3 X selkonuortenkirja #nuortenkirjatorstai

Avain-kustantamo julkaisi parahiksi elokuussa koulujen alkuun kolme uutta kotimaista selkonuortenkirjaa. Sanat ovat loppua, kun yritän kertoa, kuinka hieno juttu tämä mielestäni on. Hyville selkokirjoille on todella tilausta ja erityisen toivottuja ovat hyvät nuorten- ja nuorten aikuisten kirjat, joilla houkutellaan nuoria kirjallisuuden pariin. Selkokirja auttaa monenlaisia lukijoita, sellaisia, joilla on luki- tai hahmotusvaikeuksia, keskittymisen ongelmia tai vaikka vain vielä vajavainen suomen kielen taito. Laajemmin olen avannut selkokirja-asiaa alkuvuodesta. Jos kiinnostaa, kurkkaa tästä lisää.

Avaimen kolmen kirjan paketti on monella tavalla mukava kokonaisuus, vaikka kirjat ovat toki täysin itsenäisiä teoksia. Tapani Baggen huumorin sävyttämä romanssi Polttava rakkaus on täsmäkirja yläkouluikäisille pojille (tietysti myös tytöt saavat lukea ja mieluusti varmaan lukevatkin).

Viisitoistavuotiaalla Elvis Pärssisellä on kavereittensa kanssa bändi, jonka treeneihin kävelee eräänä iltana punatukkainen Maritta. Tyttö pistää oitis bändin uuteen uskoon ja Elviksen sydämen takataskuunsa. Bändi saa yllättäen keikan, jonka tuoksinassa sattuu paha onnettomuus: Elvis tekee kuperkeikan ja katkaisee jalkansa. Pojan kesä on pilalla, ja vielä huonommaksi tilanne muuttuu, kun äiti ja isä muuttavat kesäksi perheen mökille pakoon putkiremonttia. Elvis pakotetaan tietysti mukaan.

Maalla pojalla ei ole mitään tekemistä, joten hän päätyy kirjoittamaan elämäntapaoppaan käsikirjoitusta kirjoituskilpailua varten. Maritta ei kuitenkaan ole unohtanut Elvistä. Kun nuoret elokuussa tapaavat, lempi leimahtaa. Mutta valitettavasti samalla leimahtaa bändin treenikämppäkin. Onneksi Maritta on ahkera vapaapalokuntalainen.

Baggen huumori on pitkälti kielellistä leikittelyä ja terävää sanailua, ja mikä parasta, se toimii hienosti myös selkomuodossa. Kommelluksilla ja hauskoilla tilanteilla on myös sijansa tarinassa.

Marja-Leena Tiaisen Hiekalle jätetyt muistot on kirjailijan itsensä tekemä selkomukautus nuortenromaanista Khao Lakin sydämet. Tarinassa päähenkilö on viisitoistavuotias Emma, jonka vanhemmat ja pikkuveli kuolivat vuoden 2004 tsunamissa Thaimaassa. Emma oli tuolloin seitsemänvuotias pikkutyttö ja hän pelastui, koska paikallinen mies kiskoi hänet turvaan puuhun.

Nyt Emma ja isoäiti ovat palanneet Thaimaahan tarkoituksenaan etsiä Emman pelastanut mies, kiittää häntä ja jättää myös jäähyväismuistot rannalle, jossa Emman perhe kuoli. Matkalla Emma saa uuden ystävän ja tapaa myös mielenkiintoisen Lukaksen. Olen lukenut aiemmin Khao Lakin sydämet ja kirjoittanut siitä näin:

Kyyneleet nousivat silmään useaankin kertaan, niin taitavasti, mässäilemättä mutta suoraan Tiainen osaa kertoa ja kuvailla kauheita asioita ja tapahtumia. Kirjassa käsitellään kuolemaa, menetystä ja surua, mutta se on silti perustunnelmaltaan lämmin ja positiivinen. Kauheuksista voi selviytyä.

Aivan yhtä vaikuttava on selkokielinen versio kirjasta. Sen kohderyhmää lienevät enemmän yläkouluikäiset tytöt kuin pojat, mutta uskoisin, että sopivasti johdatellen se uppoaa kyllä yläkouluikäisiin ylipäätään, ja vanhemmillekin lukijoille.

Tuija Takalan Lauralle oikea taitaa olla ensimmäinen nuorten aikuisten selkoromaani, joka on tielleni osunut, ja sille vasta onkin tarvetta. Laura täyttää 25 vuotta ja kertoo äidilleen löytäneensä vihdoinkin sen oikean. Äiti on epäileväinen ja syystä, sillä Lauran alkaessa kertoa elämäntarinaansa käy ilmi, että Laura on löytänyt ’sen oikean’ lukuisia kertoja aikaisemminkin. Yksi näistä rakkauksista tai ihastuksista on matkan varrella osoittautunut todella suureksi erehdykseksi, ja Laura on joutunut kokoamaan itsetuntoaan pitkään suhteen päättymisen jälkeen. Laura ei kerro äidille eikä lukijallekaan vielä tässä vaiheessa, kuka on kyseessä tällä kertaa.

Lauran parhaat kaverit hiekkalaatikolta asti ovat olleet Telle ja Ville. Telle on poikkeuksellisen lahjakas tyttö, joka on auttanut Lauraa monessa tilanteessa. Ville soittaa bändissä ja opiskelee lopulta lähihoitajaksi. Tellestä tulee tähtitieteilijä, mutta Lauran uravalinta vaatii hieman enemmän kokeiluja ja mietintää. Kirjassa on paljon pohdintaa ystävyydestä, ihastumisesta ja rakkaudestakin, mutta myös kasvu ja itsenäistyminen ovat sen teemoja. Jokaiselle löytyy paikka maailmasta, eikä se ole kiinni toisille kelpaamisesta. 

Takala käsittelee aiheitaan raikkaasti ja osoittelematta.

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Kuvat Hannamari Ruohonen.
Avain 2018. 64 s.

Tuija Takala: Lauralle oikea
Avain 2018. 110 s.

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot
Avain 2018. 120 s.

Arvostelukappaleita. 

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 

Matti Laine: Tappajan vaisto #dekkaritiistai

Nainen kulkee yksinäisellä, metsittyneellä kuntopolulla napit korvissaan ja itkee vuolaasti. Nainen on tyytyväinen, että polulla ei ole vastaantulijoita. Voisi olla kiusallista kohdata naapureita ja selittää, miksi itkee yksin metsässä.

Mitä on meneillään? Ei sen kummempaa kuin että kuuntelin Matti Laineen dekkarin Tappajan vaisto viimeisiä käänteitä lenkkipolullani ja pillahdin itkuun kuunnellessani, mitä yhdelle tutuista henkilöistä tapahtui. Miten tämä on selitettävissä? Tapahtuneeseen on kaksi syytä: ensinnäkin olen toivottoman itkuherkkä ja toiseksi olen päässyt kiintymään Laineen Elias Vitikka -dekkareiden henkilöihin liikaa. Jälkimmäisestä taas voi syyttää vain Laineen kirjoittajanlahjoja. Hänen kirjoissaan on liian hyvin kirjoitettuja henkilöitä! Onhan tällainen nyt vähintään rikollista meininkiä.

Vakavasti puhuen Matti Laineen Elias Vitikka -sarja on kiistämättä noussut suomalaisten dekkarien kärkikastiin, ja kuten tiedämme, suomalaisten dekkarien parhaimmisto on kohtalaisen kovaa valuuttaa maamme rajojen ulkopuolellakin. Jos siis ette vielä ole Vitikkaan tutustuneet, alkaa olla korkea aika. 

Uunituore Tappajan vaisto on sarjan neljäs osa. Sarja kannattaisi mielestäni ehdottomasti lukea alusta asti ilmestymisjärjestyksessä, sillä päähenkilön eli entisen jääkiekkoilijan ja nykyisen puolihämäräbisnespomon Elias Vitikan vaiheet liittyvät tiiviisti kirjojen rikosjuoniin. Vaikka olen kaikki aiemmatkin osat lukenut, olin silti jälleen välillä hieman hämilläni, koska kaikki aiemmat juonenkäänteet eivät olleet täysin kirkkaina mielessäni. Kaikki kyllä selkeni sitten aikanaan, kuten pitääkin.

Tappajan vaistossa kohdataan pahasti stressaantunut Elias Vitikka. Perhe on kiireesti asettunut Suomenlahden eteläpuolelle turvaan Eliaksen bisnesten lieveilmiöiltä eli kilpailevilta alamaailman toimijoilta ja kieroa peliä pelaavilta kovaotteisilta poliiseilta. Perheen asettuminen uuteen maahan ja kaupunkiin ei kuitenkaan suju aivan niin kivuttomasti kuin Vitikka vaimoineen oli toivonut.

Bisneksetkään eivät luista aivan toivotulla tavalla. Tukholmasta käsin johdetun luksusveneiden välitystoiminnan hoitelu on tulenarkaa ja suhdanneherkkää. Jo miltei sovittu kauppa venäläistä toimijaa edustavan Nico Jerofejevin kanssa peruuntuu viime hetkellä, kun Vitikkaa varoitetaan ansasta. Kaupantekoon joudutaan kuitenkin vielä palaamaan kohtalokkain seurauksin. Vitikka huomaa pian olevansa sekä jahtaaja että jahdattava pelissä, jonka panosten suuruus on hämärän peitossa samoin kuin toiset pelaajat. Miten kukin pelaaja kuvioon liittyy, selkenee Vitikalle tuskallisen hitaasti.

