Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? #nuortenkirjatorstai

Etiikkaa ja erotiikkaa. Siinä lyhykäisyydessään Nelli Hietalan nuortenromaanin Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? keskeisin sisältö. Teos oli ensi kosketukseni Hietalan tuotantoon, joten sarjan aloitusosa Miia Martikaisen kärsimysviikko (Karisto, 2016) on lukematta, mutta se ei hidastanut lainkaan vauhdikkaan Miian kyytiin kipuamisessa. Hieman haittasi tosin, etten ollut kunnolla orientoitunut lukemiseen ryhtyessäni vaan lähinnä teoksen ulkoasun perusteella olin vetänyt johtopäätöksen, että kyseessä olisi jonkinlainen kiltti 12+ -ikäluokalle suunnattu romaani. Se käsitys oli siis aivan virheellinen, kuten nopeasti huomasin!

Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? on kepeänvakava nuorten aikuisten romaani, jonka kohderyhmää ovat selvästikin lukioikäiset nuoret (tytöt), mutta johon ihan mielellään tarttunevat kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisetkin lukijat. Päähenkilö ja minäkertoja Miia on 18-vuotias abi. Syksyn kirjoitukset ovat jo onnellisesti takana, ja vähittäinen valmistautuminen kevään koitoksiin on alkamassa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhteen syksyntuoksuiseen viikonloppuun.

Miian paras ystävä taiteellinen Anna on kaksikosta selvästi yhteiskunnallisesti valveutuneempi, mutta ei Miiakaan mikään porvarillisten arvojen tukipilari ole. Anna on kuitenkin päässyt mukaan piireihin, joissa järjestetään eläinten oikeuksia puolustavia mielenilmauksia, kuten kuvausiskuja tehotuotantolaitoksiin. Miiaa näin suora toiminta arveluttaa, mutta Anna on määrätietoinen ja varma tavoitteistaan. Lihantuotanto on yksinkertaisesti saatava loppumaan.

Miian mieltä kaihertavat lähinnä mies- ja seksiasiat. Taannoin yhdenillanjuttu Taneli antaa yllättäen kuulla itsestään ja ehdottaa tapaamista. Pian lukijalle selviää, että Miian suuri rakkaus on jo pitkään ollut Annan veli Jere, joka ei ole osoittanut mitään kiinnostusta siskonsa ystävää kohtaan. Tanelin ilmaantuminen kuvioihin on siis mitä tervetullein uutinen. Miian hormonit hyrräävät melkoista laukkaa, ja hän kuvaileekin oloaan naiseksi, jonka sydän on valahtanut jalkoväliin. Tanelin ja Jeren herättämien tuntemusten ristipaineissa Miia tuskailee, voiko liha tietää henkeä paremmin, kuka on se oikea. Chicklitin ja YA-kirjallisuuden perinteiden mukaisesti seksi on ennakointivaiheessa kuumaa ja kiihkeää, ilmassa kipinöi etc., mutta varsinainen akti häivytetään häveliäästi.

Anna siis lähtee kavereittensa kanssa yön selkään tekemään iskua sikatilalle. Tarkoituksena on kuvata salaa materiaalia ja levittää sitä sitten netissä keskustelun herättämiseksi. Jokin menee kuitenkin pieleen, ja Miia hälytetään hakemaan Anna pimeältä bussipysäkiltä. Onneksi Taneli osaa jotenkuten ajaa, ja Anna käydään korjaamassa talteen. Seuraavana päivänä sarja sattumuksia johtaa siihen, että kolmikko huomaa aterioivansa samaisen sikatilan väen kanssa sulassa sovussa maatalon pihapiirissä.

Tässä kohdassa mukaan tulevat erilaiset eettiset pohdinnat. Sikojen kasvattajat eivät olekaan mitään kammottavia hirviöihmisiä vaan aivan tavallisia mukavia tyyppejä huolineen ja murheineen. Onko oikein vaatia näitä ihmisiä tuosta vain luopumaan elinkeinosta, jota suku on harjoittanut vuosikymmeniä? Kumpi on tärkeämpää, kuusisataa sikaa vai kaksi ihmistä? Näitä kysymyksiä Miia, Anna ja Jere pallottelevat, samoin Miian äidit, jotka heittäytyvät innolla teoreettiseen väittelyyn aiheesta. Ratkaisujakin löytyy, mutta ne Hietala saa oivallisesti upotettua tarinaan niin, ettei tule pakkosyöttäneeksi lukijalle mitään.

Hietala tasapainoilee siis etiikan ja erotiikan, kepeän ja vakavan rajamailla ja onnistuu ihan mukavasti. Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? on nopealukuinen, hauska, viihdyttävä ja samalla sopivasti ajatteluttava nuorten aikuisten romaani. Ei ollenkaan hassumpaa.

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?
Karisto 2018. 188 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Tulossa:

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskinen: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 7.6.2018

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Jotain kai omasta totaalihurahtaneisuudestani kirjallisuuteen kertoo, että vietin upean aurinkoisesta toukokuun viikonlopusta puolet visusti sisätiloissa. Vaakakupissa aurinkoa enemmän painoi Helsinki Lit 2018 -käännöskirjallisuusfestivaalin vaikuttava ohjelma. Helsinki Lit järjestettiin nyt neljännen kerran, ja itse osallistuin kolmatta kertaa.

