Ari Rädyn
esikoisromaani Syyskuun viimeinen sai
viime vuonna ristiriitaisen vastaanoton. Teosta ihailtiin mutta myös inhottiin.
Omat tuntemukseni erikoisen kirjan äärellä olivat lopulta sekalaiset. Rädyn
persoonallinen tyyli jäi mieleen, vaikka tarina itsessään ei aivan liekkeihin
sytyttänytkään. Olen päättänyt pohdiskeluni retoriseen kysymykseen, mitä Räty
mahtaa kirjoittaa seuraavaksi. En siis osannut yhtään odottaa, että Syyskuun viimeinen saisi jatkoa. Mutta
niin vain tulin yllätetyksi.
Luettuani tai oikeammin kuunneltuani Rädyn toisen romaanin Varjomies olen vähintäänkin yhtä
hämmentynyt kuin esikoisteoksen äärellä. Jos haluaa luokitella Varjomiehen dekkarin alagenreihin,
joutuu vaikeuksiin. Perinteinen dekkari se ei missään nimessä ole, kuten ei ole
Syykuun viimeinenkään.
Rikosromaani-määritelmäkään ei oikein tee sille oikeutta. Psykologisen trillerin
ja toimintatrillerin aineksia on mukana, jopa niin, että kuviot ovat paikoin
hyvinkin kansainvälisiä. Silti Varjomies
on mielestäni lähinnä romaani rikoksista ja rikollisista.
Syyskuun viimeiseen
nähden Varjomies on ainakin osittain jonkinlainen
selitysosan ja loppuhäivytyksen yhdistelmä. Lukija saa tietää, miten
henkilöille sitten kävi ja miksi he toimivat kuten toimivat. Kaikkeen ei tosin
vieläkään selityksiä tule, eikä ole niin väliksikään. Tietty arvoituksellisuus
kuulunee Rädyn tyyliin. Esimerkiksi syitä Hagmanin pahuuteen ja ei saada
vieläkään. Miksi mies toimii kuten toimii tai miten hän on asemaansa päätynyt,
jää hämärän peittoon.
Aikajänteeltään Varjomies
on edeltäjäänsä lyhyempi, eikä juonessa ole sellaisia ammottavia monttujakaan
kuin Syyskuun viimeisessä on. Mutta
helposti eivät hahmotu juonikuviot tässäkään romaanissa. Henkilöitä on
runsaasti ja Räty taustoittaa heidät laveasti, monesti aivan lapsuudesta asti.
Loppuun päästyäni mietin ainakin yhden keskeisen henkilön mukana oloa, koska se
mielestäni jää perustelematta juonen kannalta.
Äänikirjoina kuunneltaviksi Rädyn teokset eivät ole
helpoimmasta päästä juuri edellä mainituista syistä. Jouduin palauttelemaan
mieleeni henkilöitä ja juonenkäänteitä vielä painetun ennakkokappaleen avulla,
ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiäni. Juonikuvio kaiken alla kulkee,
mutta kuinka tärkeä se lopulta on, onkin toinen kysymys.
Rädylle juonta ja
ratkaisuja tärkeämpiä ovat selvästikin henkilöt ja heidän moniulotteisuutensa.
Jokaisella tarinan henkilöllä on heikkoutensa (Hagman lienee tässä kuitenkin
poikkeus), pehmeä kohtansa, jonka paljastumista pitäisi kovassa maailmassa
osata välttää mahdollisimman hyvin.
Juonikuvio, jossa Hagman käy asekauppaa latvialaisen
rikollisliigan ja muutaman muun tahon kanssa (taka-ajatuksenaan aivan muu kuin
voitontavoittelu, kuten lukija tietää), punoo löyhästi yhteen aiemmasta tutut
henkilöt, kuten Syyskuun, Tainan, PeeWeen, Eskelisen ja Piezon. Jokaisella
heillä on suora tai ainakin epäsuora siteensä Hagmaniin, joka vetelee naruista
taustalla.
Vanhojen tuttujen lisäksi mukaan tulee Syyskuun ja kumppaneiden menneisyydestä vielä yksi luokkatoveri, Risto Autio. Hänen tarinansa sivuaa luonnollisesti Syyskuun viimeisen tapahtumia, joihin saadaan vielä yksi näkökulma lisää. Tainalla on ollut lähtemätön vaikutus ankarasti kiusatun Aution elämään, ja nyt heidän polkunsa kohtaavat uudelleen. Hagman koettaa saada Autiostakin otteen, mutta joutuu kohtaamaan yllättävän vastuksen.
Vanhojen tuttujen lisäksi mukaan tulee Syyskuun ja kumppaneiden menneisyydestä vielä yksi luokkatoveri, Risto Autio. Hänen tarinansa sivuaa luonnollisesti Syyskuun viimeisen tapahtumia, joihin saadaan vielä yksi näkökulma lisää. Tainalla on ollut lähtemätön vaikutus ankarasti kiusatun Aution elämään, ja nyt heidän polkunsa kohtaavat uudelleen. Hagman koettaa saada Autiostakin otteen, mutta joutuu kohtaamaan yllättävän vastuksen.
Tunnelmani ovat siis jälleen ristiriitaiset. Onko ollenkaan
reilua lukea Rätyä dekkarilasien läpi? Tai edes rikosromaanilasien? Henkilökuvaus
on dialogin ohella Rädyn ehdottomia vahvuuksia, ja jollain noitamaisella keinolla
hän saa tekstiinsä synkeyttä, jonkinlaista tihenevän jännityksen ja ahdistuksen
tuntua niin, että lukijana saa koko ajan pidätellä vähän henkeään ja pelätä
pahinta tapahtuvaksi. Ja kyllä se usein myös tapahtuu.
Ari Räty: Varjomies
Tammi 2018. 309 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 9 h 10 min.
Tammi 2018. 309 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 9 h 10 min.
Painettu ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.
#dekkaritiistai-sarja:
Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas
Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Teoksessa kiintoisasti pahiksetkin ovat hyviksiä ja päinvastoin ynnä värikkäässä, psykologisesti nokkelasti luodussa henkilögalleriassa taivaltajia riittää.
VastaaPoistaRäty on luonut tuuheankepeän dekkarin, jossa lyhyet luvut henkilörunsauden ja tapahtumarikkauden keskellä toimivat hyvin. Kirjailija on näppärä luonnonkuvausten kautta visioidun tunnelman luoja. Seikka, joka ronskiuden ja kursailemattomuuden kontrastina toimii tasapainottavasti edukseen.
Pieni karsiminen ja selkiyttäminen, loppuhionta eivät olisi olleet kokonaisuudelle pahitteeksi.