Vitikka joutuu myös toteamaan, ettei vanha arkkivihollinen poliisi Klaus Jenso suinkaan ole vetäytynyt Pohjanmaalle nuolemaan haavojaan vaan on palannut entistä vahvempaan asemaan poliisissa ja käyttää asemaansa tietysti Vitikan vahingoksi kaikin keinoin. Hullu-Rami Seiro on edelleen vankilassa ja janoaa kostoa sille, joka hänet vasikoi. Vieläkin kauempaa menneisyydestä tuntuu nousevan haamuja, sillä Vitikka on useaan kertaan varma, että hänen perässään hiippailee itse Askal Sorjonen, Vitikan entinen työnantaja ja venebisneksen alkuperäinen omistaja. Ei ihme, että vahvoja rauhoittavia lääkkeitä kuluu kuin pastilleja. Vitikan hermot alkavat olla riekaleina, eikä siitä ainakaan ole apua, kun perässä on tappajia.

Tappajan vaiston juoni on monipolvinen ja -säikeinen, eikä sitä ole tarvettakaan tässä tämän tarkemmin avata. Monisäikeisyyden ansiosta tarinassa tapahtuu koko ajan ja yllättäviäkin käänteitä seuraa tiheään tahtiin, kuten vetävässä dekkarissa pitääkin. Ei ihme, että Vitikka-sarjasta on tehty alustava tv-sarjasopimus.

Laineen kuvaama alamaailma on synkkä. Vitikka on Helsingin alamaailman hyvis, rehti ja suoraselkäinen kaveri, mutta tarpeen tullen myös kovaotteinen ja säälimätön, vaikka kaihtaakin suoraa väkivaltaa viimeiseen asti. Tässä kirjassa Laine edelleen syventää Eliaksen henkilöä ja avaa hänen sielunelämäänsä lukijalle. Mutta ei Laine pelkästään synkistele. Vitikan ja kumppaneiden sanailussa on tarvittaessa lämmintä huumoria, ja tiettyä komiikkaa tuo tarinaan myös jälleen kerran mukana häärivä rapartisti Ketoosi. Tappajan vaisto on monella tavalla tähänastisista Vitikka-dekkareista paras.

Vaikka huonolta moneen kertaan näyttääkin, Vitikka saa jälleen kerran palikat lopulta haluamaansa järjestykseen, ainakin melkein. Nenäliinaahan tässä myös tarvittiin, joten ihan kaikki ei suju Vitikan toivomalla tavalla. Mutta enin osa kuitenkin asettuu kohdilleen jopa niin hyvin, että lukija jää hämilleen. Vieläkö on lupa odottaa lisää Elias Vitikka -dekkareita? Toivottavasti! 

Matti Laine: Tappajan vaisto
Bazar 2018. 316. Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 9 h 25 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja BookBeatin kokeilujakso.

Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta
Tappajan vaisto

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

En seuraa juurikaan urheilua, vielä vähemmän moottoriurheilua ja F1-sarjaa. En myöskään lue aktiivisti iltapäivälehtiä tai muuta keltaiseen lehdistöön viittaavaa, eli en ole kovinkaan hyvin kartalla ns. julkkisten yksityiselämien käänteistä. Mutta koska kuitenkin elän ihan tavallista suomalaista arkea perheen ja työn parissa, omistan television ja nettiyhteyden, en voinut olla huomaamatta, että suomalaisesta formulatähdestä Kimi Räikkösestä oli ilmestymässä kirja. Mielenkiintoista asiassa oli, että kirjan tekijä on Kari Hotakainen. Siis ihan oikea kirjailija, vieläpä sellainen, jonka kirjoittamia teoksia olen lukenut korkeahkon pinon ja niistä vielä pääosin pitänyt, osasta kovasti.

Kun kirja pari viikkoa sitten julkaistiin, oli julkaisutilaisuus melkoinen mediaspektaakkeli suomalaisella mittapuulla arvioituna. Kimi Räikkönen on kansainvälinen julkkis ja urheiluidoli, sen alkoi tajuta kaltaiseni ummikko sivustaseuraajakin, tai kuten Räikkönen itse sanoisi, kotelo. Kirjan käännösoikeudet oli jo ennen ilmestymistä myyty lukuisiin maihin ja esimerkiksi englantilainen kustantamo on huhujen mukaan maksanut oikeuksista maltaita.

Media siis kävi kuumana, ja saman tien alkoi kuulua myös soraääniä. Spekuloitiin sillä, kuinka paljon Hotakainen tästä kirjasta nettoaa, miksi hän oli myynyt itsensä moiselle kaupalliselle hömpötykselle ja kuinka arvostettu kustantamo Siltala oli ryhtynyt mokomaan projektiin. Sosiaalisessa mediassa lukuisat lukuharrastajat kertoivat, että ovat Hotakaista tähän asti lukeneet mutta nyt jäisi kyllä väliin. Hieman kummastelin jyrkkiä kantoja, koska itselläni ei oikein ollut mitään valmista mielipidettä. Luen todella vähän elävien ihmisten henkilökuvia, eivätkä urheilutähdistä tehdyt ura- ja elämänvaiheselostukset oikein jaksa innostaa. Mutta en nyt ollut mitään päätöstä lukemattomuudestakaan tehnyt, vaan lähinnä vain olin pannut kirjan merkille.

Sitten parikymppinen poikani alkoi kysellä, onko tarkoitukseni hankkia Räikkös-kirjaa. Jos vaikka hankkisin sen äänikirjana, hän voisi kuunnella… Kuka äiti tällaista voi vastustaa?! En ainakaan minä. Ja saisinpa sitten itsekin kuunnella kohukirjan. Sanoista tekoihin, ja niin olin tullut hankkineeksi Tuntemattoman Kimi Räikkösen heti ilmestymispäivänä. Hieman kyllä pisti hymyilyttämään itseä. Äänikirjan kesto on vain varttia vaille kuusi tuntia, joten pari tuntia päivässä työmatkaa ajaneelle pojalle sen selättäminen kävi muutamassa päivässä.

Itselläni oli toinen kirja vielä kesken, mutta sen loputtua otin Räikkösen heti työn alle. Perjantain siivous- ja ruoanlaittopuuhien parissa kirjasta meni noin puolet ja tänään sunnuntaina samoissa merkeissä mukavasti toinen puoli. Kirja on erinomaisen viihdyttävä, kuten monet ovat jo ehtineet kertoakin.

Hotakainen on kertonut lukuisissa haastatteluissa, että hänen alkuperäinen ideansa oli kirjoittaa kirja aiheesta, josta hän tietää etukäteen mahdollisimman vähän. Sitten vain mieleen tulivat F1 ja Kimi Räikkönen. Tämä mieleenjuolahdus tapahtui jo viisi vuotta sitten, mutta vastaus formulatähden avustajalta tuli vasta viime vuoden keväällä. Onpa sitten totta tai ei, ettei Hotakainen tiennyt mitään formuloista, kirja on kirjoitettu juuri kaltaisilleni ihmisille, jotka eivät formuloista mitään tiedä eivätkä niin välitä tietääkään.

Hotakainen ei väsytä lukijaansa teknisillä yksityiskohdilla vaan kertoo, miltä formulasirkuksen sisäpiirissä ummikon silmin näyttää: mielenkiintoiselta, uskomattomalta. Hotakainen ällistelee näkemäänsä ja esittää kummallisia kysymyksiä tapaamilleen ihmisille. Formulat ovat järjetön bisnes, mutta Hotakainen ei ota kantaa puolesta tai vastaankaan, kunhan kertoo, mitä näkee ja kokee.

Kirjan syntymisen edellytys on ollut, että Hotakainen on saanut Räikkösen puhumaan itselleen. Selvästikin kirjailijan ja kuljettajan kemiat toimivat ja luottamus on syntynyt. Räikkönen ja hänen lähipiirinsä, etupäässä äiti, avautuvat henkilökohtaisistakin asioista. Silti kirja on hyvin häveliäs. Räikkösen naisseikkailuista tai edes ensimmäisestä avioliitosta ei puhuta kuin puoli sanaa, ja nykyisestä avioliitosta ja vaimosta kerrotaan kauniisti ja arvostavasti.

Sen sijaan viinan kanssa läträämisestä on puhetta paljon ja moneen kertaan ja sellaiseen sävyyn, että ne jutut eivät kertojaansa Räikköstä hävetä vaan lähinnä naurattavat. Hotakainen tosin muistuttaa lukijaa, että tarinoihin kannattaa suhtautua nimenomaan tarinoina. Haastateltavat ovat ne kertoneet ja kirjailija kirjoittanut kirjaan. Lukija tehköön omat tulkintansa.

Kirjasta välittyy, että Hotakainen suhtautuu haastateltaviinsa arvostavasti ja kunnioittaen. Todennäköisesti Hotakainen ja Räikkönen ystävystyivät kirjoitusprosessin aikana. Suomen Kuvalehden jutussa Hotakainen kertoo luottamuksen tärkeydestä ja luottamuksesta puhutaan myös kirjassa moneen kertaan. Räikkösestä piirtyy Hotakaisen tekstissä mies, joka on poikkeuksellisen lahjakas, määrätietoinen ja laiska, ujo ja huumorintajuinen, vähäpuheinen ja toimintaan keskittyvä, auktoriteettikammoinen ja ketään kumartamaton, kunnianhimoinen ammattimies viimeistä soluaan myöten mutta samaan aikaan rakastava perheenisä ja luotettava, lojaali ystävä. Jäämies, kuten sanottu, mutta vain töissä ollessaan.

