Pari vuotta sitten Marko
Kilpi luki vapaapäivänään sanomalehteä. Siinä oli laaja artikkeli, jossa
esiteltiin hautausurakoitsijaa ja tämän työtä. Kuvissa haastateltu urakoitsija
esiintyi virka-asussaan, huolitellussa mustassa puvussaan asianmukainen myötäelävän
vakava ilme kasvoillaan. Toisessa kuvassa asu oli vaihtunut arkisempaan ja
kainalossa miehellä oli ruumisarkun kansi, jota tämä oli siirtämässä taustalla
näkyvästä varastosta muualle.
Nämä kuvat saivat aikaan kirjailijan päässä jotain, mitä
kaltaiseni ei-niin-luova henkilö ei varmasti koskaan voi tajuta saati itse
kokea. Alkoi syntyä tarinaidea. Kuulemma koko loppupäivä kului tiiviisti
muistiinpanoja tehdessä. Sittemmin onkin tapahtunut paljon ja jotain sellaista, mihin Suomen kirjallisuuspiireissä ei ole
pahemmin totuttu. Kilpi yhteistyöverkostoineen alkoi luoda Undertaker-brändiä, jonka
ytimessä ovat hautausurakoitsija Jarmo Kivestä kertovat rikosromaanit.
Alusta saakka Undertakerista
on ollut tavoitteena kirjoittaa tv-sarjakäsikirjoitusta ja pitkää kirjasarjaa
ja niitä on tarkoitus saada Suomen markkinoita huomattavasti laajempaan
levitykseen. Kunnianhimoisesti ja hyvin määrätietoisesti ollaan siis
liikkeellä, ja sehän on vain hieno juttu!
Oma taipaleeni Jarmo Kiven kanssa alkoi kyllä todella
takkuisesti. Sain painetun version arvostelukappaleen Kuolemantuomio – Undertaker 1 -kirjasta kustantaja CrimeTimelta valitettavan huonolla
hetkellä eli juuri niihin aikoihin, kun olin toipumassa
Johtolanka-raatilaisuuden aiheuttamasta dekkarikoomasta. Olin lukenut liikaa
kotimaisia dekkareita yhteen menoon. Olen kuitenkin lukenut kaikki Marko Kilven
aikaisemmin ilmestyneet rikosromaanit ja pitänyt niistä ja Kilven tavasta
kirjoittaa kovasti. Undertaker-sarjasta
oli myös jo alkanut kuulua kiinnostavalta vaikuttavaa huminaa, joten päätin
riskeerata koomastani huolimatta.
Huonostihan siinä sitten kävi. Alku tuntui todella
tahmealta. Kilpi vyöryttää esiin koko joukon henkilöitä toimiensa ja töidensä
ääressä hyvin nopeaan tahtiin. Kaiken lisäksi henkilöt esitellään jotenkin
kökösti, tavalla, joka särähti ainakin omaan korvaani oikein kunnolla, eli
ensin kerrotaan lyhyesti jotain henkilön ulkonäöstä tms. ja sitten todetaan: ”Hänen nimensä on XX.” Kuvastaa aika paljon mielentilaani ja
-kuntoani lukemishetkellä, että tämän kuvion toistuttua puolenkymmentä kertaa
pistin kirjan kannet kiinni ja ajattelin, ettei tämä sittenkään tainnut olla
minua varten. Sain toisen osan eli Kuolemanenkelin
arvostelukappaleen tänä keväänä, mutta sen siirsin melkoisen suoraviivaisesti ’Ehkä
luen joskus’ -kirjapinooni.
Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Sain loppukeväästä
kutsun kesäkuussa Helsingin Korjaamolla järjestettyyn Dekkarilauantai-tapahtumaan, jossa yksi lukuisista esiintyjistä oli
Marko Kilpi. Undertaker-sarja oli
totta kai esillä, ja kirjailija kertoili muun muassa tuon tämän jutun alkuun
kirjoittamani anekdootin sarjan lähtöideasta. Yleisö sai vielä kaiken
päätteeksi maistiaiset Undertaker-kuusenkerkkävodkasta kirjailijan
tarjoilemana! Kutsuvieraana sain Storyteliltä
ilmaisen kuuntelukuukauden osallistujalahjaksi, ja päätin, että nyt kyllä
tartun Undertakeriin uudelleen. Jos
se ei äänikirjana uppoaisi, voisin heittää sarjalle hyvästit.