Festari on houkutellut puoleensa hitaasti mutta varmasti: ensimmäisellä kerralla muistelen kohautelleeni kulmiani juuri ajankohdalle (kuka nyt toukokuussa mihinkään kirjallisuustapahtumaan menee?!), toisella kerralla ostin lipun lauantaille, samoin kolmannella (kuka nyt kahtena peräkkäisenä päivänä lähtee Helsinkiin?!), mutta tällä kertaa ei tarvittu kuin lievää ystävän houkuttelua, kun jo suostuin kahden päivän lippuun! Olen koukussa. (Lisäksi kalenteriini näyttää olevan buukattuna kaksi peräkkäistä kesäkuun lauantaitakin kirjallisuustapahtumille! Liha on heikko…)

Olen monesti kirjailijahaastatteluja ja -keskusteluja seuratessani miettinyt, kumpi on parempi itseni kannalta lukijana, kirjan lukeminen ennen vai jälkeen haastattelun. Edelleenkään en osaa oikein sanoa. Viikonloppuna Helsinki Litissä käsitellyistä kirjoista olin ehtinyt lukea huikeat yhden eli nigerialaisen Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois.

Seuratessani haastatteluja tein mielessäni lukulistaa käsitellyistä kirjoista. August-palkittu Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin meni Ehkä luen -listalle. Aihe hieman pelottaa, ja aavistelen, ettei kirjan lukeminen ole vain miellyttävä kokemus. Ei tietysti pidäkään olla, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. Vaikeita asioita käsittelee myös Golnaz Hashemzadeh Bonden romaani Olimme kerran, ja se mennee luettavien listalle. (Jani Toivola muuten veti keskustelun valovoimaisesti!). Ehdottomasti luettavien listalle meni Ilmar Taskan Popeda 1946. Taska on hurmaava esiintyjä, joten jos mahdollisuus tarjoutuu, kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan. Viro on syksyn Turun kirjamessujen teemamaa, joten tavoitteena on lukea Taskan romaani siihen mennessä.

Samanta Schweblinin romaani Houreuni saattaa olla aika rankka. Kustantaja Like luonnehtii sitä painajaismaiseksi psykologiseksi trilleriksi, mutta sitä puolta ei niinkään korostettu kirjailijan ja Hannele Mikaela Taivassalon keskustelussa. Ehkä luen -listalle siis. Perjantai-illan pohjasokeriksi oli säästetty uskomattoman Juha Hurmeen ja norjalaisen Morten Strøksnesin keskustelu Merikirjasta. Hurmeen valinta haastattelijaksi on pienoinen riski, mutta Strøksnes on sen verran lunki showmies itsekin, ettei hän häkeltynyt Hurmeen persoonallisesta haastattelutyylistä yhtään. Olen saanut Merikirjasta ennakkokappaleen, mutta se on päätynyt Tuskin luen -pinooni. Tämän kokemuksen jälkeen se siirtyi Ehkä sittenkin luen -listalle!

Mielenkiintoinen joskin itse kirjan osalta valitettavan laihaksi jäänyt oli myös Cristóvão Tezzan ja Maria Mannerin keskustelu romaanista Professori. Kirja meni Ehkä luen -listalle. En todennäköisesti pysty lukemaan -listalle livahti tanskalaisen Naja Marie Aidtin teos Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Omaelämäkerrallinen kirja kertoo tekijän 25-vuotiaan pojan tapaturmaisesta kuolemasta. Itku tuli jo pelkkää haastattelua kuunnellessa.

Domenico Starnonea haastatteli Helsinki Litin ohjelmajohtaja Philip Teir poikkeuksellisesti suomeksi, sillä lavalle oli saatu myös Starnonen kääntäjä Leena Taavitsainen-Petäjä. Vaikka tulkkaaminen tietysti vei hieman aikaa, keskustelu oli nautinnollinen. Taavitsainen-Petäjä käänsi keskustelun tyrmäävän hienosti ja oli ilo seurata kirjailijan ja kääntäjän lämmintä yhteispeliä. Romaani Solmut meni oitis Pakko lukea -listalle! Kääntäjät voisivat muutenkin olla enemmän mukana itse Litin ohjelmassa.

Itse odotin eniten lauantain ohjelmasta Kim Leinen ja Sirpa Kähkösen kohtaamista lavalla, enkä yhtään turhaan. Haastattelu olikin säkenöivän hieno! Leinen Kuilu on ollut Pakko lukea -listallani siitä asti, kun siitä kuulin, eivätkä odotukset suinkaan laskeneet keskustelun takia. Järkälemäinen romaani siis jossain vaiheessa hankittava hyllyyn aiemman Leinen romaanisuomennoksen rinnalle.

Etukäteen olin siis ehtinyt lukea vain Ayòbámi Adébáyòn romaanin Älä mene pois, josta hän keskusteli Laura Lindstedtin kanssa. Tuoreessa muistissa oleva lukukokemus tietysti helpotti keskustelun seuraamista ja haastattelijan oivaltavat kysymykset ja niihin saadut vastaukset mukavasti täydensivät omia ajatuksia kirjasta ja sen kiehtovasta maailmasta. Adébáyò myös luki pakahduttavan hienon otteen romaanistaan ja lauloi siihen kuuluvan jorubankielisen laulun. Mykistävä hetki.

Mykistävä kyllä on romaanikin. Nigerialaiset Yejide ja Akin rakastuvat palavasti opiskeluaikanaan 1980-luvun alussa. Kumpikin on perheestä, jossa isällä on ollut monta vaimoa. Yejide on menettänyt äitinsä, kun tämä on kuollut synnyttäessään häntä. Äidin sukua ja alkuperää on halveksittu koko Yejiden lapsuuden ja nuoruuden ajan. Nuoret solmivat oman avioliittonsa rakkaudesta ja vannovat, että heidän liittoonsa ei tule koskaan muita.

Pinnalta katsoen kaikki tuntuu sujuvan avioliitossa hyvin. Yejide suorittaa tutkintonsa ja perustaa sen jälkeen pitkään haaveilemansa menestyvän kampaamon. Akin työskentelee pankinjohtajana. Mutta lasta pariskunnalle ei ala kuulua. Neljän vuoden odottelun jälkeen kummankin suvun painostus muuttuu toiminnaksi ja Akinille naitetaan toinen vaimo Funmi, jotta perheeseen ja sukuun lopultakin saadaan odotettuja lapsia.

Älä mene pois on vangitsevajuoninen romaani. Yejiden ja Akinin tarinassa on aina vain uusia käänteitä ja paljastuksia, jotka pääsevät yllättämään paatuneenkin lukijan. Adébáyò on rakentanut teoksen taitavasti käyttäen eri aikatasoja ja vaihdellen näkökulmia: ääneen pääsevät sekä Yejide että Akin, jolloin tarina valottuu ristiin. Romaanin alussa Yejide saa yllättäen kutsun Akinin isän hautajaisiin, ja lukija saa siis tietää, että pariskunta on jossain vaiheessa eronnut. Miten ja miksi, selviää pääpiirteissään, mutta aukkojakin jää sopivasti.

Adébáyòn romaani on runsas ja värikylläinen. Yejiden ja Akinin tarinan kautta hän käsittelee monia suuria kysymyksiä, kuten Nigerian kulttuuriin kuuluvaa polygamiaa ja sen törmäämistä modernisoituvaan maailmaan. Yejide jo on täysin erilainen kuin hänen isänsä vaimot, jotka hänet kasvattivat. Hän on opiskellut yliopistossa, ansaitsee menestyvällä yrityksellään elantonsa ja on itse valinnut puolisonsa. Siitä huolimatta hän joutuu lopulta alistumaan siihen, että avioliittoon tulee toinen vaimo. Perinteet ovat musertavan vahvat.

Lapset ja niiden saaminen on kaikkea muuta kuin yksityinen asia. Raskautta tai sen puuttumista kommentoidaan aristelematta. Naisen arvo mittautuu paitsi aviopuolison myös lasten kautta. Lapsen kuolemaan suhtaudutaan onnettomuutena, josta toipuu parhaiten saamalla uusia lapsia. Kuollutta lasta ei surra yksilönä vaan enemmänkin statuksen menetyksenä. Yejide joutuu alistumaan ja uhraamaan avioliitossaan paljon, mutta ei Akin pääse lopulta yhtään sen vähemmällä, ainakaan minusta.

Yeijden ja Akinin perheen traagisten ja hurjien vaiheiden taustalla koko Nigeria kouhuu. Vallankaappaukset seuraavat toisiaan niin, että lopulta niistä tulee arkisia. Yejidekin osaa jo odottaa, missä vaiheessa vallankumousta radiosta tulee mitäkin ohjelmaa ja milloin sähköt katkeavat. Mutta lopulta vallankumous osaltaan aiheuttaa perheen vaiheissa ratkaisevan käänteen.

Älä mene pois on koskettava ja kaunis romaani. Se kiehtoo ja vie syövereihinsä vastustamattomalla imulla. Ei ihme, että sen käännösoikeudet on myyty jo viiteentoista maahan. Unohtumaton lukuelämys.

 Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois (Stay With Me)
Suom. Heli Naski.
Atena 2018. 300 s.

Arvostelukappale. Helsinki Lit 2018 -liput ostettu itse.

Helsinki Litin keskusteluja voi katsoa Yle Areenasta, myös Ayòbámi Adébáyòn ja Laura Lindstedtin keskustelu löytyy sieltä.

Kesäkuussa osallistun  lauantaina 9.6. Lohjalla järjestettävään Kuolema kutsuu kaupunkiin -kirjallisuusseminaariin ja lauantaina 16.6. Helsingin Korjaamolla Dekkarilauantai-tapahtumaan.

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa #nuortenkirjatorstai

Hän näkee tulevaisuuteni valuvan vessanpöntöstä alas, niin kuin minä itsekin. Sinne menevät poikaystävät, hyvät päättötodistukset, ylioppilaskirjoitukset ja ties mitkä. Häät ja vauvat, plöts vaan.

Tiedätkö, mikä ja millainen sairaus on Crohnin tauti? Minä en tiennyt ennen kuin luin tämän Maija Haaviston nuortenromaanin Perhonen vatsassa. Ei tiennyt kirjan minäkertoja Tuuliakaan ennen kuin sairastui siihen kasiluokkalaisena. Tuulian oireet olivat toistuva ankara ripuli ja kovat vatsakivut. Vaivat ovat niin noloja, että Tuulia salaa ne pitkään myös vanhemmiltaan. Lopulta on kuitenkin pakko tunnustaa ja mennä lääkäriin. Diagnoosi on tyly: parantumaton suolistotulehdus, jonka hoitoon on kyllä lääkkeitä, mutta niiden teho on vaihteleva.

Oireet jatkuvat lääkityksen aloittamisesta huolimatta ankarina, ja kasvuikäinen tyttö alkaa laihtua silmissä. Koko ajan on huolehdittava, että vessa on jossakin lähellä ihan kaiken varalta. Ei ihme, että Tuuliasta tuntuu koko elämä olevan pilalla. Tilannetta ei paranna, että hänen parhaat ystävänsä Sirja ja Helmi ovat jo ysillä. Kesän jälkeen koulussa ei enää olisi ketään hänen kavereitaan.

Tuulia päättää muuttaa Espoosta isänsä luokse Helsinkiin ja vaihtaa koulua aloittaakseen puhtaalta pöydältä. Uudessa koulussa hänet otetaankin yllättävän hyvin vastaan. Samalla luokalla Tuulian kanssa on jonkinlainen tubettajatähti Emmiina, joka ottaa tulokkaan siipiensä suojaan, ja rinnakkaisluokan söpö mutta ärsyttävä Janne vaikuttaa kiinnostuneelta Tuuliasta myös. Isän luo asettuminen sen sijaan ei suju aivan kuten Tuulia on odottanut, sillä isä kertoo tavanneensa vihdoinkin jonkun uuden. Pian Tuulia saa tutustua isän uuden rakkauden lisäksi komeaan velipuoliehdokkaaseensa Ilmoon.

Crohn vain kiristää otettaan jo valmiiksi riutuvasta tytöstä, ja pian edessä on leikkaus. Paniikissa Tuulia tulee kertoneeksi luokkakavereilleen, että sairastaa melanoomaa. Se tuntuu paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin nolo totuus. Leikkaus pelottaa, eikä syyttä, sillä kaikki ei mene aivan kuin pitäisi. Kivut ovat infernaaliset. Kun Tuulia lopulta pääsee takaisin kouluun, on vastaanotto yllättävä. Tieto melanoomasta on kiirinyt hätkähdyttävän laajalle, ja Tuulia huomaa uppoavansa yhä syvemmälle itse aiheuttamaansa valheen suohon.

Haaviston henkilöt ovat eläviä ja heidän tarinaansa tempautuu kuin huomaamatta mukaan. Viisitoistavuotiaan tytön sairastuminen parantumattomasti koskettaa, ja Tuulian mielenliikkeet on helppo tunnistaa. Uskoisin, että Tuulian tarinasta saavat paljon irti monet lukijat, joilla on jokin vastaava kokemus joko itsellään tai läheisellään. Haavisto ei kaunistele eikä kerjää Tuulialle sääliä. Tilanne on paha, eikä sitä ole nuoren helppo hyväksyä. Toisaalta mitään ihmeparanemistakaan ei ole luvassa, vaikka Tuulian tilanne kääntyykin onneksi parempaan suuntaan (tosin minulle jäi epäselväksi, mikä tilanteen lopulta käänsi: virallinen hoito, leikkaus, Anitta-tädin antamat vaihtoehtoiset lääkkeet, tuuri?).

Hyvin kirjassa käsitellään myös muiden ihmisten reaktioita. Jotkut kauhistuvat, toiset ovat peittelemättömän uteliaita. Tyrmäävin kommentti taisi tulla äidiltä, joka kiukutteli joutuvansa opettelemaan tyttären sairauden takia uusia kokkaustapoja! Toisaalta Tuulia huomaa itsekin kaipaavansa lohdutusta, vaikka samalla hän toivoisi, ettei kukaan kiinnittäisi häneen ja Crohniin mitään huomiota.

Sairaus on romaanin pääasia ja tärkein teema, mutta kyllä Tuuliankin elämään mahtuu myös normaaleja teinijuttuja, kuten kimurantteja perhesuhteita, koulua, numeroista huolestumista, kaverimurheita ja seurustelukuvioita, joista kaksi viimeksi mainittua saavat tietysti Crohnista omaa lisäväriään. Hieman tarina itse asiassa pirstaloituukin, kun Haavisto tuo mukaan monenlaista kiinnostavaa eri henkilöiden kautta, kuten Anitta-tädin reuman ja intohimoisen larppausharrastuksen. Rakenne myös hieman löystyy teoksen loppupuolella, koska parantumaton mutta onneksi harvoin tappava sairaus on hankalahko draaman kaaren kannalta.   

Perhonen vatsassa tarjoaa siis kosolti pureksittavaa vaikkapa koulukäytössä. Oletettu kohderyhmä olisi mielestäni yläkouluikäiset lukemaan tottuneehkot lukijat ja myös sitä vanhemmat aiheesta kiinnostuneet.

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa
Nordbooks 2018. 244 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Tulossa:

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 31.5.2018

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja #nuortenkirjatorstai

Jokainen kirja on totuus ja valhe.

Anne Leinosen fantasiaromaanipari Kirjanoita ja Noitakirja on käytännössä yksi teos jaettuna kahdeksi kirjaksi. Kirjanoidassa alkanut tarina jatkuu suoraan Noitakirjassa, ja muutamilla alkusivuilla on vain niukkoja vinkkejä aiemmista tapahtumista helpottamaan niitä lukijoita, jotka ovat Kirjanoidan lukeneet jo jokin aika sitten. Onneksi tajusin tämän hyvin nopeasti aloitettuani aivan virheellisesti tarinan keskeltä eli Noitakirjan alusta. Mitään vahinkoa ei päässyt tapahtumaan, vaan hankin Kirjanoidan käsiini ja aloitin koko tarinan alusta.

Jokseenkin suoraan asiaan mennään Kirjanoidassakin. Helby-nimisessä kaupungissa, jossa on hämmentävän tutunkuuloisia paikannimiä, seitsemäntoistavuotias Aura päättää isänsä ja tarmokkaan Inge-tätinsä vastustuksesta huolimatta lopettaa takkuavan lukion kesken ja koettaa löytää jotain mielekästä tekemistä. Lukiosta hän kaipaa vain parhaan ystävänsä Silken seuraa, mutta onneksi yhteyttä voi pitää, vaikkei päivisin puuhailekaan samoissa askareissa. Harmi kyllä työpaikan löytäminen osoittautuu paljon vaikeammaksi kuin Aura on kuvitellut.

Aura huomaa, että hänellä on erikoinen kyky nähdä eri puolilla kaupunkia outoja välähdysmäisiä näkyjä jostain toisenlaisesta todellisuudesta. Esimerkiksi Ekbergin kahvilan edessä hän näkee raitiovaunun, johon menee ihmisiä, vaikka hän on täysin varma, ettei Bulevardilla ole eikä ole koskaan ollutkaan raitiotietä. Ei ihme, että tytön olo tuntuu hieman epävakaalta. Koettaessaan saada ilmiöstä tolkkua hän alkaa merkitä Helbyn kartalle paikkoja, joissa hän näitä välähdyksiä näkee.

Sitten Bulevardilla joku koettaa varastaa Auran repun ja paikalle rynnistää mukavannäköinen ja -oloinen Pyry. Aura löytää takaisin saamastaan repusta kutsun työpaikkahaastatteluun MUT:iin eli Menetettyjen unelmien taloon. Siellä Aura tapaa Raisan, ja hänen koko elämänsä muuttuu. Raisa kertoon tunnistaneensa Aurassa kirjasieluisuuden ja siksi pestanneensa tämän töihin kahvilaan ja sen alle kätkettyyn salaiseen kirjastoon.

Kirjasieluisuus on kuin siipipari selässä tai jättiläisen saappaat, joilla harppoa peninkulma kerrallaan. Kolmas silmä ja taito katsoa menneeseen. Voima ja mahdollisuus yhdessä paketissa.

MUT:n alle kätkeytyvä valtava kirjastolabyrintti on Auralle melkoinen kokemus, sillä Helbyssä ei ole painettuja kirjoja. Niitä ei ole kielletty tai muuta vastaavaa, vaan Helbyn ilmanalassa on liikaa informaatiotekniikkaan liittyvää sähköä, joka tuhoaa kaiken paperin. Pahvikortit ynnä muu selluloosapohjainen tavara on vähintäänkin pinnoitettu muovilla, ja tarinat nautitaan sähköisinä tai äänitiedostoina.

Aura sulki silmänsä ja haisteli ilmaa. Paperista nousi pehmeä, tumma tuoksu, joka täytti sieraimet ja poskiontelot. Se oli ihan omanlaisensa, eikä Aura ollut koskaan kokenut mitään vastaavaa. Kirjat seisoivat rivistöissään valmiina luettaviksi ja koettaviksi. Ne kuiskuttelivat sisällään olevia tarinoita: Seikkailuja, tragedioita, komedioita, runoja… elämyksiä kenen tahansa tartuttavaksi. Jos vain uskaltaisi tarttua niihin, vastata niiden seireenikutsuun.

Raisan paljastaa, että Aura on noita kuten hän itsekin. Helbyssä taikominen tapahtuu kirjojen ja niiden sisältämien tarinoiden avulla. Kun tarinan kulloiseenkin tarkoitukseen sopivaa palasta käytetään taikaan, se katoaa ja koko kirja saattaa tuhoutua. Ei siis ihme, että harvinaiset kirjat ovat mittaamattoman arvokkaita ja haluttuja.

Paperikirjan fontti oli pieni ja koukeroinen, ja paperi tuntui sormiin niin hienolta! Ja se tuoksui erikoiselta, vähän tunkkaiselta ja luotettavalta. Aura nuuhkaisi sivuja läheltä ja ihmetteli vienoa aromia. Sen täytyi olla painomusteen tuoksu.

Raisalta ja muilta salaperäisen kirjaston noidilta Aura oppii nopeasti paljon uutta kotikaupungistaan ja sen olemuksesta. Helby on toisessa todellisuudessa sijaitsevan Helsingin rinnakkaiskaupunki. Todellisuuksien välillä on yhdistäviä aukkoja, jotka Aura poikkeuksellisesti pystyy aistimaan. Tämä liittyy hänen noitaolemukseensa, joka on harvinaisen voimakas, ainakin muiden noitien mukaan.

Kaupungit kuitenkin eroavat toisistaan monin ratkaisevin tavoin. Suurin ero on, että Helbyssä kehäkolmosen pohjoispuoli on epävakaata villiä Joutomaaksi kutsuttua erämaata, jollaiseksi se muuttui Auran yksivuotissyntymäpäivänä tapahtuneessa onnettomuudessa. Samassa yhteydessä Auran äiti katosi Nuuksiossa, joka on nykyään myös vaarallinen paikka.

Aura on luonnollisesti hämillään kaikesta kuulemastaan. Kotonakaan asiat eivät ole aivan tolallaan. Tukholmasta tullut ja Auran ja isän luo asettunut Inge-täti päsmäröi koko perhettä avoimesti, eikä Auran äitiä alati ikävöivä isä saa juuri mielipiteitään esille. MUT kirjastoineen ja ennen kaikkea Pyry vetävät Auraa puoleensa magneetin tavoin. Pystyisikö Raisa kertomaan, mitä hänen äidilleen oikein tapahtui? Vieläkö äiti on elossa? Liittyikö Joutomaan synty jotenkin noitiin? Mitä Nuuksion alkumetsä kätkee sisälleen? Entä miten kaikki oikein liittyy Auraan itseensä?

Helbyn noitayhteisö on kovin hajanainen ja epäsopuisa, mutta Raisa tuntuu nauttivan kohtalaisen laajaa kunnioitusta. Toisaalta moni noita havittelee hänen kirjastoaan. Kaikki noidat, eritysesti Raisan sisko Selma kannattajineen, sen sijaan himoitsevat salaperäistä Noitakirjaa. Sen haltijalla olisi hallussaan kaikki tieto, jota noidat tarvitsevat.

Selvää on, että Auralla on keskeinen osuus Noitakirjan etsimisessä. Se osoittautuu hengenvaaralliseksi tehtäväksi ja panoksena on viime kädessä koko Helbyn olemassaolo. Seikkailu vie Auran ystävineen Helsinkiin, Joutomaalle ja lopulta Nuuksion sydämeen, ja joka puolella häntä vaanivat vaarat hiekkamadoista lupuksiin.

Pinnalta katsoen romaanipari on siis rakennettu hyvinkin perinteisistä aineksista. On puoliorpo tyttö, jolle on etukäteen määrätty tehtävä, johon liittyy maailman pelastaminen hyvän ja pahan taistelun tuoksinassa. Onneksi sankarittarella on apunaan paitsi taikakeinoja myös ystäviä.

Omanlaisensa kirjaparista tekee kuitenkin kirjojen ja lukemisen osuus kaikessa. Kuten jo yllä kuvasin, kirjat ovat Helbyssä erittäin harvinaisia ja niissä on noitien käsissä taikavoimia. Aura on aina rakastanut tarinoita, ja kirjat vetävät häntä puoleensa vastustamattomasti. Tekstiin on ujutettu runsaasti suoria viittauksia toisiin kirjoihin ja tarinoihin, ja esimerkiksi Edgar Allan Poen Korppi-runolla on keskeinen osuutensa tarinassa ja sen käänteissä.

Kirjojen lopusta löytyvät luettelot sekä tekstissä nimetyistä kirjoista että tarinassa muuten sivutuista teoksista. Lukulistat on siis lukijaystävällisesti laadittu kiinnostuneille valmiiksi. Suorien viittausten lisäksi tarinaan on upotettu koko joukko muitakin viittauksia tunnettuihin teksteihin. Riemastuin joka kerta, kun koin välähdyksen eli törmäsin tuttuun aihelmaan jostakin toisesta lukemastani teoksesta (aivan kuin Aura näkee Helsinkiin jossakin Helbyn kadunkulmassa!). Aivan mahtavaa! Loppuratkaisu on myös oivallinen antaessaan lukijalle oman oivaltamisen ilon. Koko tarina on kirjojen, lukemisen ja kirjallisuuden ylistystä, mutta hienovaraisesti vaikkakin vaikuttavasti toteutettuna. Peukutan!

Kenelle sitten Kirjanoita ja Noitakirja sopivat? Kaikille fantasian ja kirjallisuuden ystäville, tietysti. Ne on mitä ilmeisimmin suunnattu nuorille aikuisille lukijoille, mutta peruskoulun ylimpien luokkien himolukijat pitänevät näistä myös. Erityistä herkkua nämä ovat lukioikäisille lukuharrastajille ja yliopistojen kirjallisuuden opiskelijoille, jotka voivat mukavasti testata omaa lukeneisuuttaan hyvän tarinan lomassa.

Mahdotonta on jälleen asettaa mitään yläikärajaa, sillä ennakkoluuloton lukija löytää näistä monenlaista mielenkiintoista. Loppuihin sijoitetut kirjalistat kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Ilokseni löysin niistä sekä monia jo luettuja mutta myös lukemattomia teoksia. Valitettavasti en tunne Helsinkiä ihan niin hyvin kuin toivoisin, sillä uskon, että paikallistuntemus tuo vielä oman tasonsa lukunautintoon.

Anne Leinonen: Kirjanoita
WSOY 2017. 228 s.

Ostettu.

Anne Leinonen: Noitakirja
WSOY 2018. 225 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Tulossa:

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 24.5.2018
Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 31.5.2018

Sini Helminen: Veden vallassa #nuortenkirjatorstai

Kun aloittelin tätä #nuortenkirjatorstai-projektiani, vähän haaveilin, että lukisin myös kaikki aiemmat osat sarjoista, joista tänä vuonna julkaistaan uusi osa. Karu totuus on, että sitä ajatusta en kykene toteuttamaan, vaikka kuinka haluaisin. Monenlaista muuta lukuprojektia on menossa myös, ja työ ja muu elämäkin pitäisi sivussa hoitaa.

Tähän loppukevään rutistukseen osui perätysten kaksi sarjaa, jotka kaikesta huolimatta luin ja aion lukea kokonaan. Anne Leinosen kirjaparista Kirjanoita (WSOY, 2017) ja Noitakirja (WSOY, 2018) ei kannata koettaa lukea vain jälkimmäistä osaa, sen tajusin oikeastaan jo Noitakirjan alkusivuilta. Tarina on saumatonta jatkoa aloitusosasta, ja oikeastaan kyseessä taitaa olla kahdessa osassa julkaistu yksi teos. Niinpä oli kirja jätettävä hetkeksi odottamaan, että divarista tilattu Kirjanoita saapuisi.

Jouten ei tarvinnut postia odotella, sillä pääsin jatkamaan Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan lukemista. Viisaasti pyysin kustantamo Myllylahdelta molemmat sarjan aiemmin ilmestyneet osat jo hyvissä ajoin ennen kolmannen osa Veden vallassa ilmestymistä. Aloitusosa Kaarnan kätkössä ilmestyi vuonna 2016 (kirjasta ilmestyi vastikään toinen painos) ja seuraava osa Kiven sisässä viime vuonna. Sarja on suunniteltu neliosaiseksi, joten ensi vuonna ilmestynee viimeinen osa.

Olenpa iloinen, että luin kaikki kolme osaa ja kohtalaisen lyhyen ajan kuluessa, kaksi viimeisintä ihan peräjälkeen. Väkiveriset on tosin poikkeuksellinen sarja siinä mielessä, että se osat ovat aivan aidosti itsenäisiä. Ne voi siis lukea missä järjestyksessä tahansa, ja vaikka lukisi vain viimeisimmän, saisi siitä todennäköisesti irti lähes saman kuin edelliset osat lukenut lukijakin.

Väkiveriset-sarja edustaa niin sanottua reaalifantasiaa, jossa ihan realistisen arjen keskellä tapahtuu asioita, joita olemme tottuneet pitämään fantasian tai sadun tapahtumina. Helminen on vielä valinnut aiheekseen reippain ottein raikastetun suomalaisen kansanperinteen ja teemoikseen nykynuorten pulmat, ja lopputulos on herkullinen. Jokaisessa osassa on kehyksenä eri elementti, kuten kirjojen nimistäkin voi päätellä.

Samaten päähenkilöt vaihtuvat kirjoittain. Kaarnan kätkössä -teoksen päähenkilö on vastavalmistunut ylioppilas Pinja Oksanen, Kiven sisässä päähenkilö on Minecraftiin uppoutunut yläkoululainen Pekko Stenvall ja Veden vallassa, jonka elementti on vesi, päähenkilö on kasiluokkalainen Mari Aaltonen. Ensimmäisen ja kolmannen romaanin tarinat kietoutuvat kutkuttavasti yhteen, mutta miten kuvio jatkuu tulossa olevassa romaanissa, on ainakin minulle täysi arvoitus.

Myös tapahtumapaikat vaihtelevat. Pekko perheineen muuttaa kirjan alussa Helsinkiin Kallioon ja metrotunneleilla on tapahtumissa merkittävä osuus. Pinjan kokemat seikkailut sijoittuvat Helsingin puistoihin ja metsiin Lahden tienoille, ja Sinin koti sijaitsee sekin Lahdessa Vesijärven rannalla.

Tarinoita yhdistävänä tekijänä on kapinallinen sinipiika Tuulia, jonka tehtävänä on kaitsea niin sanottuja puoliverisiä tai puolikkaita, jotka ovat heräämässä siihen, mitä oikeastaan ovat. Tavallisten suomalaisten eli kalevalaisten tai Kalevan tyttärien ja poikien keskuudessa näet elää väen edustajia. Jos väen ja kalevalaisten veret sekoittuvat, syntyy puolikkaita, joiden väkiominaisuudet alkavat herätä ja paljastua kantajilleenkin vasta murrosiässä.

Pinjalla on ollut syntymästä asti selässään paksu kaarnamainen arpikudos, jota on koetettu tuhoisin seurauksin aikanaan kirurgisesti poistaakin. Pinja on äitinsä suvun puolelta metsänneito. Vuorelainen Pekko huomaa uuteen kouluun tullessaan, että hän osaa halutessaan muuttua huomaamattomaksi kuin betoniseinä. Mari taas järkyttyy pahanpäiväisesti, kun hänen jalkoihinsa alkaa uimahallin suihkussa kasvaa suomupeite. Ei ole vaikea arvata, että Mari on puoliksi, ja jälleen äitinsä puolelta, vedenneito.

Tuulia-sinipiian elementti on tuuli, jota hän pystyy hallitsemaan ainakin pienimuotoisesti. Jokainen kirjojen päähenkilöistä tutustuu myös Tuuliaan samoihin aikoihin kuin väkiominaisuudet alkavat nostaa heissä päätään. Tuulian ilmestyminen säikäyttää ja ärsyttääkin Pinjaa, Pekkoa ja Maria, mutta jokaiselle on tästä parantumattomasta näpistelijästä ja tuittupäästä korvaamatonta apua, kun vaikeudet alkavat toden teolla vyöryä heidän elämäänsä. Jokaisen päähenkilön henki on useaan otteeseen vakavasti uhattuna, eli kunnon seikkailuja on tarjolla.

Veden vallassa -romaanin Mari ei viihdy koulussa. Ei ihme, sillä tyttöä kiusataan siellä järjestelmällisesti. Kun yläkoulu alkoi, naapurissa asuva Jessika muuttui yhdessä yössä parhaasta ystävästä pahimmaksi piinaajaksi. Tilannetta ei helpota yhtään, että Marin yksinhuoltajaisä uskoo avoimesti maahisiin ja muihin kansanperinteen taruolentoihin ja myös kertoo sen jokaisessa mahdollisessa välissä. Outoa isää pilkkaavat muut aikuisetkin, joten ei ihme, että aranoloinen Mari on koulussa äänekkäimpien hampaissa. Kaiken huipuksi Marin salainen rakkaus Vilho alkaa seurustella Jessikan kanssa.

