#nuortenkirjatorstai-projektin toinen osavuosikatsaus

Maaliskuun lopussa tein ensimmäisen osavuosikatsauksen menossa olevasta koko vuoden lukuprojektistani #nuortenkirjatorstai, joten nyt lienee aika kurkistaa puolen vuoden virstanpylvään kuulumisia. Homman tarkemman esittelyn voi kurkata virallisesta aloitusjutusta, mutta lyhyesti siis on kyse tästä: koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa käsitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta.

Ehdottomasti positiivissa tunnelmissa mennään edelleen, vaikka kesän tulo on hieman nihkeyttänyt tilannetta, siis siinä mielessä, että julkaisupuolella eletään hienoista suvantovaihetta. Vuoden 2018 puolella julkaistuista kotimaisista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoista luettuna ja esiteltyinä on nyt yhteensä kaksikymmentäkolme kappaletta. Kahdeskymmenesneljäs teos on parhaillaan luettavana ja juttu siitä ilmestyy aikataulun mukaan ensi viikolla. Lisäksi olen lukenut myös vähän ekstraa, sillä muutamasta sarjoista olen joko saanut kustantamoilta aiempia osia luettavaksi tai olen hankkinut niitä kirjastosta tai kirjakauppojen alelaareista. Ihan kaikkia sarjoja en harmikseni millään ehdi lukea alusta saakka, joten on vain koetettava lukea keskeltä sarjaakin. Ihan hyvin se on pääsääntöisesti sujunut.

Kustantamot ovat siis lähteneet mukaan projektiini oikein mukavasti, eli kirjat ilmiintyvät postilaatikkooni uskollisesti, kunhan vain muistan ne tilata. Monet kustantamot ja kirjailijat ovat myös jakaneet juttulinkkiäni somessa eteenpäin. Lämpimät kiitokset siis yhteistyöstä jo tässä vaiheessa! Uskon, että samassa hengessä jatkamme eteenpäinkin. Kirjoittamani jutut ovat olleet myös blogimittakaavassani mukavan suosittuja, eli lukijakävijöitä on niiden ympärillä pyörinyt kiitettävästi. Myös blogin lukijoilta olen saanut vinkkejä kirjoista, jotka saattaisivat sopia haitariini mutta ovat jostain syystä jääneet pois. Kiitos niistä! Otan onkeeni mahdollisuuksien mukaan.

Aikataulussa olen pysynyt mielestäni kiitettävästi, eli lupaukseni mukaan joka torstai on aiheeseen liittyvä juttu ilmestynyt. Pitääkseni itseni lukuvauhdissa olen koonnut juttujen loppuun paitsi linkkilistan jo ilmestyneistä jutuista myös luettelon tulossa olevista. Järjestys muodostuu kirjojen saapumisen mukaan, eli viimeksi postilaatikkooni tipahtanut kirja on listan hännillä.

#nuortenkirjatorstai siis jatkuu hyvässä myötätuulessa. Alla vielä lista jo luetuista ja esitellyistä teoksista sekä listaus syksyllä ilmestyvistä sarjaani sopivista teoksista. Sen olen laatinut kustantamojen kirjakatalogien avulla.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Vuoden 2018 puolella ilmestyneet kirjat:

Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä

Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 
Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
Mervi Heikkilä: Revonpuro 
Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 
Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)
Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja
Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 
Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 
Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet
Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Tulossa:

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2, 5.7.2018
Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen 12.7.2018
Magdalena Hai: Kolmas sisar 19.7.2018

Loppuvuoden aikana ilmestyvät #nuortenkirjatorstai-sarjassa esiteltävät teokset:

Heinäkuu

Anna-Riikka Sainio: Suhdesolmuja ja suitsimista, WSOY
Salla Simukka: Sammuta valot! / Sytytä valot! , Tammi

Elokuu
Tapani Bagge: Polttava rakkaus (selkokirja) Avain
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous, WSOY
Essi Ihonen: Ainoa taivas, WSOY

Heidi Silvan: John Lennon minussa, Myllylahti
Tuija Takala: Lauralle oikea (selkokirja) Avain
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot (selkokirja) Avain

Syyskuu

Kaisa Happonen & Karri Miettinen: Revi se – ja kokoa maailma uusiks! , WSOY
Mervi Heikkilä: Tuulenkala, Karisto
Kai Korkea-aho & Ted Forsström: Zoo – Sydänkohtauksia, Otava
Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus, Reuna
Minna Roininen: Heda, Myllylahti 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija, Väki 2, Tammi
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata, Karisto
Maria Turtschaninoff: Maresin voima, Tammi
L. K. Valmu: Lappilainen, Karisto
Helena Waris: Vedenkehrääjä, Otava

Lokakuu

Anu Holopainen: Sydänhengitystä, Karisto
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat, Otava
Jyri Paretskoi: K15 – Salaisuuksia, Otava
Elina Pitkäkangas: Ruska, Myllylahti
Anu Ojala: Petos, Otava

Tulossa on siis vielä kolmattakymmentä mielenkiintoista nuortenkirjajuttua. Todennäköisesti joitakin kirjoja edelleen listalta puuttuu. Laittakaahan niistä kommentteihin tietoa, jotta saan listasta mahdollisimman kattavan.

Kiitos myös kaikille kannustuksesta, seuraamisesta, juttulinkkien jakamisesta ja ennen kaikkea kommenteista, jotka antavat mukavasti potkua omaan tekemiseen.

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! #nuortenkirjatorstai

Tittamari Marttisen Aurinkoa, Linnea! on toinen 16-vuotiaasta Linnea Lehtosesta ja hänen Linnean laiskanlinna -neuvontapalstastaan kertova nuortenromaani eli jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Linnean laiskanlinnalle (Karisto, 2017). Aiempaa osaa en ole lukenut, vaan eipä tuo haitannut, mukaan Linnean leppoisaan arkeen pääsi näinkin ihan kivasti.

Ysiluokalla Linnea oli paikallislehdessä TET-harjoittelussa ja siellä hänet pestattiin pitämään lehden nuorille tarkoitettua kysymys ja vastaus -palstaa. Kirjasta ymmärsin jotenkin, että palsta pyörii lehden nettisivuilla, mutta siitä viis. Idea on siis aika nostalginen, mutta ihan kiva nuortenkirjan rakenteeksi, ainakin jonkin aikaa. Kirjassa jokainen luku alkaa jonkun lukijan lähettämällä kysymyksellä ja sitten Linnea vastaa siihen joko suoraan tai kertomalla omasta menossa olevasta elämästään sopivan tapauksen tai yleensä yhdistelmän näistä. Paikoin kyllä kysymys tuntuu jälkikäteen laaditulta, eli niiden ja vastausten välinen korrelaatio on välillä vähän niin ja näin.

Hieman turhan orjallisesti noudatettu rakenneidea siis jo yhden kirjan perusteella tuntui rasitteelta. Toinen seikka, joka kohotutti kulmiani, on Linnean vastausten kaikinpuolinen asiallisuus ja ’oikeellisuus’, etten nyt sanoisi tätimäinen pikkuvanhuus. Linnean laiskanlinna -palstalle tulee kysymyksiä teinejä askarruttavista aiheista laidasta laitaan ulkonäköpaineista seurustelupulmiin ja harrastusmahdollisuuksiin. Kaikkiin Linnealla on antaa myötäelävä mutta reipas ja positiivissävyinen ohjeistus höystettynä leikkisillä omilla kokemuksilla ja kommelluksilla.

Sama positiivisuus ja kaikkea syleilevä lempeys leimaa Linneaa muutenkin. Hän ottaa kursailematta siipiensä suojaan syömishäiriöstä kärsivän ystävättärensä ja sulattaa kakomatta vanhempiensa ilmoituksen tulossa olevista merkittävistä elämänmuutoksista, eikä lainkaan kummastele, kun netti-ihastus kertoo ensimmäisellä tapaamisella miettivänsä vakavissaan sukupuolensa vaihtamista. Linnea vain pokkana tiedustelee, onko ystävä kenties interseksuaalinen. Hienoa, tietysti, mutta saisi Linneassakin ehkä jotain säröä olla.

Toisaalta Linnea on ihan tavallinen teinityttö, joka viettää letkeää kesälomaa kavereitten kanssa ennen syksyllä alkavaa lukiota. Loman kruunaa kahden viikon kielikurssi Maltalla parhaan ystävän Sinin kanssa. Reissuun mahtuu paljon aurinkoa ja romantiikkaakin on ilmassa. Muutenkin kirjassa keskeisessä osassa ovat erilaiset ihmissuhdekuviot. Linneaan ihastunut Jalmari haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta, mutta Linnea haikailee etäisen Ruskan perään. Sinin poikaystävä taas pussailee avoimesti festareilla ihan toisen tytön kanssa, mutta osoittautuukin mustasukkaiseksi päällepäsmäriksi, kun Sini haluaa erota. Ja niin edelleen.

Selvästikään Aurinkoa, Linnea! -romaania ei ole suunnattu minulle, keski-ikäiselle täti-ihmiselle. Sen kohderyhmää ovat luonnollisesti yläkouluikäiset tytöt. Jo kansien iloinen mutta hempeä ulkoasu karkottanee miespuoliset lukijat. (Tämä siis karkea yleistys, josta ihan varmasti on poikkeuksia, tiedän!) Kirja on nopealukuinen. Sen lempeän kepeyden mausteena on asiapitoista pohdintaa, jota voi mainiosti käyttää erilaisten tehtävien ja keskustelujen pohjana, jos kirjaa luetetaan esimerkiksi kouluissa. Äidinkielen ja terveystiedon yhdistäminen tämän teoksen avulla toimisi varmasti mainiosti.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että Linnea-kirjojen sisältöön voi vaikuttaa lähettämällä kysymyksiä osoitteeseen linneanlaiskanlinna@gmail.com. Lisää Linnean neuvoja on siis luvassa.

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea!
Karisto, 2018. 203 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Tulossa:

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2, 5.7.2018
Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen 12.7.2018
Magdalena Hai: Kolmas sisar 19.7.2018

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin #dekkaritiistai

Jonkinlainen lukupäähänpinttymäni on ollut, että kaikenlaiset kirjasarjat pitää aina aloittaa alusta ja lukea kiltisti järjestyksessä. Monesti tämä onkin aivan perusteltua, mutta joskus on näemmä ihan kannattavaa tehdä poikkeuksia. Minä poikkesin pinttymästäni aloittaessani rikostarkastaja Karin Adlerista kertovan Ann Rosmanin poliisidekkarisarjan kuudennesta osasta eli tuoreesta suomennoksesta Sukellus syvyyksiin. Hieman hämmentävästi sarjaa on suomennettukin, sillä tämä kuudes osa on samalla neljäs suomennos. Jos ei edes kustantaja Bazar piittaa järjestyksistä, miksi minunkaan pitäisi?

Rikostarkastaja Adlerin toimipiste sijaitsee Ruotsin länsirannikolla lähellä Göteborgia Marstrand-nimisellä saarella. Karin on intohimoinen vesilläliikkuja, ja hän on asunutkin rakkaassa veneessään. Nyt Karinille ja Johanille on tulossa lapsi, ja Karin ehkä joutuu muuttamaan taloon. Ajatus ahdistaa Karinia kovasti, mutta toisaalta raskaus tekee myös tehtävänsä ja alkaa muokata hänen mieltään. Nämä kuviot ovat tarinassa mukana mutta todellakin taustalla, kuten Karinin kollegat Folke ja Robertkin. Koska en ole aiempia osia lukenut, en osaa sanoa, kuinka paljon Rosman on yleensä käyttänyt sivuja poliisien yksityiselämän setvimiseen. Tässä osassa sitä oli ainakin niukanlaisesti, mikä oli oikein hyvä ratkaisu. Ihan tarpeeksi sain tietää henkilöistä näinkin.

Sen sijaan Rosman antaa runsaasti tilaa muulle tarinalle, jossa varsinainen rikosjuoni, jota poliisit selvittävät, on lopulta sekin sivuosassa. Liikkeelle lähdetään tilanteesta, jossa ruotsalaismiehen omistama purjevene on löytynyt ajelehtimasta Skotlannin Orkeneysaarten tuntumasta. Veneen kannella on ollut verta. Britannian poliisi pyytää virka-apua ruotsalaiskollegoilta. Veneen omistaja Bo Stenman eli Bosse asuu Marstrandin tuntumassa pikkusaaren niemenkärjessä yksinään. Bosse on eronnut ja eläköitynyt sukeltaja, joka on aktiiviurallaan tehnyt saturaatiosukelluksia Pohjanmeren öljylautoilla ja eläkkeelle jäätyään käräjöinyt sukeltajakollegoidensa jonkinlaisena edusmiehenä Norjan valtiota vastaan saadakseen korvauksia sukeltamisen aiheuttamista vakavista terveyshaitoista.

Karin, joka ei ole töissä kertonut vielä raskaudestaan, ja Folke, Robertin suureksi katkeruudeksi, lähetetään nopeasti Orkneynsaarille avustamaan paikallispoliisia tutkimuksissa tarkoituksenaan selvittää, mitä Bosse Stenmanille on tapahtunut ja miksi. Karin on haltioissaan tilaisuudesta päästä palaamaan satumaisille saarille, joille hän on vuosia sitten tehnyt purjehdusmatkan. Ainoa iloa varjostava seikka on, että työpariksi mukaan lähtee juuri ärsyttävä, pikkutarkka ja luennointia rakastava tosikko-Folke.

Samalla kun seurataan kadonneen Bo Stenmanin tapauksen tutkintaa, lukijalle kerrotaan myös toista tarinaa. Vuonna 1977 Bo Stenman oli mukana hankkeessa, jonka tarkoituksena oli sukeltaa vuonna 1916 miinaan ajaneeseen ja uponneeseen sota-alus HMS Hampshiren hylkyyn. Tarinan mukaan hylyssä olisi kulta-aarre, jota sotaministeri lordi Kitchener oli viemässä Murmanskiin Venäjän keisari Nikolai II:lle. Retkikunta koostuu merkillisestä joukosta miehiä. Mukana on muun muassa englantilainen parlamentin jäsen, amerikkalainen miljonääri ja saksalainen sukellusveneasiantuntija. Bo ja hänen kollegansa Douglas ovat joukon varsinaiset sukellusasiantuntijat, sillä he hallitsevat vaarallisen saturaatiosukeltamisen tekniikan ja laitteet.

Bossen ja Douglasin työ on siis oikeasti vaarallista ja vastuu toisista sukeltajista on kova. Retken rahoittajat eivät ymmärrä sukeltamisen riskejä ja painostavat jatkuvasti ilmeisistä vaaroista piittaamatta miehistöä jatkamaan tutkimuksia hylyllä. Jokainen päivä merellä ja laiturissa maksaa hurjasti, eikä valtiolta saatu sukelluslupa sotahaudaksi luokitellulle hylylle taida pitää sisällään mahdollisten löytöjen nostamista saati jakamista. Paineet ovat siis monessa mielessä kovat, mutta tarunhohtoinen saalis tuntuu kimmeltävän kaikkien silmissä. Sää on kuitenkin armoton, sillä tutkimusretken ajankohta on valittu huonosti. Syysmyrskyt riepottelevat tutkimusalusta, eikä sukelluskelloa pystytä käyttämään joka päivä. Mielialan kohottamiseksi tehdään retki saarille ja tutustutaan sen kiehtoviin kohteisiin, kuten neoliittisiin kivikehiin ja asutuksen jäänteisiin.

Tällä retkellä Bosse tapaa punatukkaisen Ellenin ja rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään. Viis siitä, että kotona odottavat vaimo ja lapset. Ellenin vanha Morag-täti asuu saaren vanhimmassa rakennuksessa eli niin sanotussa pitkätalossa ja tuntuu tietävän ja osaavan paljon sellaista, mitä muut eivät aisti tai ymmärrä. Bosse saa Moragilta taikakalupussin, jonka sisällöstä on myöhemmin korvaamaton apu yllättävässä yhteydessä.

Karinin ja Folken tutkimukset sekä Bossen vuosikymmenten takaiset kokemukset lomittuvat ja alkavat lopulta kietoutua yhteen vastustamattomasti. Miksi Bosse on palannut Orkneynsaarille neljänkymmenen vuoden jälkeen? Ketkä kaikki ovat halunneet hänet hengiltä? Oliko HMS Hampshiressa kulta-aarre ja jos oli, mitä sille tapahtui ja milloin? Kaikki nämä kysymykset kieppuvat ilmassa. Sitten löydetään saaren rantaan huuhtoutunut ruumis, ja paikallinen poliisi tuntuu olevan kovin innokas sulkemaan tapauksen selvitettynä. Karinilla on kuitenkin heti vahvat epäilyksensä.

