinee vähän vanhemmillekin nuorille.

Maria Autio: Lohikäärmekesä
Karisto 2018. 214 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 

Tulossa:


Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Soturin tie 29.3.2018
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018
Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vaclin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat #dekkaritiistai

Pari vuotta sitten ihastuin melkein ikihyviksi Marko Immosen vauhdikkaaseen esikoistrilleriin Kuoleman koeaika (Myllylahti 2016), jonka tarina veti sellaisella höyryllä, että jouduin melkein henkeä haukkomaan. Olen kirjoittanut juttuni loppukaneetiksi:

Suosittelen Kuoleman koeaikaa miehistä vauhtiseikkailua kaipaaville. Plussaa annan virkistävästä paikallisuudesta, sillä tämä taitaa olla ensimmäinen Virroille sijoittuva trilleri, jonka olen lukenut. Seutua on kuvattu hienosti. Mieluusti lukisin joskus lisää Immosen tekstiä!

Toiveeni siis toteutui jo viime vuoden puolella, kun Immosen toinen trilleri Murhapaikanhakijat ilmestyi. Lukukiireitä on kuitenkin piisannut, joten luin tämänkin viime vuoden kirjan vasta nyt. Mitään vahinkoa ei siitä tullut, sillä kirjat eivät vanhene parissa kuukaudessa yhtään, noin pääsääntöisesti.

Valitettavasti odotukseni taisivat tällä kertaa olla turhan kovat. Moni hyvä juttu Immosen tekstissä on Murhapaikanhakijoissa edelleen tallessa ja esillä, mutta harmillisen paljon esikoisen imusta jää kuitenkin puuttumaan. Immonen kirjoittaa vaivattomasti luettavaa kieltä ja juonenkäänteitä on jälleen tarinassa tasaisen tappavaan tahtiin, kuten kunnon trillerissä pitääkin.

Mikä sitten tökki? Jo esikoisesta olen todennut, että liika on sittenkin liikaa. Jossain vaiheessa vain olisi syytä pistää tarinalle lopullinen piste. Murhapaikanhakijoiden loppupisteen paikka olisi mielestäni ollut yli sata sivua ennen kuin Immonen sen on päättänyt laittaa. Huomaan jälleen kaivavani esille vanhan mittatikkuni: jos kirjassa on yli kolmesataa sivua, pitää niille lopuille olla vedenpitävä syy. Nyt tuota syytä ei tahdo oikein löytyä, ja se on vahinko.

Perusidea kirjassa on oivallinen. Tavallinen suomalainen kemistinä työskentelevä keski-ikäinen mies, Jaakko Puustinen, joutuu sattumalta kummalliseen tilanteeseen, joka lähtee nopeasti eskaloitumaan melkoiseksi maailmanpelastamisoperaatioksi. Jaakko nappaa yhden kostean illan päätteeksi pimeän taksin, jota ajaa irakilainen Ahmed. Hanttimiehen paikalla istuu Syyriasta paennut Mounib. Jaakko antaa miehille käyntikorttinsa ajattelematta sen kummempia. Kaverukset ottavat kuitenkin pian yhteyttä, ja Jaakko huomaa yllätyksekseen ystävystyvänsä kaksikon kanssa.

Pian tilanne kuitenkin muuttuu olennaisesti. Kaverukset kertovat sydäntä särkevistä taustoistaan ja erityisesti Ahmed myös kostonhimostaan. Hänen perheelleen tuskaa tuottaneiden on maksettava edes jotenkin. Sitten vastaanottokeskuksessa räjähtää pommi, joka saa Jaakon hälytyskellot lopultakin kilkattamaan. Eivät kai pommin rakennusmateriaalit voi olla peräisin hänen työpaikaltaan? Mitä enemmän Jaakko asiaa pohtii, sitä enemmän hän alkaa pelätä sotkeutuneensa johonkin todella pelottavaan

.

Jaakko ei tietenkään mene epäilyineen poliisin puheille eikä paljasta tietojaan edes niille poliiseille, jotka lopulta saapuvat hänen työpaikalleen. Sen sijaan hän asentaa Ahmedin puhelimeen laitteen, jonka avulla hän voi salakuunnella Ahmedia ja seurata tämän liikkeitä. Jaakon pelot osoittautuvat oikeiksi. Ahmed ja Mounib ovat kuin ovatkin sotkeutuneet hyvin vaarallisiin puuhiin, ja Jaakkoa on käytetty häikäilemättä hyväksi. Nyt hänestä on kuitenkin tullut taakka, josta on päästävä eroon.

Jaakko pelkää sekä oman että aikuisen tyttärensä ja vaimonsa hengen puolesta, eikä siis syyttä. Tarinan yllätykselliset käänteet vievät Jaakon Saksaan, missä hän on ensin terroristien ja myöhemmin kansainvälisen poliisin vankina. Tähän kohtaan minä olisin ollut jo valmis lopettamaan, mutta noin neljännes kirjan sivuista oli vielä kuitenkin lukematta. Kun mielenkiinto pääsi herpaantumaan, sen uudelleen virittäminen oli työlästä. Niin ei saisi trillerin äärellä päästä käymään.

Yllä koetin päällisin puolin kuvata Murhapaikanhakijoitten juonta kuitenkin niin, että en tekisi varsinaisia juonipaljastuksia. Kuten sanottu, juonenkäänteitä on jälleen kosolti, minun makuuni tällä kertaa liikaakin. Vauhti kostautuu, kun lukija ei pysy perässä eikä jaksa koettaa rakentaa yhä sekalaisemmiksi käyvistä palasista järkevää kuvaa. Immonen ottaa myös luvattoman rohkeasti riskejä sen suhteen, mitä kaikkea lukija on valmis nielemään.

Henkilöitä ja näkökulmia on myös runsaasti, minäkertojiakin useita. Ihan loppuun saakka kaikkia ei kuljeteta mukana, ja pääseepä välillä unohtumaan, keiden kaikkien tarina pitikään kertoa minämuodossa. Useammankin henkilön oikea karva paljastuu luonnollisesti vasta tarinan mittaan.

Jaakko on kimurantti päähenkilö, sillä hän ei ole oikein millään tavalla mukava tyyppi. Jaakko valittaa lähes kaikesta jatkuvasti (tai niin ainakin minusta alkoi tuntua), eikä hän ole millään tavalla rohkea tai päättäväinen. Oma napa on aina lähinnä, ja oikeastaan vain tyttäreen kohdistuva uhka on pelote, joka saa hänet toimimaan ’kunniallisesti’. Jaakko on lähinnä antisankari, vaikka tuleekin tehneeksi myös hyviä ja oikeita tekoja. Motiivit vain eivät oikein kestä päivänvaloa.

Varsinaiseen sankarirooliin olisikin tunkemassa suomalaispoliisi, joka tupsahtaa tarinaan kesken kaiken. Hänelle Immonen ei kuitenkaan ole malttanut pääroolia antaa. Olisi ehkä sittenkin kannattanut?

Olen parin kolmen viime vuoden mittaan todennut monen kotimaisen dekkarin äärellä, että se olisi kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uudelleen. Murhapaikanhakijatkin olisi mielestäni hyötynyt huimasti tiukasta karsinnasta ja tiivistämisestä, vaikka senkin uhalla, että moni rakas ja hyvä idea olisi säästynyt vaikkapa johonkin toiseen tekstiin. Huomio kiinnittyi lukiessa myös siihen, että lukijalle on koettu tarpeelliseksi selittää tapahtumien taustoja välillä laajastikin. Jo tämän pitäisi havahduttaa miettimään, miten voisi viestin saada perille luontevammin.

Murhapaikanhakijat ja erityisesti Kuoleman koeaika ovat kuitenkin sen verran vakuuttavia kotimaisia trillereitä, etten ole valmis luopumaan toivosta: Marko Immosesta varmasti kuullaan vielä (ja kenties myös siitä suomalaispoliisista?)!

Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Myllylahti 2017. 435 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat

Mira Mallius: Mutzi & Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8

On pakko myöntää, että olen todella huono sarjakuvien lukija. Vika ei ole sarjakuvissa vaan minussa. En vain tule tarttuneeksi niihin joitakin poikkeuksia, kuten Fingerporeja, lukuun ottamatta. Onneksi aina välillä herätellään ja eteen tupsahtaa mainioita esimerkkejä. Tällä kertaa sain luettavakseni Sammakon julkaisemat uutuusalbumit. Kirjat ovat ihan painotuoreita kumpikin ja julkkareitakin taidetaan viettää vasta alkavalla viikolla.

Mira Mallius on kuvittaja ja muotoilija sekä kahden lapsen äiti, joka rakastaa äitiyttä ja piirtämistä. Uskoisin, että Malliuksen kynänjälki on monille tuttua esimerkiksi kangaskuoseista ja lehtikuvituksista (kannattaa kurkata Malliuksen kotisivuilta tarkemmin). Mutzi-albumin kuvat ovat selkeitä ja yksinkertaisen oloisia mutta pitävät samalla sisällään oivaltavia yksityiskohtia ja ovat yleisilmeeltään humoristisia.

Kustantaja esittelee Mutzin näin:

Tämä albumi sisältää tarinoita toteutuneesta unelmasta tai oikeastaan siitä, mistä en ennen vanhemmuutta osannut edes unelmoida (tai mitä en osannut pelätä). Mutzi on lempeän humoristinen sarjakuva äitiydestä, sen iloista ja paineista. Joskus äidin strategisesti paras veto on piiloutua vaatekomeroon syömään suklaata.

Vaikka omasta äidiksi tulemisesta on jo reippaat parikymmentä vuotta, ovat Mutzissa kuvatut tilanteet helposti tunnistettavia ja siten riemastuttavia. Mallius ei kaihda käsitellä äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyviä raadollisiakaan puolia, mutta silti aihetta käsitellään hyvin lempeästi.

****

Milla Paloniemen piirtämä sarjakuva äksystä, Etelä-Pohjanmaan murteella rumasti kiroilevasta piikkipallerosta eli Kiroilevasta siilistä on tuttu minullekin. Nyt julkaistu albumi on järjestyksessään jo kahdeksas ja sisältää parhaat siilistripit viimeisimmän kolmen vuoden ajalta.

Näin kustantaja kuvailee uusinta albumia:

Kiroileva siili on palannut! Tässä äreässä, mutta hauskassa uutuusalbumissa siili sompailee rakkauden ja mustasukkaisuuden maisemissa ja ottaa kantaa uusiin ruokakulttuureihin ja muihin aikamme ilmiöihin. Suloinen piikkipallo tutustuu myös kauan kateissa olleeseen isoisäänsä, kokeilee akupunktiota aggressiivisuutensa hoitoon ja harkitsee horrostamista. Kiroilevan siilin mukana seikkailevat monet vanhat tutut siilihahmot, kuten Antti ja Citysiili.

Eihän tähän ärripurriin voi olla ihastumatta! Piikikkään ulkokuoren sisällä piilee kuitenkin ihan pehmeä sydän, ainakin joskus. Vaikeahan sitä on toisaalta näyttää... Jos Kiroileva siili manailisi lounaismurteella, olisin vieläkin myydympi, mutta menettelee tämä eteläpohjalainenkin kieli. Sikses. 

Mira Mallius: Mutzi
Sammakko 2018. 

Arvostelukappale.

Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8
Sammakko 2018. 80 s.

Arvostelukappale.

Seuraava haaste olisikin sitten opetella lukemaan mangaa! Jostain syystä kynnys tuntuu ylittämättömältä. Vinkkejä alkuun pääsyyn?

Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat #nuortenkirjatorstai

Kalle Veirron tuotteliaisuudesta kertonee aika paljon, että Sählymestarit – Ruotsin kuninkaat on jo toinen häneltä tänä vuonna julkaistu nuortenromaani. Joitakin viikkoja sitten lukemani ja esittelemäni Kyläkaukalon lupaus on suunnattu yläkouluikäisille, ja Ruotsin kuninkaitten kohderyhmää ovat alakoulua käyvät varhaisteini-ikäiset.

Sählymestarit-sarjan neljäs osa Ruotsin kuninkaat kertoo orimattilalaisista Pennalan koulun kuudesluokkalaisista Vilpusta, Leksasta, Tapista, Anettesta ja Elviksestä, jotka ovat vastoin kaikkia odotuksia alle 12-vuotiaiden sählyn Suomen mestareita. Sarjaa lukeneille joukkue on tietysti tuttu entuudestaan, mutta vaivatta pääsi vauhtiin mukaan kesken matkankin. Ruotsin kuninkaat on siis ensikosketukseni Sählymestarit-sarjaan.

Ruotsissa pelataan miesten salibandyn MM-turnaus, ja Orimattilan SM-kultamitalistit saavat palkinnoksi menestyksestään matkan katsomaan pelejä paikan päälle. Koulusta järjestyy helposti vapaata, vaikka Vilpun onkin päivitettävä matkakuulumisia luokan verkkosivuille. Alkupuolisko nopealukuista kirjaa kuvataan matkan käänteitä, joista ei kommelluksia puutu. Muun muassa joukkoa luotsaavat isät kadottavat itsensä lentokentällä.

Perillä Uppsalassa tutustaan ruotsalaisiin ja nähtävyyksiin, kunnes kauhea totuus paljastuu: joukkue on merkitty ottelemaan alle 12-vuotiaitten sarjassa! Turnauskutsu on kadonnut matkalla. Nyt joukkue kyllä on paikan päällä, mutta pelivarusteet ja valmentaja puuttuvat. Yksi pelaajakin pitää värvätä, koska MM-kilpailuissa pelataan hieman toisin säännöin kuin kotona. Vastassa on raudanlujia joukkueita, jotka ovat valmistautuneet koitokseen hieman paremmin kuin orimattilalaiset. Kannattaako kentälle mennä ollenkaan?

Tarina etenee kepeästi huulenheiton ja peliselostusten rytmittämänä hyvin dialogipainotteisesti. Luvut ovat napakoita ja teksti on taitettu väljästi. Kokemattomampikin lukija voi saada kokemuksen kokonaisen kirjan lukemisesta ilman, että töitä on tehtävä hiessä otsin. Vetävän ja hauskan tarinan lomassa lukija tulee kuin varkain oppineeksi monenlaista rakkaasta länsinaapuristammekin.

Meno on reipashenkistä ja reilua. Joukkueen sisällä on loistava yhteishenki, vaikka totta kai pelaajat keskenään toinen toisiaan kiusoittelevatkin ja pienet jekutukset kuuluvat asiaan. Ruotsista kotoisin oleva Anette on solahtanut loistavasti poikajoukkueen vahvistukseksi eikä herätä sen kummempaa huomiota muuten kuin häikäisevillä pelitaidoillaan.

Sählymestarit-sarja sopii siis mainiosti alakouluikäisille, aina kolmasluokkalaisista kuutosiin asti. Kuvittelisin, että mieluummin siihen tarttuvat urheilulliset poikalukijat, mutta voisi tätä varmaankin luettaa vaikka koko luokalle, ainakin yhtenä vaihtoehtona urheiluteemaisten kirjojen joukossa.

Kalle Veirto: Sählymestarit – Ruotsin kuninkaat
Karisto 2018. 186 s.

Arvostelukappale.

Sählymestarit-sarja:

Jyrsijöiden haaste. Karisto, 2015
Vain vessapaperia. Karisto, 2016
Pahvin Malja. Karisto, 2017
Ruotsin kuninkaat. Karisto, 2018

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat


Tulossa:


Maria Autio: Lohikäärmekesä 22.3.2018
Kimmo Ohtonen: Ikimaa - Soturin tie 29.3.2018
Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 5.4.2018
Mervi Heikkilä: Revonpuro 12.4.2018
Anders Vaclin ja Aki Parhamaa: Beta 19.4.2018
Anne Leinonen: Noitakirja 26.4.2018