Jotta malja ei jäisi vajaaksi, Mari huomaa yhtenä kurjana iltapäivänä kylvyssä, että hänen sääreensä on ilmestynyt suomu. Ilmiö toistuu voimakkaana seuraavan kerran, kun luokalla on liikuntatunnilla uintia. Sääret peittyvät kauniisiin hopeanhohtoisiin suomuihin! Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Onneksi sinipiika Tuulia ilmaantuu kuin kutsuttuna paikalle. Vaikka sinipiika on oikullinen ja arvoituksellinen, on hänestä tiukan paikan tullen paljon apua.

Lukija alkaa aavistella, mitä on tapahtunut Marin kymmenen vuotta sitten kadonneelle äidille, jota isä edelleen epätoivoisesti kaipaa. Virallisen selityksen mukaan Meri Aaltonen hukkui. Siinä on looginen selitys, miksi isä ei halua Marin uivan aivan talon tuntumassa sijaitsevassa Vesijärvessä. Järvi kuitenkin vetää Maria vastustamattomasti puoleensa, eivätkä edes Tuulian kryptiset varoittelut vaarallisesta vedenneitoja vaanivasta näkistä auta. Kun isä on taas kerran häipynyt saaliittomillle kalareissuilleen ja muutenkin Maria ahdistaa, hän päättää uhmata kaikkia kieltoja ja varoituksia ja mennä uimaan omaan kotirantaan.

Marin ensimmäinen sukellus pinnan alle uudessa olomuodossaan on huumaava kokemus. Vedenalainen maailma on salaperäinen, kiehtovan houkutteleva mutta myös pelottava ja vaarallinen. Ensikosketus siihen on koitua Marin kohtaloksi, sillä valitettavasti Tuulian puheet näkistä eivät ole olleet pelkkää höpinää. Mari saa siis peräänsä näkin, joka ei kaihda keinoja houkutellessaan nuoria neitoja vedenalaisen piilopaikkansa ruokakomeroihin.

Koulussa ja kotona Marin vaikeudet jatkuvat, joten ei ihme, että hän palaa kaikesta huolimatta vielä Vesijärveen ja haluaa selvittää, keitä sen syövereissä oikein asuu ja miten hän itse siihen kaikkeen liittyy. Ihan kaikkea selville saamaansa hän ei olisi lopulta halunnutkaan koskaan tietää, sen Mari joutuu itselleen myöntämään. Hän joutuu myös tekemään isoja päätöksiä, joiden seuraukset koskevat muitakin kuin vain häntä itseään. 

Entä kumpi kiehtoo lopulta Maria enemmän, nutturapäinen ja harmaasilmäinen soittajapoika Vilho vai kuumottavan hyvinmuodostunut vedenpoika Kymi, joka haluaisi hänet puolisokseen? Yhtä kaikki asiat alkavat vähitellen asettua ainakin jotenkuten uomiinsa niin maalla kuin pinnan allakin.

Hyvä kirjallisuus tarjoaa monia erilaisia lukutasoja ja tulkintavaihtoehtoja, niin Helmisen Väkiveriset-sarjakin. Tarinat voi huoleti lukea viihdyttävinä fantasiaseikkailuina, joissa on aimo annos reipasta, jännittävää toimintaa ja mausteena ripaus kuumaa eroottista latausta sekä huumoria. Toisaalta ne voi lukea myös nuorten identiteetin etsinnän ja kasvukipuilun kuvauksina, joissa fantasiaulottuvuus toimii vertauskuvallisena elementtinä. Mikä tapahtuu ’oikeasti’ ja mikä on päähenkilöiden mielikuvitusta, jää lukijan itsensä päätettäväksi.

Sarjan osien takakansiteksteissä kerrotaan, että ne on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille lukijoille. Tästä olen samaa mieltä. Jo kolmen osan perusteella voi sanoa, että sarja on suunniteltu oivallisesti esimerkiksi koulukäytön kannalta (kun siis ajattelen, että koulun äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena on houkutella oppilaita ja opiskelijoita kirjallisuuden ja lukemisharrastuksen pariin).

Kirjat ovat maltillisen kokoisia, kukin vain vähän yli kaksisataasivuisia, joten järkälemäinen koko ei välttämättä aiheuta pakokauhua tottumattomissakaan lukijoissa. Päähenkilöiden vaihtelu teoksittain ja teosten itsenäisyys avaa koulukäyttöön kivalta tuntuvia mahdollisuuksia.

Samastumispintaa on tarjolla monenlaisille lukijoille. Koko ryhmän ei tarvitse tarttua samaan kirjaan, vaan kokemuksia yhteen vetämällä saadaan aikaan keskustelua teosten teemoista. Jos halutaan, voidaan korostaa kansanperinnepuolta ja perehtyä siihen. (Korostan nyt vielä, että vaikka suomalaista ja kalevalaista kansanperinnettä on kirjoissa hyödynnetty, sitä käytetään todella luovasti ja rohkeasti.) Mahdollisuuksia on vaikka kuinka!

Itse nautin kovasti tämän persoonallisen ja raikkaan sarjan lukemisesta, eikä kai ihme, kuulunhan siihen kohderyhmän osaan ’sitä vanhemmille’! Neljättä osaa odottelemaan…

Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset osa 3)
Myllylahti 2018. 239 s.

Sini Helminen: Kaarnan kätkössä
Myllylahti 2016. 220 s.















Sini Helminen: Kiven sisässä
Myllylahti 2017. 230 s.

Kannet Karin Niemi.
Arvostelukappaleita.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija
Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras 

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Tulossa:

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 17.5.2018
Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 24.5.2018
Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 31.5.2018