Pari vuotta sitten ihastuin melkein ikihyviksi Marko Immosen vauhdikkaaseen
esikoistrilleriin Kuoleman koeaika (Myllylahti
2016), jonka tarina veti sellaisella höyryllä, että jouduin melkein henkeä
haukkomaan. Olen kirjoittanut juttuni loppukaneetiksi:
Suosittelen Kuoleman
koeaikaa miehistä vauhtiseikkailua
kaipaaville. Plussaa annan virkistävästä paikallisuudesta, sillä tämä taitaa
olla ensimmäinen Virroille sijoittuva trilleri, jonka olen lukenut. Seutua on
kuvattu hienosti. Mieluusti lukisin joskus lisää Immosen tekstiä!
Toiveeni siis toteutui jo viime vuoden puolella, kun Immosen
toinen trilleri Murhapaikanhakijat
ilmestyi. Lukukiireitä on kuitenkin piisannut, joten luin tämänkin viime vuoden
kirjan vasta nyt. Mitään vahinkoa ei siitä tullut, sillä kirjat eivät vanhene
parissa kuukaudessa yhtään, noin pääsääntöisesti.
Valitettavasti odotukseni taisivat tällä kertaa olla turhan
kovat. Moni hyvä juttu Immosen tekstissä on Murhapaikanhakijoissa
edelleen tallessa ja esillä, mutta harmillisen paljon esikoisen imusta jää
kuitenkin puuttumaan. Immonen kirjoittaa vaivattomasti luettavaa kieltä ja
juonenkäänteitä on jälleen tarinassa tasaisen tappavaan tahtiin, kuten kunnon
trillerissä pitääkin.
Mikä sitten tökki? Jo esikoisesta olen todennut, että liika
on sittenkin liikaa. Jossain vaiheessa vain olisi syytä pistää tarinalle
lopullinen piste. Murhapaikanhakijoiden loppupisteen
paikka olisi mielestäni ollut yli sata sivua ennen kuin Immonen sen on
päättänyt laittaa. Huomaan jälleen kaivavani esille vanhan mittatikkuni: jos
kirjassa on yli kolmesataa sivua, pitää niille lopuille olla vedenpitävä syy.
Nyt tuota syytä ei tahdo oikein löytyä, ja se on vahinko.
Perusidea kirjassa on oivallinen. Tavallinen suomalainen
kemistinä työskentelevä keski-ikäinen mies, Jaakko Puustinen, joutuu sattumalta
kummalliseen tilanteeseen, joka lähtee nopeasti eskaloitumaan melkoiseksi
maailmanpelastamisoperaatioksi. Jaakko nappaa yhden kostean illan päätteeksi
pimeän taksin, jota ajaa irakilainen Ahmed. Hanttimiehen paikalla istuu Syyriasta
paennut Mounib. Jaakko antaa miehille käyntikorttinsa ajattelematta sen
kummempia. Kaverukset ottavat kuitenkin pian yhteyttä, ja Jaakko huomaa yllätyksekseen
ystävystyvänsä kaksikon kanssa.
Pian tilanne kuitenkin muuttuu olennaisesti. Kaverukset kertovat
sydäntä särkevistä taustoistaan ja erityisesti Ahmed myös kostonhimostaan.
Hänen perheelleen tuskaa tuottaneiden on maksettava edes jotenkin. Sitten
vastaanottokeskuksessa räjähtää pommi, joka saa Jaakon hälytyskellot lopultakin
kilkattamaan. Eivät kai pommin rakennusmateriaalit voi olla peräisin hänen
työpaikaltaan? Mitä enemmän Jaakko asiaa pohtii, sitä enemmän hän alkaa pelätä
sotkeutuneensa johonkin todella pelottavaan
.
Jaakko ei tietenkään mene epäilyineen poliisin puheille eikä
paljasta tietojaan edes niille poliiseille, jotka lopulta saapuvat hänen
työpaikalleen. Sen sijaan hän asentaa Ahmedin puhelimeen laitteen, jonka avulla
hän voi salakuunnella Ahmedia ja seurata tämän liikkeitä. Jaakon pelot
osoittautuvat oikeiksi. Ahmed ja Mounib ovat kuin ovatkin sotkeutuneet hyvin
vaarallisiin puuhiin, ja Jaakkoa on käytetty häikäilemättä hyväksi. Nyt hänestä
on kuitenkin tullut taakka, josta on päästävä eroon.
Jaakko pelkää sekä oman että aikuisen tyttärensä ja vaimonsa
hengen puolesta, eikä siis syyttä. Tarinan yllätykselliset käänteet vievät
Jaakon Saksaan, missä hän on ensin terroristien ja myöhemmin kansainvälisen
poliisin vankina. Tähän kohtaan minä olisin ollut jo valmis lopettamaan, mutta
noin neljännes kirjan sivuista oli vielä kuitenkin lukematta. Kun mielenkiinto
pääsi herpaantumaan, sen uudelleen virittäminen oli työlästä. Niin ei saisi
trillerin äärellä päästä käymään.
Yllä koetin päällisin puolin kuvata Murhapaikanhakijoitten juonta kuitenkin niin, että en tekisi
varsinaisia juonipaljastuksia. Kuten sanottu, juonenkäänteitä on jälleen
kosolti, minun makuuni tällä kertaa liikaakin. Vauhti kostautuu, kun lukija ei
pysy perässä eikä jaksa koettaa rakentaa yhä sekalaisemmiksi käyvistä palasista
järkevää kuvaa. Immonen ottaa myös luvattoman rohkeasti riskejä sen suhteen,
mitä kaikkea lukija on valmis nielemään.
Henkilöitä ja näkökulmia on myös runsaasti, minäkertojiakin
useita. Ihan loppuun saakka kaikkia ei kuljeteta mukana, ja pääseepä välillä
unohtumaan, keiden kaikkien tarina pitikään kertoa minämuodossa. Useammankin
henkilön oikea karva paljastuu luonnollisesti vasta tarinan mittaan.
Jaakko on kimurantti päähenkilö, sillä hän ei ole oikein
millään tavalla mukava tyyppi. Jaakko valittaa lähes kaikesta jatkuvasti (tai
niin ainakin minusta alkoi tuntua), eikä hän ole millään tavalla rohkea tai
päättäväinen. Oma napa on aina lähinnä, ja oikeastaan vain tyttäreen kohdistuva
uhka on pelote, joka saa hänet toimimaan ’kunniallisesti’. Jaakko on lähinnä
antisankari, vaikka tuleekin tehneeksi myös hyviä ja oikeita tekoja. Motiivit
vain eivät oikein kestä päivänvaloa.
Varsinaiseen sankarirooliin olisikin tunkemassa
suomalaispoliisi, joka tupsahtaa tarinaan kesken kaiken. Hänelle Immonen ei
kuitenkaan ole malttanut pääroolia antaa. Olisi ehkä sittenkin kannattanut?
Olen parin kolmen viime vuoden mittaan todennut monen
kotimaisen dekkarin äärellä, että se olisi kannattanut kirjoittaa vielä
kertaalleen uudelleen. Murhapaikanhakijatkin
olisi mielestäni hyötynyt huimasti tiukasta karsinnasta ja tiivistämisestä, vaikka
senkin uhalla, että moni rakas ja hyvä idea olisi säästynyt vaikkapa johonkin
toiseen tekstiin. Huomio kiinnittyi lukiessa myös siihen, että lukijalle on
koettu tarpeelliseksi selittää tapahtumien taustoja välillä laajastikin. Jo
tämän pitäisi havahduttaa miettimään, miten voisi viestin saada perille
luontevammin.
Murhapaikanhakijat ja
erityisesti Kuoleman koeaika ovat
kuitenkin sen verran vakuuttavia kotimaisia trillereitä, etten ole valmis
luopumaan toivosta: Marko Immosesta varmasti kuullaan vielä (ja kenties myös
siitä suomalaispoliisista?)!
Marko Immonen:
Murhapaikanhakijat
Myllylahti 2017. 435 s.
Myllylahti 2017. 435 s.
#dekkaritiistai-sarja:
Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti