Kerrassaan hämmentävä kirja! Siinäpä tiivistettynä
tunnelmani suljettuani Vilja-Tuulia
Huotarisen ja Satu Koskimiehen
romaanin Emilia Kent – Runotytön tarina
jatkuu. Kyseessä on fanifiktiotyyppinen ’jatko-osa’ L. M. Montgomeryn Pieni
runotyttö -trilogialle, joka julkaistiin alun perin 1920-luvulla ja joka on
todellinen tyttökirjaklassikko. Luin kirjat ahmimisikäisenä useaan kertaan, ja
aikuisena ostin sarjan tyttärelleni. Hän muisteli lukeneensa ne noin
kymmenvuotiaana ja nostalgiannälkään toisen kerran 17-vuotiaana.
Lähtökohtaisesti en lämpene tällaisille muiden
kirjoittamille jatko-osille yhtään. Mutta koska menossa on #nuortenkirjatorstai-sarja, piti tämäkin kirja pyytää kustantajalta
luettavaksi ja myös lukea. Hyvä, että luin, sillä pidin kovasti kirjasta. Sen
sijaan epäselvää minusta on edelleen, kenelle kirja oikein on kirjoitettu. Sen
voi toki huoleti lukea minkä ikäinen lukija tahansa, mutta lukeeko, onkin jo
toinen kysymys.
Pieni runotyttö
-sarja päättyy hääkelloihin. Emilia Kent
– Runotytön tarina jatkuu jatkaa nimensä mukaisesti tarinaa Emilian ja
Teddyn avioliiton alkuajoista. Pariskunta on asettunut Autioon Taloon, jonka
Emilian entinen kihlattu Dean Priest antoi heille häälahjaksi. Onnen pitäisi
olla tahratonta, mutta jostain kumman syystä Emilia huomaakin, että avioelämä
tuo mukanaan puolia, joista hän ei oikein pidä.
Aviomies Teddy on alkanut niittää mainetta arvostettuna
muotokuvamaalarina Prinssi Edwardin saarella ja myös manner-Kanadassa.
Taiteilija sulkeutuu ateljeehensa tuntikausiksi ja saa runsaasti kutsuja
erilaisiin edustustilaisuuksiin. Vaimon tehtävä on luonnollisesti huolehtia,
että aviomiehellä on teekupponen odottamassa, kun on tauon paikka. Arkiset
kotitaloushuolet ovat itsestään selvinä langenneet nimenomaan Emilian harteille.
Aikaa omaan kirjoittamistyöhön ei tunnu löytyvän, ja valkoisen arkin kirouskin
on päässyt yllättämään nousevan kirjailijatähden. Leimahdukset ovat kaukainen
muisto vain sukanparsimusten keskellä.
Huotarinen ja Koskimies ovat imeneet itseensä häkellyttävän
hyvin Montgomeryn kirjojen hengen ja tyylin yksityiskohtia ja kieltä myöden.
Tarina on esikuviensa mukaisesti löyhäjuoninen ja episodimainen. Emilialle
sattuu harmittomia kommelluksia nurkkakuntaisessa ja juoruilunkipeässä Blair
Waterin kylässä. Uuden Kuun talossa tädit ja Jimmy-serkku jatkavat tilanpitoa
ikiaikaisia suvun perinteitä noudattaen, mutta muutoksen tuulet alkavat
sielläkin viritä. Emiliakin joutuu tekemään isoja päätöksiä. Paras ystävätär
Ilse on solminut avioliiton ystäväjoukon neljännen jäsenen Perryn kanssa.
Kummallakin on loistavat uranäkymät edessään.
Emilia Kent –
Runotytön tarina jatkuu -romaani ei kuitenkaan ole vain rakkaitten
klassikkokirjojen maailman pinnan henkiin herättelyä, vaan kirjoittajakaksikko
on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja ujuttanut mukaan hyvinkin ajankohtaisia
teemoja. Emilia tuskailee luovan työn ongelmien parissa. Avioliitto menestyvän
taiteilijan kanssa paljastaa karusti, miten paljon vaikeampaa naisen oli ja on
varmasti edelleenkin jatkaa taiteilijanuraa perheen perustamisen jälkeen. Emilia
kapinoi mielessään, mutta myös alistuu osaansa, ainakin osittain. Onneksi
kirjan loppupuolella hänestäkin paljastuu kipakkuutta ja rohkeutta, kun uusi
kirja lopulta alkaa siirtyä myös paperille.
Suuri kysymys on, mitä tapahtuu, jos ja kun perheeseen
syntyy lapsi. Emilia ja Ilse käyvät tapaamassa koulutoveriaan, joka on viiden
lapsen tyytyväinen mutta kiireinen äiti. Ilse tulee raskaaksi, ja synnytys on
koitua hänen kohtalokseen. Hyvältä ei siis näytä, eikä ihme, että Emilia
epäröi. Toisaalta hän kuulostelee ruumistaan varovaisen toiveikkaana. Jospa
sittenkin? Romaanin ajankuvaan kuuluu, että edes aviopuolisot eivät keskustele
näistä asioista kovin suoraan tai avoimesti.
