Kun on yli tuhat kuusisataa sivua kulkenut yhtä matkaa
tutuiksi käyneiden päähenkilöiden kanssa milloin henkeään pidätellen ja
peläten, milloin rakkauden huumassa hekumoiden, on ymmärrettävästi haikeaa
päästää irti ja heittää hyvästit. Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, niin Milja Kauniston historiallinen Purppuragiljotiini-trilogiakin, jonka
viimeinen osa Status ilmestyi
tammi-helmikuun vaihteessa.
Edellinen osa Corpus päättyi veret seisauttavaan
koukkuun, mutta jälleen oli vuosi luettujen osien välillä tehnyt tehtävänsä
lukijan muistikuville. Onneksi edellinen osa löytyi vielä hyllystä, joten saatoin
pikaisesti kerrata viimeisten sivujen käänteet. Nyt seuraa hieman juonipaljastuksia!
Corpuksen
loppupuolella entinen pyöveli ja ilotalon ovimies Isidore päätyi Etelä-Ranskaan
Napoleonin henkilökohtaiseksi avustajaksi ja kiirehtii nyt takaisin Pariisiin
etsimään rakastettuaan Mariannea, josta ei ole kuullut sanaakaan kuukausiin.
Kauhukseen Isidore saa tietää, että Marianne on pidätetty ja teloitettu, koska
tämä on vehkeillyt vallankumousta ja itseään Robespierreä vastaan yrittämällä
pelastaa kruununperillisen vankeudesta.
Pariisissa Isidore pestautuu vallankumousaktivisti Paul de
Barrasin palvelukseen. Jo Napoleon on antanut Isidorelle uuden nimen Breteuil,
ja sen kuultuaan de Barras lähettää Isidoren Pariisin ulkopuolelle suojelemaan uuden
sukunsa omaisuutta Breteuilin linnaan ja samalla ilman vanhempia jääneitä
aatelisperheen lasten holhoojaksi. Itsellään Robespierrellä on tässä kuviossa
runsaasti etuja valvottavanaan, mikä ei suinkaan tee tehtävästä Isidorelle
helppoa tai mieluisaa.
Lukija toki arvaa, että tieto Mariannen kuolemasta on
ennenaikainen. Miksi hänen nimensä on teloitettujen listalla, selviää aikanaan.
Marianne on siis pidätetty ja suljettu yhteen Parisiin lukuisista täpötäysistä
vankiloista, joita on perustettu luostareihin ja ylhäisön
kaupunkiresidensseihin ja mihin tahansa sopiviin kiinteistöihin. Jatkuva
ihmisvirta vaeltaa vankiloiden läpi giljotiinille, ja koko Pariisi löyhkää
vereltä. Robespierre raivaa pois epäluotettavina tai uhkana pitämiään
ihmisryhmiä ja yksittäisiä henkilöitä lähipiiristäänkin yhä kiihtyvällä
vimmalla.
Statuksen jännite
syntyy yhä kauheammaksi kiihtyvästä vallankumouksen nimissä harjoitettavasta
mielivaltaisesta terrorista ja sekasorrosta sekä siitä, kohtaavatko Isidoren ja
Mariannen polut vielä tässä maailmassa. Yllättäen Paul de Barras, tuleva
direktori, haluaa tehdä kaikkensa, jotta näin ei kävisi. Onnistuvatko
pahantahtoisen juonittelijan aikeet? Entä miten käy kaiken sekasorron keskellä
kruununperilliselle?
Kaunisto solmii näppärästi muutamia jo pidempään roikkuneita
langanpäitä kuten sen, miksi ihmeessä Maison de Luxen henkilökuntaan kuulunut Françoise-huora
vihaa Mariannea niin kiihkeästi, että on vielä vankilassakin koettanut
huolehtia Mariannen joutumisesta mitä pikimmin teloitettavaksi. Osa tarinasta
jää kuitenkin aukkoiseksi, mikä taas miellyttää ainakin minua lukijana. En
halua, että kaikki kuopat lapioidaan puolestani umpeen. Loppu on
arvoituksellisuudessaan kiehtova!