Jäämies-brändiä siis teoksessa raotetaan ja näytetään pehmeämpää yksityiselämän Räikköstä, joka konttailee pienen poikansa leikeissä. Samalla kuitenkin vahvistuu sankarimyytti, ryysyistä rikkauksiin -tarina. Moneen kertaan esimerkiksi toistuu fakta, että Räikkösille saatiin rakennettua sisä-wc vasta Kimin ansaitsemilla rahoilla. Siihen saakka perheen kaikki omat ja lainatut rahat olivat menneet perheen poikien (ja koko perheen yhteisten) harrastusten kustannuksiin. Perheen omistautuminen oli välttämätöntä Kimin uran onnistumiselle, mutta myös onnea ja hyvää tuuria tarvittiin moneen kertaan matkan varrella.

Tuuria on minusta jo siinä, että poikkeuksellinen lahjakkuus yhdistyy Räikkösessä (ja kenessä tahansa formulakuljettajassa) fyysisiin ominaisuuksiin. Olen nimittäin nähnyt, kuinka älyttömän pieni tila F1-autossa kuljettajalla on. Siihen ei kovin moni aikuinen mies mahdu.

Tuntematon Kimi Räikkönen ei ole kaunokirjallinen merkkiteos. Sen lukematta jättäminen ei ole menetys, mutta toisaalta sen lukaiseminen on helppoa ja se tarjoaa mukavaa ajanvietettä. Formula-asiantuntijoille ja Räikkösen vaiheista kohtalaisesti kartalla oleville se tarjonnee vähänlaisesti uutta, näin ainakin oletan, mutta kaltaiselleni ummikolle siinä oli paljon ennen kuulumatonta (en esimerkiksi tiennyt Räikkösen menneen uudestaan naimisiin ja saaneen kaksi lasta, tai ehkä tiesin, mutta en muistanut…).

Räikkös-fania minusta ei tullut vieläkään eikä Formula-intoilijaakaan, mutta arvostukseni Hotakaisen kirjoittajan- ja jutunkerrontalahjoja kohtaan vahvistui. Kyllä häneltä syntyy hyvä ihmiskirja siinä missä romaani tai muu kaunokirjallinenkin teos. Ammattimies.

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen
Siltala 2018. Äänikirjan lukija Aku Laitinen, kesto 5 h 45 min.
Painetussa kirjassa 260 sivua.

Äänikirja ostettu.

Äänikirjan puute on, että kuuntelija ei näe kuvia. Kuvituksesta en siis osaa sanoa mitään.

Kannattaa lukea Jokken kirjanurkan juttu samasta kirjasta. Jokke ei ole kaltaiseni kotelo, vaan täysin kartalla Kimin urasta ja vaiheista muutenkin. Harvinaisen hehkuttava juttu Jokkelta!

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen: Tusina – Novelleja #nuortenkirjatorstai

Pari viikkoa sitten esittelin Salla Simukan kääntönovellikokoelman Sytytä valot! Sammuta valot! ja totesin, että se on muun hyvän ohella vastaus lukuisien äidinkielen opettajien rukouksiin. Täsmälleen samaa voi sanoa Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittamasta nuortennovelliantologiasta Tusina. Toimittajat kertovat esipuheessaan, että idea kirjasta syntyi, kun he ääneen tuskailivat tällaisen novelliantologian puuttumista. Piti tehdä itse. Tuumasta toimeen!

Ihan mahtavaa, että tuuma sattui juolahtamaan juuri näiden naisten päihin, sillä lopputulos on hieno. Se on jälleen vastaus äidinkielen opettajien hartaisiin toiveisiin, mutta vaikka se soveltuu mitä parhaimmin koulukäyttöön niin yläkouluihin kuin lukioihinkin, se ei suinkaan sulje pois sitä, että se on nautinnollista luettavaa myös teini-iän jo aikaa sitten ohittaneille lukijoille teineistä nyt puhumattakaan.

Kirjassa on novelli seuraavilta kahdeltatoista kirjoittajalta: Päivi Haanpää, Magdalena Hai, Nelli Hietala, Anneli Kanto, Riina Katajavuori, Roope Lipasti, Hannu Luntiala. J. S. Meresmaa, Mike Pohjola, Marika Riikonen, Alexandra Salmela ja Harry Salmenniemi. Kirjan lopussa on jokaisesta kirjoittajasta lyhyt, parin rivin mittainen esittely ja kirjoittajan itsensä kertoma tarina esimerkiksi siitä, miltä tuntui oppia lukemaan tai miten kirjat olivat lapsuuden pakopaikkoja. Kouluja on ajateltu myös laatimalla maksutta käytettäväksi lisämateriaalia nettiin. Iso kiitos siitä!

Tusina kirjailijaa on siis saanut kirjoittaa kukin nuortennovellin, ja lopputulos on herkullinen: on erittäin lyhyitä ja vähän pidempiä novelleja, realismia ja fantasiaelementtejä, historiaa ja nykyaikaa, kauhuelementtejä ja teiniromanssia, helppoa ja hieman vaikeammin tulkittavaa. Erikoisimmat novellit ovat mielestäni Mike Pohjolan Mustavalkoinen tyttö, Harry Salmenniemen Ihminen ja Alexandra Salmelan Puu, joiden tulkitsemismahdollisuudet ovat kutkuttavia. Mustavalkoisessa tytössä on kaikuja Tove Janssonin Näkymättömästä lapsesta. Minäkertoja ei tosin ole muuttunut näkymättömäksi vaan mustavalkoiseksi, kirjaimellisesti.

Novellit ovat erilaisia paitsi aiheiltaan myös muodoltaan. Jotkut ovat todella lyhyitä ja tiiviitä, kuten Hannu Luntialan rikosnovelliksi paljastuva kaksisivuinen Kunnian ja omantunnon kautta. Vasta viimeiset rivit paljastavat, mistä oikein on kyse. Päivi Haanpään Aina joku löytää [itsensä] on kirjoitettu pelkäksi dialogiksi. Salmelan Puussa taas näkökulma vuorottelee puun ja ihmisten välillä.

Riina Katajavuoren Sikavähän tähtiä -novellissa minäkertoja on puolitoista vuotta Suomessa asunut yläkouluikäinen irakilaispoika. Pojan katkelmallisesta kertomuksesta avautuu näköaloja niin Irakiin kuin Suomeen ja suomalaiseen arkeen. Tämä novelli kosketti minua eniten. Anneli Kannon Eväät sijoittuu kansalaissodan vuoteen. Liina joutuu todistamaan teloitusta hiekkakuopalla sekä selittämään teloitusryhmälle, miksi hänellä on repussaan hauki ja villasukat. Lapsen tai hyvin nuoren tytön näkökulma avaa tapahtumat puhuttelevasti.

Elisan huone -novellissa Magdalena Hai väläyttää kauhun perinteitä ja liittää ne oivallisesti nettiaikaan. Satuperinnettä hyödyntää Roope Lipasti Yösuunnistuksessa, jossa on myös kauhuvivahde. Nautin oivaltamisesta! J. S. Meresmaan Kutojan kohdalla mietin, kuinka hyvin se aukenee, jollei lainkaan ole tutustunut steampunkiin aiemmin. Mutta jostainhan on aina aloitettava, joten miksei Kutojasta. Se todennäköisesti houkuttelee Naakkamestarin ja Hämäränsäteiden äärelle, ja mikä sen parempaa.

Marika Riikosen ravitallille sijoittuva Prinsessa ja Nelli Hietalan kreikkalaisella lomasaarella tapahtuva Varmat merkit ovat antologian romanttisimmat tarinat, mutta kummassakin on roimasti muutakin sisältöä kuin sydämenasioiden ruotimista. Kummassakin päähenkilö tekee epäreilun tuntuisia johtopäätöksiä toisista näiden ulkonäön ja vaatetuksen perusteella mutta joutuu tarkistamaan arviotaan.

Toivon Tusinan kuluvan lukijoiden käsissä!

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen: Tusina – Novelleja
Art House 2018. 188 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tulossa:

Tapani Bagge: Polttava rakkaus 30.8.2018
Tuija Takala: Lauralle oikea 30.8.2018
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 30.8.2018

Jasu Rinneoja: Paha silmä #dekkaritiistai

Jasu Rinneojan uutuusdekkari Paha silmä on jo Komisario Kylmäkorpi -sarjan viides osa. Olen lukenut sarjaa sieltä täältä, eli nyt tämän uusimman ja joitakin vuosia sitten kolmososan Tuhlaajapojan meno-paluu -dekkarin. Silloin olen harmitellut, etten ollut aiempia osia lukenut, koska poliisin tutkintaryhmän jäsenten yksityiselämän kuvaukset jäivät jotakuinkin irrallisiksi.

Samassa tilanteessa olin jälleen, sillä sarjan neljännessä osassa Kiristysruiske on selvästikin tapahtunut yhtä ja toista mielenkiintoista esimerkiksi nimihenkilö komisario Kylmäkorven yksityiselämässä. Nyt mukana häärivä Stenroos-niminen kaveri hämmensi melkoisesti alkuun, mutta lopussa miehen asema kuviossa onneksi selvisi minullekin. Stenroosin ja Kylmäkorven kontolla on tällä kertaa tuoda tarinaan näyttävä amerikanrauta, joka kuuluu Kylmäkorpi-sarjan vakiorekvisiittaan mutta joka ei tälläkään kertaa kuljeta itse juonta mihinkään suuntaan.

Kylmäkorven tiimillä on vastassaan poikkeuksellisen kylmäverinen tappaja. Puotinharjun Puhoksen kauppakeskuksen liepeillä nimittäin tapetaan kolme nuorta naista neljän vuorokauden kuluessa samalla tavalla: viiltämällä kurkku auki yhdellä vedolla. Uhrit vaikuttavat hämmentävän satunnaisesti valituilta ja murhaaja ammattimaisen huolelliselta. Tekopaikoille on kuitenkin jätetty joitakin sattumanvaraisilta vaikuttavia johtolankoja, jotka osoittavat kauppakeskuksessa toimivan turkkilaistaustaisten omistamaan pitseriaan. Onko kiivasluontoinen pitseriayrittäjä alkanut listiä suomalaisnaisia? Miksi?

Sivujuonena kulkee Kylmäkorven tiimiin kuuluvan Sari Laatikaisen siskon Siirin katoamistapaus. Kreikassa asuva sisar on kadonnut jäljettömiin Suomen-matkalla vuodenvaihteessa. Kreikkalaisesta poikaystävästäkään ei ole kotopuolessa havaintoja, mutta Sarin puhelimesta on lähetetty tekstiviestejä eri puolille. Onko Sari kaapattu tai peräti tapettu? Kuka olisi syyllinen ja miksi?

Kylmäkorven tiimi askaroi murhien kimpussa, mutta Rinneoja ei rasita lukijaa kovinkaan yksityiskohtaisella poliisityön kuvauksella. Meno on lähinnä rauhallista puuhailua, vaikka tapaukset ovat kimurantteja. Ruumiita tai väkivaltaa ei kuvata kuin aivan pakollinen määrä, joten siltäkin osin kyseessä on melkoisen leppoisa poliisidekkari. Ristiriita murhien verisyyden ja tutkinnan lomaan kirjoitetun rennon läpänheiton välillä on melkoinen.

Rinneojan kynästä syntyy luistavaa, mukavalukuista tekstiä ja hyvin kulkevaa dialogia. Hänen henkilöidensä parissa viihtyy. Siksi onkin todella harmi, että Paha silmä on dekkarina vielä keskeneräinen. Paketti levähtää turhan levälleen lukuisien näkökulmien ja runsaan henkilögallerian takia. Juoni junnaa syyttä suotta paikallaan kirjan keskivaiheilla, kun taas loppuratkaisu tulee lukijalle täytenä yllätyksenä ja vaatii kokonaisen luvun verran auki selittämistä.

Näkökulmia karsimalla ja loppuratkaisua vielä hiomalla tulos olisi ollut mainio nykyisen ihan kivan sijaan. Tiedän toki, että kaikkia lukijoita ei haittaa lainkaan esimerkiksi loppuratkaisun odottamattomuus. Tarkoitan siis sitä, että murhaaja on lopulta joku, jota ei ole aikaisemmin esitelty lukijalle lainkaan eikä lukija näin ollen ole voinut mitenkään tekijää ennakoida. Minusta se ei kuitenkaan ole kovin kunnianhimoinen tapa päättää dekkarijuonta.

Jasu Rinneoja: Paha silmä
Reuna 2018. 259 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila
Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä

Tulossa:

Matti Laine: Tappajan vaisto 28.8.2018

Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen

Loputtomiin jatkuva taivas kääri meidät vaippaansa ja pudotteli tähdet syliimme. Katsoin taivasta halkovia tähdenlentoja ja olin varma, että minä ja Rama toivoimme samaa. Rakkautta mieheltä, joka oli särkenyt meidän molempien sydämen.

Väillä on hyvä mennä lukijana omien lukurajojensa ylitse ihan rohkeasti. Voi nimittäin löytää jotain mielenkiintoista ja erilaista ja ihan oikeasti avartaa maailmaansa. Blogiani edes jonkin verran seurailevat tietävät, että en ole kovin innokas tarttumaan mihinkään, mikä haiskahtaa romanttiselta. Usein teen valintojani aivan kylmästi kirjan ulkoasun perusteella, ja todennäköistä on, että monta aivan lukumakuuni istuvaa kirjaakin on tullut raakattua väärin perustein.

Tällä kertaa tartuin aivan tuoreeltaan uutuuskirjaan eli Johanna Elomaan toiseen teokseen Kaipuun väri on sininen, jonka näytekappaleen posti toi perjantaina. Syynä oli tällä kertaa aivan mykistävän kaunis kansi, josta muuten on vastuussa Sanna-Reeta Meilahti. Kauniin siniseen kanteen on upeasti upotettu (?) kultaketjun ja riipuksen profiilit. Ketjun sisään on painettu kirjailijan ja teoksen nimet. Jokin tässä yksinkertaisessa mutta todella kauniissa ulkoasussa vetosi minuun niin paljon, että hieman turhan imeliltä haiskahtavat nimi ja takakansiesittely eivät saaneet minua hätkähtämään. Päätin kerrankin kokeilla. Jääköön kesken, ellen pidä, ajattelin. (Harmillisesti kannesta ei saa kuvan välityksellä ihan todenmukaista käsitystä.)