Naisen asema ja äitiys ovat teoksen vahvoja teemoja, mutta
minua kiinnosti eniten tapa, jolla tekijät käsittelevät kirjailijuutta ja
kirjoittamista Emilian kautta. Naisena ja vaimona hän joutuu kamppailemaan
saadakseen omaa aikaa ja tilaa kirjoittamiselle. Naisen on vaikea saada
arvostusta kirjailijana, sillä kirjallinen maailma on selkeästi miesten.
Toimittajakin haluaa tehdä hänestä haastattelun Teddyn vaimona, ei omaa uraa
tekevänä taiteilijana. Pettymys on karvas nieltävä. Mutta kirjoittaminen on
kuitenkin Emilialle tapa elää ja hengittää. Kun se takkuaa, hän tuntee
kuihtuvansa sisältä.
Pidin siis kirjasta ennakkokakistelusta päästyäni kovasti.
Koin paluun maisemiin ja tunnelmiin, joissa olin saanut Emilian kanssa vaeltaa
omassa varhaisteini-iässäni vuosikymmeniä sitten. Mutta antaako Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu -romaani
mitään nyky-Suomen kymmenvuotiaille ja sitä vanhemmille nuorille lukijoille?
Lukevatko varhais- tai esiteini-ikäiset nuoret edes Runotyttö-sarjaa ylipäätään? Ja jos lukevat, kiinnostaako heitä,
miten Emilian avioliitto ja ura sujuvat? Vai onko romaanin kohdeyleisö
sittenkin yli kolmikymppisten naisten joukossa? Heille se tarjoaa
nostalgiatripin ja samalla mukavaa pohdittavaa naisen asemasta ja
taiteilijuudesta. Mistäpä minä tiedän. Kertokaa te!
Vilja-Tuulia
Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018. 308 s.
WSOY 2018. 308 s.
Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä
Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie
Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu
Tulossa:
Minä katselin tätä kirjastoautolla äskettäin, mutta en oikein lämmennyt. Minulle Runotyttö-kirjat ovat sen verran tärkeitä ja rakkaita, että jonkun muun kirjoittamana jatkot ei oikein sytytä. Toisaalta tämä kuului tämän kevään kiinnostavimpiiin uutuuskirjoihin. Postauksesi oli kiintoisa ja herätteli kyllä kiinnostusta - jospa sittenkin uskaltaisin, mutta pelkään, että petyn liikaa, ja se kuva, joka minulle on muodostunut haavoittuisi pahasti. Näin kävi Mitchelin Tuulen Viemää jatko-osien kanssa. Tykkäsin jatko-osan alusta, mutta en lukenut kirjaa kokonaan, kun petyin niin pahasti televisiosarjaankin.
VastaaPoistaRunotytöt ovat rakkaita, kuten koko Montgomeryn tuotanto. Itse ahmin tyttökirjoja minkä ehdin suunnilleen kymmenenvuotiaana (ja täytän loppukesästä 19, joten ehkä menen "nykynuori"-kategoriaan), vaikka yhtä lukuun ottamatta ystäväni eivät näistä innostuneet. Pienenä minua harmitti se, että Annan elämästä ja lapsista kerrottiin paljon, mutta Emilian elämä jätettiin vain avioliiton alkuun. Pikku-Celestinen kunniaksi (ja toki muutenkin) tämä kirja on siis ehdottomasti lukulistalla!
VastaaPoistaMinullakin on tuo, mutta luen pätkittäin, koska katsoin parhaaksi aloittaa lukemisen niistä alkuperäisistä Runotytöistä. En muista niitä kovin hyvin, joten nyt on ihana tilaisuus tuplata mielihyvä ♥ Kävin fanikirjan julkkareissa hiljattain ja bloggasinkin niistä. Kiva löytää bloggauksesi, mutta enpä luekaan tarkkaan, jotta ei tule mitään paljastuksia 🙂 Kivaa kesäkuuta sinulle ja upeita lukukokemuksia !
VastaaPoistaEn osaa päättää, haluanko lukea tätä. Toisaalta kiinnostaa, miten Huotarinen ja Koskimies ovat päättäneet Emilian tarinaa jatkaa ja kuinka hyvin he ovat onnistuneet tavoittamaan Runotytön hengen. Toisaalta jatko-osa epäilyttää ja vierastuttaa. Saa nähdä mihin päädyn.
VastaaPoistaMinua lähtökohta kakisutti myös, mutta hienosti kirjoitettu kirja olintotisesti odottamaton nostalgiatrippi.
VastaaPoista