Kaunisto on kutonut
uskomattoman hienon faktan ja fiktion kudelman romaanisarjaansa. Päähenkilöissä
on ripaus todellisista historiallisista henkilöistä, mutta niin pieni, ettei se
estä kirjailijaa päästämästä mielikuvitustaan lentoon ja liittämästä heitä ja
heidän uskomattomia (fiktiivisiä) vaiheitaan historiallisiin tapahtumiin ja
henkilöihin.
Näin olen luonnehtinut vuosi sitten Corpuksen luettuani Kauniston kirjailijanlaatua. Voin siis toistaa
itseäni: faktapohjainen fiktio onnistuu Kaunistolta mitä parhaiten. Status on viihdyttävä ja samalla myös
ajatteluttava sekä pelottavan ajankohtainen. Vankilassa tuntuvat entisen elämän
statukset kadonneen kuin tuhka tuuleen. Jaloittelutuokion aikana toisensa kohtaavat
vangit ovat aidosti tasa-arvoisia. Mutta sekin on vain ohimenevä harha. Suhteet
ja yhteydet, raha ja valta kutovat verkkojaan vankiloihinkin. Vaikutusvaltaiset
ystävät porttien ulkopuolella voivat taata paremmat oltavat myös vankisellissä.
Kokonaisuutena Purppuragiljotiini
on hieno historiallinen romaani(sarja). Minusta kirjat kuuluvat niin
tiiviisti yhteen, että niitä voi myös käsitellä yhtenä kokonaisuutena.
Järkälemäisyys kuuluu tietysti lajityyppiin, mutta siitä huolimatta
tiivistämisen varaa olisi ollut, eniten keskimmäisessä osassa.
Corpus joutuu
kantamaan trilogian keskimmäisen teoksen taakkaa: siinä ei ole aloitusosan
uutuudenviehätystä eikä lopetusosan kliimaksia. Edelleen Luxus taitaa pysyä omana suosikkinani tässä kokonaisuudessa. Tosin
voi olla, että ajattelisin toisin, jos voisin nyt tarttua siihen ja lukea heti
perään seuraavat osat. Silloin kenties kokonaisuus näyttäytyisi toisenlaisena.
Lupaan, että kuuntelen sarjan äänikirjoina peräkkäin, mikäli ne siinä muodossa
myös julkaistaan. Palataan sitten asiaan!
Edelleen olen yhä vakuuttuneempi siitä, että Milja Kaunisto
on todellakin vakiinnuttanut asemansa kotimaisen historiallisen romaanin
kentässä. Purppuragiljontiinille ennustaisin
lukijoita myös muualla kuin Suomessa. Siitä saisi myös upean tv-sarjan!
Mitäköhän Kaunistolla on parhaillaan työn alla?
Milja Kaunisto: Status
Gummerus 2018. 496 s.
Milja Kaunisto: Status
Gummerus 2018. 496 s.
Arvostelukappale.
Upeat kannet sarjaan on suunnitellut Jenni Noponen. |
Purppuragiljotiini-sarja:
Luxus. Gummerus 2016.
Corpus. Gummerus 2017.
Status. Gummerus 2018.
Olavi Maununpoika -sarja:
Synnintekijä. Gummerus 2013.
Kalmantanssi. Gummerus 2014.
Piispansormus. Gummerus 2015.
Minustakin on tullut Milja Kauniston kirjojen ystävä. Odotan seuraavaksi historiallista kirjaa. Pidin enemmän Olavi Maununpoika-sarjasta. Minustakin Luxus oli Purppuragiljotiinisarjan paras kirja, sitten Corpus. Statuksen loppuosassa oli mielenkiintoinen kirjoitus oikeista historiallisista henkilöistä, jotka seikkailevat kirjan sivuilla.
VastaaPoistaEn ole lukenut ainoatakaan Kauniston kirjaa, mutta kuvauksesi perusteella niin pitää tehdä heti tilaisuuden tullen.
VastaaPoista