Tuumasta toimeen siis. Sitten se olikin menoa. Kuuntelin Kuolemantuomion ja Kuolemanenkelin yhteen menoon parissa päivässä (kesäloma ♥)! Jäin totaalisesti koukkuun, mitä
ei suinkaan helpottanut, että kakkososa Kuolemanenkeli
päättyy useampaan hiuksia nostattavaan cliffhangeriin. Kauanko tässä pitää taas
odottaa?!
Mikä näissä sitten vetosi kyyniseen dekkariharrastajaan?
Ensinnäkin se, että tässä on selvästi alusta asti lähdetty suunnittelemaan
nimenomaan pitkää, useaosaista sarjaa (kirjailijan nettisivuilla puhutaan
ainakin kuuden teoksen sarjasta ja vihjataan mahdollisesti useammastakin).
Pitkät tarinan kaaret on otettu huomioon alusta pitäen ja niitä pohjustetaan
huolella ja rauhassa. Usein nimittäin huomaa, että kirjoittaja on alun perin
lähtenyt tekemään yhtä kirjaa, esimerkiksi dekkaria, ja kun sitten teos on
otettu hyvin vastaan, kirjoittaja onkin päättänyt jatkaa sarjaa. Monesti näissä
tapauksissa aloitusosassa on paketoitu hyviä aihioita jo valmiiksi, eikä niitä
sitten enää oikein voi jälkikäteen jatkojalostaa.
Toiseksi ihastelen Kilven henkilökuvauksen
monivivahteisuutta ja syvyyttäkin. Useinhan viihdekirjallisuudeksi
laskettavissa rikosromaaneissa henkilöt ovat jopa kliseisen yksiulotteisia,
selkeästi hyviä tai pahoja. Undertakerin
keskeiset henkilöt ovat mahdollisimman kaukana yksiulotteisista. Päähenkilö eli
hautausurakoitsija Jarmo Kivi on paitsi viimeisen päälle ammattitaitoinen
yrittäjä alallaan sekä huolehtiva perheenisä ja rakastava aviomies myös
timantinkova ammattirikollinen, jonka kontolla on jonkin toistaiseksi
hämärähkösti esitellyn kansainvälisen rikollisliigan Suomen ja Helsingin
osaston hoitaminen. Kivi paitsi hautaa myös tappaa hienotunteisesti,
tehokkaasti ja ammattitaitoisesti.
Kuolemantuomiossa
Kivi menettää oman pienen alaisverkostonsa, joka koettaa tehdä hänelle oharit.
Ihan yksin Kivikään ei pysty toimintaansa pyörittämään, vaan jostakin olisi
saatava nopeasti ehdottoman luotettava ja uskollinen kilpimies viholliseksi
muuttuneen entisen tilalle. Lukija alkaa varhaisessa vaiheessa aavistella, että
tähän tehtävään sovitellaan aikanaan kauppatieteitä opiskelevaa Tuomasta, jonka
elämä on täynnä toinen toistaan pahempia vastoinkäymisiä. Kohtalo ajaa Tuomaksen
Kiven syliin, sillä Tuomaksen hulttioveli Marko on tehnyt itsemurhan ja tälle
pitää järjestää hautajaiset.
Hautaustoimisto on mitä parhain peitetoiminta kovan luokan rikolliselle. Siitä Kilpi osaa ottaa totisesti kaiken irti. Kirjoja kuunnellessani huomasin oppivani aivan valtavasti tästä ammatista ja liiketoiminnasta, ja on helppo arvata, että Kilvellä on ollut käytössään hyvä ja luotettava tietolähde alalta. Kuolemaa pohdiskellaan myös monelta suunnalta, niin filosofian ja kuin käytännönkin näkökulmista, samoin tappamisen etiikkaa.