Rosman on saanut vangittua dekkarinsa sivuille aitoa seikkailuromaanin tunnelmaa sekä ennen kaikkea mystisten Orkneynsaarten ikiaikaista vastustamatonta tenhoa. HMS Hampshiren uppoamiseen ja sen lastiin liittyvät arvoitukset nivoutuvat saarten asukkaiden tarinoihin aivan nykypäiviin asti. Google oli minulla ahkerassa käytössä, sillä tietoni käsitellyistä aiheista olivat aivan olemattomat. Juuri tällaisesta pidän! Kirjan tarina haastaa etsimään lisätietoa ja pohtimaan, missä kulkevat faktan ja fiktion rajat. Ne Rosman häivyttää taiten, mutta avaa sitten lukijalle mukavasti jälkisanoissaan kirjan syntyä. Lopussa on vielä mittava lähdeluettelokin. Kaiken päälle sain vielä aivan tajuttoman matkakuumeen!

Ann Rosman: Sukellus syvyyteen (Vågspel)
Suom. Anu Koivunen.
Bazar, 2018. 574 s.

Dekkarilauantain kutsuvieraslahja.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin

Jyri Paretskoi: K15 #nuortenkirjatorstai

Niko näytti puhelimeltaan videon, jossa Roni sanoi:
 ”Mä tykkään runkkaamisesta” ja hymyili iloisesti perään.
Heti sen jälkeen video alkoi alusta
 ja toistui automaattisesti loputtomiin.

Yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana olen ties kuinka monesti tuskaillut, ettei heikosti lukeville ja kirjallisuuteen vähintäänkin epäluuloisesti suhtautuville (poika)lukijoille oikein tahdo löytyä sopivia kirjoja, joilla houkutella heitä lukemisen pariin.

Ensinnäkin kirjan pitää olla ohut, siis tosi ohut, ja muutenkin nuorta houkuttelevan näköinen, ’nykyaikainen’. Aiheen pitää olla kohderyhmää kiinnostava ja ajankohtainen eli mielellään saisi olla huumoria ja seurustelu- ja seksijuttuja (muttei kuitenkaan mitään kovin heviä sellaista!). Päähenkilöiden pitäisi olla samastuttavia eli suurin piirteen lukijakunnan ikäisiä ja aika tavallisia nuoria. Tekstin pitää olla vetävää ja helppoa, mieluiten dialogivetoista. Kaiken kaikkiaan kirjan pitäisi siis olla omien suosikkiteosteni vastakohta. Mutta mistä tällaisia löytyisi?!

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Jyri Paretskoi lienee tuskaillut samojen kysymysten äärellä tai on ainakin kuullut kollegojensa tuskailevan. Mutta hän ei ole tyytynyt tuskailemaan vaan on tehnyt ’jotain’ eli ryhtynyt kirjoittamaan ihan itse sellaisia kirjoja, jotka täyttävät kaikki edellä kuvatut toiveet! Ihana ihminen! ♥

Uusin Paretskoin nuortenkirja K15 on hyvä esimerkki kirjasta, jollaisesta olen työssäni unelmoinut. Siinä on 80 sivua. Siis alle sata sivua! Sen jaksaa heikompikin lukija lukea kokonaan ja saada onnistumisen kokemuksen urakan suorittamisesta. Kansi on suunniteltu kivasti. Siihen on poimittu kirjan sisältä pätkä nuorten käymää Whatsapp-keskustelua, jossa on huumoria ja viatonta kaksimielisyyttä (opehan nyt ei vain voi tietää, mistä oikein on kyse, kun on puhe lerssistä…). Edes kantta ei tarvitse avata, kun jo saa maistiaisen sisällöstä! Kiitokset siis kustantamon suuntaan myös, asian ydin on siellä ymmärretty. Kansien ja ulkoasun suunnittelijan tietoja en kirjasta löytänyt. Miksiköhän?

Takakannessa luvataan Skam-henkistä menoa. Skamista tiedän vain, että se on nuorille suunnattu tv-sarja. Mutta kyllä minäkin tunnistin tuttuja piirteitä Ronissa. Hän muistuttaa kovasti Rillit huurussa -sarjan Sheldonia, joskin tietysti huomattavasti nuorempana versiona, sillä Roni on yläkouluikäinen. Roni on suorapuheinen kaveri. Ei siksi, että hän olisi röyhkeä ja itsevarma, vaan siksi, ettei hän ymmärrä ironiaa eikä hallitse sosiaalisen kanssakäymisen karkeampiakaan nyansseja. Roni sanoo, mitä ajattelee, vaikka seuraukset ovat usein hämmentäviä ja poika joutuu hankaluuksiin tuon tuosta.

Roni on kuitenkin sikäli poikkeuksellisen onnellisessa asemassa, että vaikka häntä kiusataan omalla luokallakin avoimesti (vaikkei puusilmäinen opettaja sitä huomaakaan), hänellä on kuitenkin ystävä, Niko. Luokalle tullut uusi tyttö Sara lyöttäytyy myös kaverusten seuraan, vaikka Roni varoitteleekin, ettei se kannata. Sara ja Niko eivät piittaa, mitä muut heistä ajattelevat. Roni on heidän mielestään mukava, ja se riittää.

Roni päästää suustaan tuonne ylös lainaamani totuuden keskellä ainekirjoitustuntia. Seuraukset ovat karut, kun videoklippi leviää netissä kulovalkean nopeudella. Asiaa ei sen kummemmin jäädä märehtimään, vaan kaverukset lähtevät koulun jälkeen Ronin kotiin. Seuraa monenlaista selkkausta ja kommellusta. Hissikauhuinen Roni saa kestostondiksen, Ronin äidin makuuhuoneesta etsitään avainta ja löydetään dildo, joka päätyy Saran pikkusiskon otsalle ja niin edelleen. Varsinainen juoni on siis hyvin löyhä ja tarina muodostuu lyhyistä toisiaan seuraavista episodeista. Sara kuitenkin saa alun videoepisodin siistiin pakettiin aika näyttävällä tempauksella.

K15 tarjoaa aineksia myös luokkakäsittelyn pohjaksi, sillä teemoina erilaisuus, ystävyys ja kiusaaminen ovat antoisia. Kaiken kukkuraksi kirjaan on tulossa myös jatkoa, sillä kakkososa K15 – salaisuuksia ilmestyy lokakuussa.

Jyri Paretskoi: K15
Otava, 2018. 80 s.

Arvostelukappale.

K15-sarjan toinen osa K15 - Salaisuuksia ilmestyi syksyllä 2018. Siitä tarkemmin juttua täällä. Kolmas osa K15 - Vahinkoja ilmestyy helmikuussa 2019, ja neljäs osa syksyllä 2019.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja HämäränsäteetJyri Paretskoi: K15 

Tulossa:

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 28.6.2018
Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 2, 5.7.2018

Eva Frantz: Sininen huvila #dekkaritiistai

Jotkut kirjat vain pakottavat lukemaan itsensä. Panin kyllä jo viime vuoden puolella merkille Eva Frantzin dekkarin Sininen huvila, mutta en siihen sen tarkemmin perehtynyt eikä pinnallinen havaintoni vielä riittänyt pistämään kirjaa edes mahdollisesti joskus luettavien listalle. Sitten sain kutsun Atenan ja S & S -kustantamon yhteiseen pressitilaisuuteen, jossa esiteltiin tulevan syksyn kirjoja. Eva Frantz oli yksi tilaisuudessa haastateltu tekijä. Hän kertoili paitsi tulossa olevasta toisesta Anna Glad -dekkarista Kahdeksas neito myös tästä sarjan aloitusosasta.

Jo tuossa vaiheessa Sininen huvila alkoi nousta luettavien listallani. Se olisi mukava lukaista ennen syksyllä tulevaa kakkososaa, joka kiinnosti myös. Sitten huomasin kirjasta mukavan edullisen äänikirjatarjouksen, ostin sen ja pistin kuunteluun. Dekkarin ratkaisuvaiheet alkoivat olla käsillä, kun menin viime lauantaina Korjaamolla vietettyyn Dekkarilauantai-tapahtumaan. Siellä Eva Frantz oli mukana keskustelussa, jossa pohdittiin cozy mystery -dekkareiden olemusta ja muun muassa sitä, miksi niitä kirjoitetaan.

Kun selaan viimeksi lukemieni dekkareiden listaa, huomaan, että tähän cozy mystery -luokkaan on tullut osumia tiheähkösti. Mutta kuten luokittelu aina, pehmodekkarienkin kategoriointi on vaikeaa ellei mahdotonta. Sinisen huvilan loppuun ehdittyäni en ollut enää lainkaan varma sen leppoisuudesta tai kotoisuudesta. Ruumiita tuli ehkä dekkarimittapuulla vähänlaisesti, mutta tuli kuitenkin, ja hilkulla oli lisäksi vielä monta kertaa. Eivätkä murhatavatkaan mitään kovin pehmoja olleet, jos sellaisia nyt onkaan. Lapiolla vaan pää mäsäksi, vaikka noin alkuun! Tästä leppoisuuden ja murhien ristiriidasta Dekkarilauantaissakin oli puhetta.

Joka tapauksessa siis kuuntelin Sinisen huvilan äänikirjana ja tarkoitus on aikanaan lukea lisääkin Frantzin tuotantoa, ainakin Kahdeksas neito. Sinisen huvilan nimi viittaa suosittuun saman nimiseen life style -blogiin, jota kirjoittaa freelancetoimittaja Becca Stenlund. Blogin idea syntyi aikanaan, kun Becca miehensä Peterin kanssa osti pikkukaupungin liepeillä sijainneen kauan tyhjänä olleen huvilan ja ryhtyi remontoimaan siitä unelmiensa kotia, Sinistä huvilaa. Blogissaan Becca kertoo omasta ja pienen perheensä idyllisestä elämästä kuvankauniissa puitteissa.

Idylli kuitenkin särkyy. Kirja alkaa kohtauksella, jossa bloggaaja-Bellan viisivuotias poika Bruno harhailee maantiellä kesäyössä. Kun paikalle osuneet nuoret vievät pojan kotiinsa, he löytävät Becca Stenlundin tajuttomana ja verissään keittiön lattialta. Paikallisen poliisin kaksikko Anna Glad ja Rolf (jonka sukunimeä en muista enkä viitsi äänikirjasta etsiä) alkavat tutkia Beccaan kohdistunutta murhayritystä. Beccaa itseään ei siis voida kuulla, koska hän on tajuttomana.

Aika nopeasti käy ilmi, että blogissa ja Instagramissa kuvattu elämä ei aivan vastaa todellisuutta. Aviomies Peter on saanut blogiaviomieselämästä tarpeekseen ja muuttanut pois Sinisestä huvilasta. Pian löytyy myös paikallisia yrittäjiä, joilla on syytä olla katkeria Beccalle. Kaikki blogiyhteistyö ei ole aina mennyt ihan nappiin. Poliisi haastattelee myös Beccan entistä assistentti Linaa sekä alkaa penkoa Beccan lapsuutta. Monenlaista epämiellyttävääkin alkaa nousta pintaan. Kunnon johtolankoja saati epäiltyjä ei vain tunnu löytyvän, ja Beccan tajuttomuus jatkuu.

Myös Sinisen huvilan menneisyyteen liittyy traagisia tapahtumia. Ne nousevat pintaan, kun Anna tutkii Brunon piirroksia talon liepeillä liikuskelevasta Peikosta. Kummallisia yksityiskohtia on paljon. Missä ovat Stenlundien neljä lemmikkikanaa? Entä kuka toi tyhjän huvilan olohuoneeseen tuoreita kukkia?

Eva Frantz kertoi, että halusi ihan tarkoituksella tehdä sarjansa sankarista Annasta ihan tavallisen poliisin, jopa melko kehnon poliisin. Annalla ei tosiaan, onneksi, ole mitään erikoistaitoja, kuten veitsenterävää älyä tai ylivertaista päättelykykyä, mutta en kyllä sanoisi häntä huonoksi poliisiksi. Anna on tunnollinen ja kunnollinen poliisi, joka haluaa tehdä työnsä hyvin muttei kuitenkaan aseta työtään millekään jalustalle tai uhraa kaikkea muuta elämää sen takia.

Töissä Annalla menee ihan mukavasti. Työpari Rolf alkaa jo lähetä eläkeikää mutta suhtautuu itseään huomattavasti nuorempaan naiskollegaan asiallisesti, ja Annasta ja Rolfista on tullut ystäviä. Poliisilaitoksen esimieskin on asiallinen nainen, joten sen puoleen kaikki on kunnossa. Kotona ja yksityiselämässä sen sijaan asiat ovat kehnommin. Becca Stenlundin tahraton koti on täydellinen vastakohta Annan ja hänen avopuolisonsa asunnolle. Mies on jäänyt työttömäksi yrityksensä konkurssin jälkeen. Päivät kuluvat konsolipelien parissa ja öisin mies taitaa käyttää aikansa treffipalstoilla. Annan biologinen kellokin tikittää yhä kuuluvammin.

Tarina lähtee siis liikkeelle lupaavasti, vaikka ruumista ei heti saadakaan.Sen aika tulee vasta loppukiihdytyksen kohdalla. Alun jälkeen tutkinta alkaa hajota hieman turhankin moneen suuntaan, ja meno vaikuttaa poliisin osalta jokseenkin ponnettomalta. Kerronta hajoaa myös. Näkökulmia on useita: ainakin Anna, jonkin verran Rolf, pieni Bruno, Peter. Seassa on myös takaumajaksoja, joissa toisessa kuvataan perheväkivaltaa nimettömän pienen tytön näkökulmasta ja toisessa käydään keskusteluja isän ja Nico-nimisen henkilön välillä. Ainakin jälkimmäisen olisi voinut karsiakin ilman, että mitään olennaista olisi jäänyt tarinasta pois.

Arvasin myös murhaajan melko hyvissä ajoin, vaikka motiivi tulikin sitten melko puskista. En myöskään osannut arvata, että murhaaja toimisi lopulta niin suunnitelmallisesti ja kirjaimellisen murhanhimoisesti kuin kävi ilmi. Kuten alussa sanoin, pehmoilusta ei sitten loppumetreillä enää ollut tietoakaan!

Eva Frantz: Sininen huvila (Blå villan)
Suom. Ulla Lempinen.
S & S, 2017. Äänikirjan lukija Anna Saksman, kesto 7 h 4 min.

Ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Stephen King: Bill Hodges -trilogia

Stephen King on tekijä, joka ei tosiaankaan esittelyjä kaipaa. Vuosikymmenten mittaan olen minäkin osan Kingin yltäkylläisen runsaasta tuotannosta lukenut, aikoinaan jopa sellaisen rautaisannoksen putkeen, että seurasi melkoinen tauko. Vähitellen olen palaillut mestarin tuoreemman tuotannon äärelle. Viimeisimmät lukemani tai oikeammin kuuntelemani kolme romaania muodostavat Bill Hodges -trilogian, joka sopii mitä parhaimmin dekkariviikon ohjelmaan.

Bill Hodges -trilogian osat ovat Mersumies (Tammi, 2016), Etsivä löytää (Tammi, 2017) ja Viimeinen vartio (Tammi, 2018). Trilogiaa kutsutaan myös Mersumies-trilogiaksi, mutta se on mielestäni hieman epätarkkaa, koska keskimmäisessä osassa varsinaisella Mersumiehellä on vain hyvin etäinen osuutensa tapahtumien taustalla. Ensimmäinen ja kolmas romaani muodostavat sen sijaan tiiviin parin.

Mersumiehessä ja Etsivä löytää -romaanissa ei ole yliluonnollisia kauhuelementtejä tai muita kummallisuuksia, mutta Viimeisessä vartiossa King on jälleen päästänyt mielikuvituksensa tutun villiin laukkaan. Dekkari- ja trillerikuviot eivät ole sittenkään tarjonneet kyllin kiinnostavia puitteita tarinalle, kenties. Minusta se on hieman sääli, sillä King saa mainiosti toimimaan nämäkin genret, jos vain haluaa.

Mersumiehen alkutilanne on hyytävä todentuntuisuudessaan. Talouslama on kunnolla kurittanut amerikkalaista pikkukaupunkia, ja ankara työttömyys riivaa. Kaupunki lupaa tuhat varmaa työpaikkaa jonkinlaisilla rekrytointimarkkinoilla suuren kauppakeskuksen tiloissa, ja ihmiset jonottavat paikalla yön yli saadakseen mahdollisimman edullisen aseman heti aamusta. Tähän ihmisjoukkoon päättää sadistinen tappaja ajaa varastamallaan suurella Mercedeksellä. Seuraukset ovat tuhoisat. Kahdeksan ihmistä kuolee ja lukuisat vammautuvat vakavasti, osa loppuiäkseen.

Suuri tumma Mercedes löydetään pian, mutta siitä ei irtoa johtolangan pätkääkään. Auto on varastettu, eikä selitystä sille, miten tappaja on onnistunut saamaan vara-avaimen käyttöönsä, tunnu löytyvän. Poliisi tekee kaikkensa, mutta turhaan. Tappaja on kadonnut taivaan tuuliin.

Tilanne korventaa erityisesti rikosetsivä Bill Hodgesia, joka joutuu jäämään eläkkeelle saamatta murhaajaa kiinni. Hodges ottaa tappion hyvin henkilökohtaisesti. Hän on vuosikymmenet omistautunut työlle ja ryypiskelylle, ja nyt jäljellä on enää ryypiskely. Kun tilanne alkaa olla jo epätoivoinen, Hodges saa Mersumieheltä eli murhaajalta kirjeen. Sen on tarkoitus kannustaa häntä painamaan liipaisinta viimeisen kerran, mutta vaikutus on aivan päinvastainen. Hodges sisuuntuu ja käy uudelleen mutta entistä leppymättömämmin murhaajajahtiin.

Entinen poliisi ja murhamies alkavat käydä kummallista chattikeskustelua. Tietokonepulmissa Hodges tulee kääntyneeksi ruohonleikkaajansa Jeromen puoleen. Poika on valkoisten asuinalueella asuvan mustan perheen fiksu poika, joka pian ystävystyy änkyröivän eläkeläisetsivän kanssa ja tutustuttaa tämän muuhunkin perheeseensä.

Lukija pääsee mukaan myös Mersumiehen eli Brady Hartsfieldin maailmaan, joka ei näytä lainkaan kauniilta. Bradylla ei ole kaikki kunnossa, eikä siihen vähiten syyllinen ole hänen vastenmielinen äitinsä. Aikamiespoika on turhautunut keksijänero, jonka keksinnöt on aina joku keksinyt ennen häntä. Niin rikastuminen jää haaveeksi. Mutta on Brady keksinyt muutaman ihan kelpo laitteenkin, ja vaikkei niillä ehkä tienaa, ne auttavat muiden fantasioiden toteuttamisessa. Pian lukijalle paljastuu, että työnhakijoiden päälle ajaminen oli vasta kammottavaa esileikkiä. Bradylla on suunnitteilla todellinen isku vailla vertaa. Mutta lisätäkseen nautintoa hän haastaa Hodgesin kanssaan kilpajuoksuun.

Kuten arvata saattaa, Hodegesin joukkue perii lopulta voiton, mutta hyvin niukalla erolla, eikä tappioiltakaan vältytä. Hodges nimittäin tutustuu tapausta tutkiessaan ja Mersumiestä jahdatessaan henkilöihin, joista tulee nopeasti hänelle hyvin tärkeitä, eikä loppu ole kaikilta osin onnellinen.

Kakkososassa Etsivä löytää on kyse kokonaan toisenlaisesta rikostarinasta ja eri rikollisista. Alussa kerrotaan pitkään 1970-luvun tapahtumista. Kulttimaineeseen kivunnut kirjailija John Rothstein on kirjoittanut kolme Jimmy Goldista kertovaa menestysromaania ja vetäytynyt sitten omiin oloihinsa. Huhut kertovat, että Rothsteinilla olisi kassakaapissaan paitsi rutkasti käteistä myös uusien Jimmy Gold -romaanien käsikirjoituksia, joita tämä ei kuitenkaan aikoisi julkaista.

Tilanne on nuoren luuserin Morris Bellamyn mielestä sietämätön. Ensinnäkin Jimmy Gold -trilogia päättyy hänen mielestään täysin väärin! Toiseksi, jos jatkoa on olemassa, hänen pitää saada lukea se! Käsikirjoituksilla voisi jotenkin tehdä rahaakin, mutta tärkeintä olisi saada tietää, miten Jimmy Goldin tarina jatkuisi. Saadakseen käsikirjoitukset itselleen Bellamy on valmis mihin tahansa, ja ruumiitahan siitä tulee.

Nuorukainen on kovin piittaamaton tappamisen suhteen, mutta omasta antikvariaatista haaveileva kaveri, jonka kanssa Bellamy on rikostaan suunnitellut, tyrmistyy. Hän oli kuvitellut käytyjä keskusteluja vain ajankuluksi ja fantasioiksi. Ystävänsä neuvosta Bellamy päättää kätkeä löytämänsä rahat sekä vihot varmaan paikkaan ennen kuin ehtii lukea niistä kuin muutaman sivun. Ne paljastavat, että Rothstein oli kuin olikin kirjoittanut vielä kaksi romaania! Mutta sitten Bellamy tekee virheen ja jää kiinni. Vankilassa kuluukin sitten runsaat kolmekymmentä vuotta.

Rinnan Bellamyn tarinan kanssa kuvataan lähes kolmekymmentä vuotta myöhempiä tapahtumia samassa pikkukaupungissa ja vieläpä samassa asunnossa, jossa Bellamykin aikanaan asui. Nyt siinä asuu murrosikäinen Pete, jonka isä on vammautunut pahasti jäätyään ison Mersun alle ostoskeskuksen pihalla. Perheellä ei siis mene hyvin. Isä on huonossa kunnossa ja työtön, eikä äitikään ole saanut pitää opettajan työtään. Rahat ja hermot ovat tiukalla. Pete päättelee, että vanhemmat eroavat pian, jollei ihmettä tapahdu. Ja se tapahtuu. Pete löytää puronvarteen haudatun arkun, jossa on paitsi muhkea pino täyteen kirjoitettuja vihkoja myös kunnon potti dollareita. Pete saa hienon idean: hän alkaa postittaa rahoja vanhemmilleen vähän kerrallaan.

Salaperäisen mesenaatin rahalähetysten turvin Peten perhe sinnittelee pahimpien koettelemusten vuosien läpi. Mutta sitten rahat loppuvat. Peten sisko ei pääsekään kavereidensa kanssa samaan kalliiseen yläkouluun. Peten omatkin haaveet tasokkaasta yliopistosta näyttävät valuvan hukkaan. Pete on kuitenkin vuosien varrella lukenut puronvarren arkusta löytyneen vihkopinon ja oivaltanut, mistä niissä oikein on kyse. John Rothsteinin tuotannosta ja Jimmy Goldin tarinasta tulee hänen salainen pakkomielteensä. Miten sen voisi julkaista niin, ettei paljastuisi, kenellä tulenarat vihot ovat? Nuorukainen on melkoisten moraalisten mutta myös käytännöllisten kysymysten äärellä. Pahaksi onnekseen hän tekee tietämättään kohtalokkaan virheen tarjotessaan muutamaa vihkoa paikalliselle puolihämärälle antikvaristille. Sattuma korjaakin sitten satoaan oikein kunnolla.

Bill Hodges kumppaneineen eli  Billin perustama Etsivä löytää -firma tulee mukaan tähän tarinaan melko myöhäisessä vaiheessa (ja Peten kannalta miltei liian myöhään) muutaman mutkan kautta, mutta onneksi tulee, sillä tapahtumat vyöryvät lopulta hiuksia nostattavalla vauhdilla ja tuho on melkoinen.

Viimeisen vartion ensisävelet soitetaan jo Etsivä löytää -kirjan loppusivuilla, joilla kerrotaan, että Hodgesilla on tapana käydä katsomassa Brady Hartsfieldia sairaalan pitkäaikaista hoitoa vaativien aivovammapotilaiden osastolla. Hartsfield on toipunut jonkin verran vakavasta päävammastaan, mutta on käytännössä liikuntakyvytön ja lähes vihanneksen tasolla. Niin ainakin lääkärit väittävät. Hodgesilla on asiantilasta omat epäilynsä.

Hodges on päättänyt lopettaa vierailunsa Hartsfieldin luona, koska tapaamisilla ei tunnu olevan potilaaseen mitään vaikutusta mutta Hodgesiin ne vaikuttavat aina ikävällä tavalla. Hodgesilla on murheita omankin terveytensä kanssa, mutta sitä ei ehdi jäädä murehtimaan, kun kaupunki joutuu omituisen itsemurha-aallon kynsiin. Outoja kuolemantapauksia ei aluksi tietenkään osata yhdistää toisiinsa, mutta vähitellen paljastuu, että eri tavoin itsensä tappaneiden ihmisten lähellä on kummallisia Z-merkkejä ja vanhentunutta tekniikkaa edustava pelikonsoli tuntuu myös yhdistävän uhreja.

Jälleen lukija tietää kosolti enemmän kuin Hodges kumppaneineen. Brady Hartsfield ei ole lainkaan niin huonossa kunnossa kuin hän antaa ymmärtää. Aivovamma on myös oudosti vahvistanut hänen kykyjään. Ensinnäkin hänellä on poikkeuksellisen vahva kyky liikuttaa esineitä tahdonvoimallaan eli hän on telekinestikko. Paljon tehokkaampaa kuitenkin on, että Brady kykenee tunkeutumaan toisten ihmisten mieleen ja lopulta jopa kaappaamaan näiden kehon. Niin, kuten sanottua, Viimeinen vartio ei enää ole kovinkaan konventionaalinen dekkari, mutta hyytävä tarina se on.

Bradyn haaveena on saada aikaan ennen kokematon koko maata ravisteleva nuorten itsemurhavyöry, joka ruokkisi itse itseään somen avulla. Suunnitelma on pirullinen, ja kuten pian paljastuu, ällistyttävän toimiva. Jälleen asetelmana on henkeä salpaava kilpajuoksu. Ehtiikö ja pystyykö Hodges kumppaneineen estämään tuhon? Loppurymistely on verrattoman näyttävä. Hodgesin tiimi selviytyy jälleen nipin napin voittajana, kuten toki kuuluukin, mutta hinta on kova. Viimeinen vartio on nimensä veroinen monessakin mielessä.

En kyllä väsy hämmästelemästä Kingin kertojanlahjoja. Kaikki kolme romaania imaisivat minut syövereihinsä vastustamattomalla voimalla, taas kerran. Jälkikäteen teoksia analysoidessa huomaa kuitenkin, että erilaisista mielenkiintoisista ja tärkeistäkin teemoista huolimatta aika vähän niistä jää käteen. Mutta eipä haittaa, kun on tullut oikein kunnolla viihdytetyksi. Mielestäni Kingin vahvuuksia ovat henkilö- ja miljöökuvaukset. Esimerkiksi Mersumiehen ensimmäinen isku on pohjustettu huolella. Lukijalle esitellään joukko jonossa seisovia ihmisiä ja tutustutetaan perusteellisesti heidän vaiheisiinsa. Siksi heidän pian tapahtuva brutaalin väkivaltainen kuolemansa koskettaa lukijaa eikä jää vain todetuksi faktaksi tai uhriluvuksi.

Samaa perusteellisuutta King toistaa myös kuvatessaan tarinoiden roistoja. Hekään eivät jätä lukijaa kylmäksi. Juonet on myös punottu taitavasti ja yllätyskäänteitä riittää. Monia kohtauksia valotetaan ristiin, jolloin lukija joutuu hiukset pystyssä odottamaan, miten tilanne oikein kehittyy tai onnistuvatko sankarit ajoissa nappaamaan roistot. Kun roistot sitten napataan, tai mitä heille ikinä tapahtuukin, tuntee lukija suurta nautintoa.

Stephen King: Mersumies (Mr. Mercedes)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2016.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 17 h 36 min.

Stephen King: Etsivä löytää (Finders Keepers)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2017.
Äänikirjan lukija Antti Jaakola, kesto 14 h 27 min.

Stephen King: Viimeinen vartio (End of Watch)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Tammi, 2018.
Äänikirjan lukija Tomi Kamula, kesto 14 h 31 min.

Äänikirjat ostettu.

Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.