Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla

”Kuka voi vastustaa Ruth Gallowayta?” Leena Lumi kyselee kolmannen Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkarin Jyrkänteen reunalla kannessa. No, en minä ainakaan. Olen kovasti mieltynyt hieman eksentriseen mutta ei liian omituiseen Ruthiin ja hänen omintakeiseen lähipiiriinsä. Norfolkin karut maisemat ja peribrittiläinen meno eivät nekään ole ainakaan dekkarisarjan miinuspuolia.

Sarja etenee suomalaisittain mukavaa vauhtia, sillä sen suomennoksia ilmestyy tällä hetkellä kaksi vuodessa. Sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kaikkiaan kymmenen osaa, joista siis kolmas on ilmestynyt suomeksi tänä keväänä ja neljäs osa Käärmeen kirous on tulossa syyskuussa. Vauhti on kieltämättä kovahko, mutta mukavaa on, että näin Ruthin yksityiselämän käänteissä pysyy mukavasti kärryillä. Rikosjuonet ovat ainakin tähän asti olleet selkeästi itsenäisiä ja ratkenneet kukin omassa kirjassaan. Periaatteessa ei siis haittaa, vaikkei Ruthin matkaan alusta alkaen hyppäisikään.

Tällä kertaa Ruth kutsutaan paikalle, kun Sea’s End House -nimisen talon kohdalta jyrkkien rantakallioiden juurelta löytyy ihmisten jäänteitä eli vanhoja luita. Talo on pienen kylän ulommaisin rakennus, ja meri on syönyt sen puutarhan jo miltei kokonaan. Takapihaa on jäljellä enää metrin levyinen kaistale ja koko rakennus on julistettu vaaralliseksi. Omistaja eli kansanedustaja Jack Higgins ei kuitenkaan suostu poistumaan sukunsa talosta, vaan asuu siellä sitkeästi vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa.

Löytyneet jäänteet osoittautuvat ihmisten luiksi. Jo ensivilkaisu kertoo, että kuolema ei ole ollut luonnollinen, sillä luurankojen kädet on sidottu selän taakse ja uhreja on ammuttu. Lähempi tarkastelu vahvistaa, että jäänteet ovat mitä todennäköisimmin peräisin toisen maailmansodan ajoilta. Norfolkin rannikolla on silloin syystä pelätty saksalaisten maihinnousua, mutta sitä ei tiettävästi kuitenkaan koskaan yritetty. Vai yritettiinkö sittenkin?

Kun Harry Nelson ryhmineen alkaa selvittää kylän sodanaikaisia tapahtumia, alkaa heidän tielleen osua epäilyttäviä kuolemantapauksia. Kaikki heidän seuraamansa johtolangat tuntuvat päättyvän hiljattain kuolleisiin henkilöihin.

Vanhojen luiden penkominen ei siis suinkaan ole tälläkään kertaa vaaratonta puuhaa, sen saavat Ruth ja kumppanit jälleen tuta hyvinkin konkreettisesti. Oman kierteensä käänteisiin tuovat luonnonolosuhteet. Sankka pyry ja pakkanen sekoittavat koko maankolkan juuri, kun Ruth on jättänyt lapsensa hoitajan huomaan. Toisella kerralla taas nopeasti etenevä nousuvesi lisää vaaraa moninkertaiseksi. Viimeistään tämän kirjan luettuani pysyn visusti poissa petolliselta rantakaistaleelta pystysuoran kallioseinämän alapuolella! (Tosin vaara, että sellaiseen paikkaan päätyisin, on onneksi häviävän pieni.)

Luiden penkomisen ja arvoitusten ratkonnan sekä hengenvaaraan joutumisen ohella Ruthilla on järjestettävänään pienen tyttönsä nimiäisjuhla. Cathbadilla tosin on jo suunnitelmat valmiina juhlallisuuksien osalta, mutta Ruthilla on niissä jonkin verran nieltävää. Kaiken lisäksi vieraisille tupsahtaa ystävä kaukaa menneisyydestä ja pölläyttää tulollaan esiin kipeitä muistoja.

Elly Griffiths: Jyrkänteen reunalla (The House at Sea’s End)
Suom. Anna Lönnroth. 348 s.

Arvostelukappale.

Ruth Galloway -sarja:

Risteyskohdat
Januksen kivi
Jyrkänteen reunalla

Eilen tätä juttua haudutellessani törmäsin Facebookin jossakin kirjallisuusryhmässä sattumalta aloitukseen, jossa viitattiin tähän Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjaan ja todettiin, että se on nimenomaan naisille sopivaa luettavaa. Itse olen keski-ikäinen nainen, ja pidän siis, kuten yllä jo todettu, kovasti tästä sarjasta. Sen kirjoittaja on nainen, samoin päähenkilö, jonka yksityiselämää jonkin verran seuraillaan. 

Tekevätkö nämä seikat sarjasta naisille suunnatun? Entä miksi väite sai omat niskakarvani jollei pörhistymään niin ainakin lievästi koholleen? Miksi miehet eivät lukisi naisen kirjoittamaa kirjaa naisista? Eikö juuri niiden pitäisi miehiä kiinnostaa? Saattaisivat vaikka oppia jotain naisista! Itselleni ei yleensä ole merkitystä sen paremmin kirjoittajan kuin päähenkilöiden sukupuolella.

Mitäs mieltä olette? Miehet, luetteko naisten kirjoittamia kirjoja? Miksi?


Juttu on osa Dekkariviikko kirjablogeissa -tempausta.