Hautaustoimisto on mitä parhain peitetoiminta kovan luokan rikolliselle. Siitä Kilpi osaa ottaa totisesti kaiken irti. Kirjoja kuunnellessani huomasin oppivani aivan valtavasti tästä ammatista ja liiketoiminnasta, ja on helppo arvata, että Kilvellä on ollut käytössään hyvä ja luotettava tietolähde alalta. Kuolemaa pohdiskellaan myös monelta suunnalta, niin filosofian ja kuin käytännönkin näkökulmista, samoin tappamisen etiikkaa.
Undertakerissa kuvataan
tapahtumia myös poliisin näkökulmasta. Poliisilla on vankka käsitys siitä, että
Helsingin rikollispiireissä häärii joku iso tekijä. Kuka hän on ja miten hän
toimii, onkin sitten jo epäselvää ja kiistanalaista. Näkemyseroja on paljon, ja
paineet saada aikaan näkyvää tulosta ja nopeasti ovat kovat. Kun häkkiin
saadaan Rundi-niminen kova tekijä, monet ovat sitä mieltä, että nyt ollaan
maalissa. Eivät kuitenkaan kaikki. Kilpi tuntee poliisin toimintatavat kuin
omat taskunsa, ja siitä lukija saa nauttia. Poliisitkaan eivät ole mitään oikeudenmukaisuuden
ruumiillistumia tai yksiulotteisia paperinukkeja vaan oikeita ihmisiä tunteineen
ja ristiriitoineen. Kiven on tarkoitus hankkia itselleen myyrä tutkintaryhmän
ytimestä, ja tämä työ on Kuolemanenkelissä
jo hyvässä vauhdissa.
Kaiken lisäksi juonet on punottu, kuten sanottu,
koukuttavasti. Kilpi kuljettaa isoja, pitkiä juonilinjoja kaiken pohjalla,
mutta pinnalla kulkee useita lyhyempiä, jotka liittyvät eri tavoin pääjuoniin
ja jotka pitävät tarinan jatkuvassa liikkeessä. Toimintaa näistä kirjoista ei
ainakaan puutu, eikä yllätyksiä.
Mitä sitten kaipaan tai mistä en pidä? Huumoria en näistä
kahdesta kirjasta juuri löytänyt. Jos sitä on, se on niin mustaa, etten sille
kykene hymyilemään. Tunnelma on ennemminkin ahdistava ja lohdutonkin. Kuuntelin
näitä enemmän sydän kurkussa kuin hymy huulilla. Tekstissä kuuluu myös selvästi
pohjalla oleva tv-käsikirjoitusajatus, sillä paikoin kohtaukset vaihtuvat
todella tiiviistä tahtia, niin että hitaampaa jo heikottaakin. Kuunnellessa
ainakin sai olla tarkkana, että pysyi tahdissa mukana. Hyvin menetelmä kyllä
toimii jännityksen tiivistämisessä.
Marko Kilpi:
Kuolemantuomio – Undertaker 1
CrimeTime 2017, Storytel Original -äänikirjasarja (lukija Pirkka-Pekka Petelius)
Marko Kilpi: Kuolemanenkeli – Undertaker 2
CrimeTime 2018, Storytel Original -äänikirjasarja (lukija Niko Saarela)
Painetut kirjat arvostelukappaleita, Storytelin ilmaisjakso.
CrimeTime 2017, Storytel Original -äänikirjasarja (lukija Pirkka-Pekka Petelius)
Marko Kilpi: Kuolemanenkeli – Undertaker 2
CrimeTime 2018, Storytel Original -äänikirjasarja (lukija Niko Saarela)
Painetut kirjat arvostelukappaleita, Storytelin ilmaisjakso.
#dekkaritiistai-sarja:
Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas
Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Samat fiilikset! Olen kuunnellut molemmat osat ja tykkäsin valtavasti; suurten linjonen pohjustaminen ja moniulotteiset henkilöt ovat ehdotonta plussaa. Myös sellainen pohdiskeleva ote siihen miksi jotkut päätyvät tekemään vääriä päätöksiä elämässään, on todella kiinnostava.
VastaaPoistaEn ole lukenut kumpaakaan kirjana eli lukukokemus voi olla täysin erilainen. Äänikirjoina toimivat todella hyvin, on niin hyvin tuotettu ja lukijat ovat aivan mahtavia.