Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2 #dekkaritiistai

Pari vuotta sitten Marko Kilpi luki vapaapäivänään sanomalehteä. Siinä oli laaja artikkeli, jossa esiteltiin hautausurakoitsijaa ja tämän työtä. Kuvissa haastateltu urakoitsija esiintyi virka-asussaan, huolitellussa mustassa puvussaan asianmukainen myötäelävän vakava ilme kasvoillaan. Toisessa kuvassa asu oli vaihtunut arkisempaan ja kainalossa miehellä oli ruumisarkun kansi, jota tämä oli siirtämässä taustalla näkyvästä varastosta muualle.

Nämä kuvat saivat aikaan kirjailijan päässä jotain, mitä kaltaiseni ei-niin-luova henkilö ei varmasti koskaan voi tajuta saati itse kokea. Alkoi syntyä tarinaidea. Kuulemma koko loppupäivä kului tiiviisti muistiinpanoja tehdessä. Sittemmin onkin tapahtunut paljon ja jotain sellaista, mihin Suomen kirjallisuuspiireissä ei ole pahemmin totuttu. Kilpi yhteistyöverkostoineen alkoi luoda Undertaker-brändiä, jonka ytimessä ovat hautausurakoitsija Jarmo Kivestä kertovat rikosromaanit.

Alusta saakka Undertakerista on ollut tavoitteena kirjoittaa tv-sarjakäsikirjoitusta ja pitkää kirjasarjaa ja niitä on tarkoitus saada Suomen markkinoita huomattavasti laajempaan levitykseen. Kunnianhimoisesti ja hyvin määrätietoisesti ollaan siis liikkeellä, ja sehän on vain hieno juttu!

Oma taipaleeni Jarmo Kiven kanssa alkoi kyllä todella takkuisesti. Sain painetun version arvostelukappaleen Kuolemantuomio – Undertaker 1 -kirjasta kustantaja CrimeTimelta valitettavan huonolla hetkellä eli juuri niihin aikoihin, kun olin toipumassa Johtolanka-raatilaisuuden aiheuttamasta dekkarikoomasta. Olin lukenut liikaa kotimaisia dekkareita yhteen menoon. Olen kuitenkin lukenut kaikki Marko Kilven aikaisemmin ilmestyneet rikosromaanit ja pitänyt niistä ja Kilven tavasta kirjoittaa kovasti. Undertaker-sarjasta oli myös jo alkanut kuulua kiinnostavalta vaikuttavaa huminaa, joten päätin riskeerata koomastani huolimatta.

Huonostihan siinä sitten kävi. Alku tuntui todella tahmealta. Kilpi vyöryttää esiin koko joukon henkilöitä toimiensa ja töidensä ääressä hyvin nopeaan tahtiin. Kaiken lisäksi henkilöt esitellään jotenkin kökösti, tavalla, joka särähti ainakin omaan korvaani oikein kunnolla, eli ensin kerrotaan lyhyesti jotain henkilön ulkonäöstä tms. ja sitten todetaan: ”Hänen nimensä on XX.”  Kuvastaa aika paljon mielentilaani ja -kuntoani lukemishetkellä, että tämän kuvion toistuttua puolenkymmentä kertaa pistin kirjan kannet kiinni ja ajattelin, ettei tämä sittenkään tainnut olla minua varten. Sain toisen osan eli Kuolemanenkelin arvostelukappaleen tänä keväänä, mutta sen siirsin melkoisen suoraviivaisesti ’Ehkä luen joskus’ -kirjapinooni.

Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin. Sain loppukeväästä kutsun kesäkuussa Helsingin Korjaamolla järjestettyyn Dekkarilauantai-tapahtumaan, jossa yksi lukuisista esiintyjistä oli Marko Kilpi. Undertaker-sarja oli totta kai esillä, ja kirjailija kertoili muun muassa tuon tämän jutun alkuun kirjoittamani anekdootin sarjan lähtöideasta. Yleisö sai vielä kaiken päätteeksi maistiaiset Undertaker-kuusenkerkkävodkasta kirjailijan tarjoilemana! Kutsuvieraana sain Storyteliltä ilmaisen kuuntelukuukauden osallistujalahjaksi, ja päätin, että nyt kyllä tartun Undertakeriin uudelleen. Jos se ei äänikirjana uppoaisi, voisin heittää sarjalle hyvästit.

Tuumasta toimeen siis. Sitten se olikin menoa. Kuuntelin Kuolemantuomion ja Kuolemanenkelin yhteen menoon parissa päivässä (kesäloma ♥)! Jäin totaalisesti koukkuun, mitä ei suinkaan helpottanut, että kakkososa Kuolemanenkeli päättyy useampaan hiuksia nostattavaan cliffhangeriin. Kauanko tässä pitää taas odottaa?!

Mikä näissä sitten vetosi kyyniseen dekkariharrastajaan? Ensinnäkin se, että tässä on selvästi alusta asti lähdetty suunnittelemaan nimenomaan pitkää, useaosaista sarjaa (kirjailijan nettisivuilla puhutaan ainakin kuuden teoksen sarjasta ja vihjataan mahdollisesti useammastakin). Pitkät tarinan kaaret on otettu huomioon alusta pitäen ja niitä pohjustetaan huolella ja rauhassa. Usein nimittäin huomaa, että kirjoittaja on alun perin lähtenyt tekemään yhtä kirjaa, esimerkiksi dekkaria, ja kun sitten teos on otettu hyvin vastaan, kirjoittaja onkin päättänyt jatkaa sarjaa. Monesti näissä tapauksissa aloitusosassa on paketoitu hyviä aihioita jo valmiiksi, eikä niitä sitten enää oikein voi jälkikäteen jatkojalostaa.

Toiseksi ihastelen Kilven henkilökuvauksen monivivahteisuutta ja syvyyttäkin. Useinhan viihdekirjallisuudeksi laskettavissa rikosromaaneissa henkilöt ovat jopa kliseisen yksiulotteisia, selkeästi hyviä tai pahoja. Undertakerin keskeiset henkilöt ovat mahdollisimman kaukana yksiulotteisista. Päähenkilö eli hautausurakoitsija Jarmo Kivi on paitsi viimeisen päälle ammattitaitoinen yrittäjä alallaan sekä huolehtiva perheenisä ja rakastava aviomies myös timantinkova ammattirikollinen, jonka kontolla on jonkin toistaiseksi hämärähkösti esitellyn kansainvälisen rikollisliigan Suomen ja Helsingin osaston hoitaminen. Kivi paitsi hautaa myös tappaa hienotunteisesti, tehokkaasti ja ammattitaitoisesti.

Kuolemantuomiossa Kivi menettää oman pienen alaisverkostonsa, joka koettaa tehdä hänelle oharit. Ihan yksin Kivikään ei pysty toimintaansa pyörittämään, vaan jostakin olisi saatava nopeasti ehdottoman luotettava ja uskollinen kilpimies viholliseksi muuttuneen entisen tilalle. Lukija alkaa varhaisessa vaiheessa aavistella, että tähän tehtävään sovitellaan aikanaan kauppatieteitä opiskelevaa Tuomasta, jonka elämä on täynnä toinen toistaan pahempia vastoinkäymisiä. Kohtalo ajaa Tuomaksen Kiven syliin, sillä Tuomaksen hulttioveli Marko on tehnyt itsemurhan ja tälle pitää järjestää hautajaiset.

Hautaustoimisto on mitä parhain peitetoiminta kovan luokan rikolliselle. Siitä Kilpi osaa ottaa totisesti kaiken irti. Kirjoja kuunnellessani huomasin oppivani aivan valtavasti tästä ammatista ja liiketoiminnasta, ja on helppo arvata, että Kilvellä on ollut käytössään hyvä ja luotettava tietolähde alalta. Kuolemaa pohdiskellaan myös monelta suunnalta, niin filosofian ja kuin käytännönkin näkökulmista, samoin tappamisen etiikkaa.

Undertakerissa kuvataan tapahtumia myös poliisin näkökulmasta. Poliisilla on vankka käsitys siitä, että Helsingin rikollispiireissä häärii joku iso tekijä. Kuka hän on ja miten hän toimii, onkin sitten jo epäselvää ja kiistanalaista. Näkemyseroja on paljon, ja paineet saada aikaan näkyvää tulosta ja nopeasti ovat kovat. Kun häkkiin saadaan Rundi-niminen kova tekijä, monet ovat sitä mieltä, että nyt ollaan maalissa. Eivät kuitenkaan kaikki. Kilpi tuntee poliisin toimintatavat kuin omat taskunsa, ja siitä lukija saa nauttia. Poliisitkaan eivät ole mitään oikeudenmukaisuuden ruumiillistumia tai yksiulotteisia paperinukkeja vaan oikeita ihmisiä tunteineen ja ristiriitoineen. Kiven on tarkoitus hankkia itselleen myyrä tutkintaryhmän ytimestä, ja tämä työ on Kuolemanenkelissä jo hyvässä vauhdissa.

Kaiken lisäksi juonet on punottu, kuten sanottu, koukuttavasti. Kilpi kuljettaa isoja, pitkiä juonilinjoja kaiken pohjalla, mutta pinnalla kulkee useita lyhyempiä, jotka liittyvät eri tavoin pääjuoniin ja jotka pitävät tarinan jatkuvassa liikkeessä. Toimintaa näistä kirjoista ei ainakaan puutu, eikä yllätyksiä.

Mitä sitten kaipaan tai mistä en pidä? Huumoria en näistä kahdesta kirjasta juuri löytänyt. Jos sitä on, se on niin mustaa, etten sille kykene hymyilemään. Tunnelma on ennemminkin ahdistava ja lohdutonkin. Kuuntelin näitä enemmän sydän kurkussa kuin hymy huulilla. Tekstissä kuuluu myös selvästi pohjalla oleva tv-käsikirjoitusajatus, sillä paikoin kohtaukset vaihtuvat todella tiiviistä tahtia, niin että hitaampaa jo heikottaakin. Kuunnellessa ainakin sai olla tarkkana, että pysyi tahdissa mukana. Hyvin menetelmä kyllä toimii jännityksen tiivistämisessä.

Marko Kilpi: Kuolemantuomio – Undertaker 1
CrimeTime 2017, Storytel Original -äänikirjasarja (lukija Pirkka-Pekka Petelius)

Marko Kilpi: Kuolemanenkeli – Undertaker 2
CrimeTime 2018, Storytel Original -äänikirjasarja (lukija Niko Saarela)

Painetut kirjat arvostelukappaleita, Storytelin ilmaisjakso.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2