Alku onkin lähes kliseemäisen romanttinen. Minäkertoja, romaaniaan Malesiassa viimeistelemässä ollut suomalaisnainen toipuu rajusta denguekuumeesta ja päättää palata seuraavalla koneella Suomeen. Vielä kuumeesta heikkona hän päätyy lennollaan Kuala Lumpurista Singaporeen häkellyttävän kauniin ja surumielisen intialaismiehen viereen. Kumpikin joutuu odottamaan jatkolentoaan kuusi tuntia Singaporessa, ja sinä aikana he rakastuvat. Ero on väistämätön, mutta viime hetkellä mies päättää antaa yhteystietonsa naiselle.

Alkaa kiihkeä viestittely Suomen ja Intian välillä. Mies kutsuu naisen luokseen, ja tämä päättää heittäytyä ja lähteä. Kun lentolippu on varattu ja tapaaminen Delhin lentokentällä sovittu, mies yllättäen katoaa. Puhelimeen ei enää saada yhteyttä. Mitä on tapahtunut? Onko mies joutunut onnettomuuteen vai alkanut katua? Nainen on huolesta ja epävarmuudesta sairas, mutta lopulta hän päättää kuitenkin lähteä matkalle vain huomatakseen, että miehen antama osoite on ylimalkainen eikä kukaan ole kuullutkaan Arun-nimisestä opettajasta kyseisen kaupungin ja kadun varrella.

Intia lyö naista kasvoille, vaikka tämä tottunut matkailija tuntuu olevankin. Ihmispaljous, vieras kieli (vaikka englannilla tuntuu pärjäävän hyvin), tainnuttavat hajukirjot, meteli, auringon polttava kuumuus ja öiden kylmyys, iholle tunkevat ihmiset ja rotat, värit ja valo, kaikenlainen yltäkylläinen paljous ja jyrkät kontrastit tuntuvat uuvuttavan rakkauttaan kiihkeästi etsivän naisen. Muutaman käänteen jälkeen nainen päätyy ashramiin, joka on vuosikymmenet toiminut Arunin kotikaupungissa ja adoptoinut huono-osaisia poikia tarjoten heille toisen mahdollisuuden. Paikka kuulostaa juuri sellaiselta koululta, josta Arun on naiselle kertonut. Kukaan ei kuitenkaan tunnista hänen kuvaamaansa miestä.

Ashramin päiväohjelma ja Arunin sitkeä etsiminen täyttävät naisen elämän viikoiksi. Ashramissa hän tutustuu myös Ramaan, koulun kasvattiin ja nykyiseen opettajaan, joka vaikuttaa saman ikäiseltä kuin Arun. Lukijalle Rama on myös tuttu, sillä naisen rakkaus- ja matkakertomuksen lomassa kerrotaan toista tarinaa pohjoisen kylän parinkymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Rama ja Nasir ovat olleet erottamattomat ystävykset, kuin veljet, mutta sitten tapahtuu jotakin, joka erottaa heidät. Nasir haluaa tappaa Raman. Miksi? Mitä pojille sitten tapahtui? Miten Raman ja Nasirin vaiheet liittyvät naiseen ja Aruniin?

Kahden aikatason kerronnan lomassa käydään läpi myös hindulaisia opettavia tarinoita, joiden vertauskuvallinen viesti avautuu helpohkosti ja sopii minäkertojan rakkaudenetsintään. Hieman vierastan tämänkaltaista kerrontaa, joka alkaa helposti muistuttaa tuputtavaa luennointia, mutta Elomaa on saanut tämän osuuden kohtalaisen hyvin upotettua tarinaan. Vähempikin olisi minulle kyllä riittänyt. Länsimaisen ja intialaisen elämäntyylin ja filosofioiden kohtaaminen luovat mielenkiintoista jännitettä, vaikka kovin uusia ulottuvuuksia ei välttämättä näihin kysymyksiin kirjassa aukenekaan.

Sen sijaan nautin kovasti Intian värikylläisestä kuvauksesta, joka ei mielestäni romantisoi tai dramatisoi vaan on rehellistä ja ennakkoluulotonta niin paljon kuin se nyt voi länsimaisen matkailijan silmin nähtynä olla. Parasta kirjassa on kuitenkin Arunin etsintä, johon Ramakin aikanaan liittyy naisen rinnalle, kuten teoksen kompositio on antanut jo odottaa. Kuka Arun lopulta on ja löytävätkö etsijät hänet? Kannattaa lukea itse!

Johanna Elomaa: Kaipuun väri on sininen
Kosmos 2018. 268 s.

Arvostelukappale.