Ari Räty: Varjomies #dekkaritiistai

Ari Rädyn esikoisromaani Syyskuun viimeinen sai viime vuonna ristiriitaisen vastaanoton. Teosta ihailtiin mutta myös inhottiin. Omat tuntemukseni erikoisen kirjan äärellä olivat lopulta sekalaiset. Rädyn persoonallinen tyyli jäi mieleen, vaikka tarina itsessään ei aivan liekkeihin sytyttänytkään. Olen päättänyt pohdiskeluni retoriseen kysymykseen, mitä Räty mahtaa kirjoittaa seuraavaksi. En siis osannut yhtään odottaa, että Syyskuun viimeinen saisi jatkoa. Mutta niin vain tulin yllätetyksi.

Luettuani tai oikeammin kuunneltuani Rädyn toisen romaanin Varjomies olen vähintäänkin yhtä hämmentynyt kuin esikoisteoksen äärellä. Jos haluaa luokitella Varjomiehen dekkarin alagenreihin, joutuu vaikeuksiin. Perinteinen dekkari se ei missään nimessä ole, kuten ei ole Syykuun viimeinenkään. Rikosromaani-määritelmäkään ei oikein tee sille oikeutta. Psykologisen trillerin ja toimintatrillerin aineksia on mukana, jopa niin, että kuviot ovat paikoin hyvinkin kansainvälisiä. Silti Varjomies on mielestäni lähinnä romaani rikoksista ja rikollisista.

Syyskuun viimeiseen nähden Varjomies on ainakin osittain jonkinlainen selitysosan ja loppuhäivytyksen yhdistelmä. Lukija saa tietää, miten henkilöille sitten kävi ja miksi he toimivat kuten toimivat. Kaikkeen ei tosin vieläkään selityksiä tule, eikä ole niin väliksikään. Tietty arvoituksellisuus kuulunee Rädyn tyyliin. Esimerkiksi syitä Hagmanin pahuuteen ja ei saada vieläkään. Miksi mies toimii kuten toimii tai miten hän on asemaansa päätynyt, jää hämärän peittoon.

Aikajänteeltään Varjomies on edeltäjäänsä lyhyempi, eikä juonessa ole sellaisia ammottavia monttujakaan kuin Syyskuun viimeisessä on. Mutta helposti eivät hahmotu juonikuviot tässäkään romaanissa. Henkilöitä on runsaasti ja Räty taustoittaa heidät laveasti, monesti aivan lapsuudesta asti. Loppuun päästyäni mietin ainakin yhden keskeisen henkilön mukana oloa, koska se mielestäni jää perustelematta juonen kannalta.

Äänikirjoina kuunneltaviksi Rädyn teokset eivät ole helpoimmasta päästä juuri edellä mainituista syistä. Jouduin palauttelemaan mieleeni henkilöitä ja juonenkäänteitä vielä painetun ennakkokappaleen avulla, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiäni. Juonikuvio kaiken alla kulkee, mutta kuinka tärkeä se lopulta on, onkin toinen kysymys. 

Rädylle juonta ja ratkaisuja tärkeämpiä ovat selvästikin henkilöt ja heidän moniulotteisuutensa. Jokaisella tarinan henkilöllä on heikkoutensa (Hagman lienee tässä kuitenkin poikkeus), pehmeä kohtansa, jonka paljastumista pitäisi kovassa maailmassa osata välttää mahdollisimman hyvin.

Juonikuvio, jossa Hagman käy asekauppaa latvialaisen rikollisliigan ja muutaman muun tahon kanssa (taka-ajatuksenaan aivan muu kuin voitontavoittelu, kuten lukija tietää), punoo löyhästi yhteen aiemmasta tutut henkilöt, kuten Syyskuun, Tainan, PeeWeen, Eskelisen ja Piezon. Jokaisella heillä on suora tai ainakin epäsuora siteensä Hagmaniin, joka vetelee naruista taustalla.

Vanhojen tuttujen lisäksi mukaan tulee Syyskuun ja kumppaneiden menneisyydestä vielä yksi luokkatoveri, Risto Autio. Hänen tarinansa sivuaa luonnollisesti Syyskuun viimeisen tapahtumia, joihin saadaan vielä yksi näkökulma lisää. Tainalla on ollut lähtemätön vaikutus ankarasti kiusatun Aution elämään, ja nyt heidän polkunsa kohtaavat uudelleen. Hagman koettaa saada Autiostakin otteen, mutta joutuu kohtaamaan yllättävän vastuksen.

Tunnelmani ovat siis jälleen ristiriitaiset. Onko ollenkaan reilua lukea Rätyä dekkarilasien läpi? Tai edes rikosromaanilasien? Henkilökuvaus on dialogin ohella Rädyn ehdottomia vahvuuksia, ja jollain noitamaisella keinolla hän saa tekstiinsä synkeyttä, jonkinlaista tihenevän jännityksen ja ahdistuksen tuntua niin, että lukijana saa koko ajan pidätellä vähän henkeään ja pelätä pahinta tapahtuvaksi. Ja kyllä se usein myös tapahtuu.

Ari Räty: Varjomies
Tammi 2018. 309 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 9 h 10 min.

Painettu ennakkokappale kustantajalta, äänikirja ostettu.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies