tiistai 28. elokuuta 2018

Matti Laine: Tappajan vaisto #dekkaritiistai




Nainen kulkee yksinäisellä, metsittyneellä kuntopolulla napit korvissaan ja itkee vuolaasti. Nainen on tyytyväinen, että polulla ei ole vastaantulijoita. Voisi olla kiusallista kohdata naapureita ja selittää, miksi itkee yksin metsässä.

Mitä on meneillään? Ei sen kummempaa kuin että kuuntelin Matti Laineen dekkarin Tappajan vaisto viimeisiä käänteitä lenkkipolullani ja pillahdin itkuun kuunnellessani, mitä yhdelle tutuista henkilöistä tapahtui. Miten tämä on selitettävissä? Tapahtuneeseen on kaksi syytä: ensinnäkin olen toivottoman itkuherkkä ja toiseksi olen päässyt kiintymään Laineen Elias Vitikka -dekkareiden henkilöihin liikaa. Jälkimmäisestä taas voi syyttää vain Laineen kirjoittajanlahjoja. Hänen kirjoissaan on liian hyvin kirjoitettuja henkilöitä! Onhan tällainen nyt vähintään rikollista meininkiä.

Vakavasti puhuen Matti Laineen Elias Vitikka -sarja on kiistämättä noussut suomalaisten dekkarien kärkikastiin, ja kuten tiedämme, suomalaisten dekkarien parhaimmisto on kohtalaisen kovaa valuuttaa maamme rajojen ulkopuolellakin. Jos siis ette vielä ole Vitikkaan tutustuneet, alkaa olla korkea aika. 

Uunituore Tappajan vaisto on sarjan neljäs osa. Sarja kannattaisi mielestäni ehdottomasti lukea alusta asti ilmestymisjärjestyksessä, sillä päähenkilön eli entisen jääkiekkoilijan ja nykyisen puolihämäräbisnespomon Elias Vitikan vaiheet liittyvät tiiviisti kirjojen rikosjuoniin. Vaikka olen kaikki aiemmatkin osat lukenut, olin silti jälleen välillä hieman hämilläni, koska kaikki aiemmat juonenkäänteet eivät olleet täysin kirkkaina mielessäni. Kaikki kyllä selkeni sitten aikanaan, kuten pitääkin.

Tappajan vaistossa kohdataan pahasti stressaantunut Elias Vitikka. Perhe on kiireesti asettunut Suomenlahden eteläpuolelle turvaan Eliaksen bisnesten lieveilmiöiltä eli kilpailevilta alamaailman toimijoilta ja kieroa peliä pelaavilta kovaotteisilta poliiseilta. Perheen asettuminen uuteen maahan ja kaupunkiin ei kuitenkaan suju aivan niin kivuttomasti kuin Vitikka vaimoineen oli toivonut.

Bisneksetkään eivät luista aivan toivotulla tavalla. Tukholmasta käsin johdetun luksusveneiden välitystoiminnan hoitelu on tulenarkaa ja suhdanneherkkää. Jo miltei sovittu kauppa venäläistä toimijaa edustavan Nico Jerofejevin kanssa peruuntuu viime hetkellä, kun Vitikkaa varoitetaan ansasta. Kaupantekoon joudutaan kuitenkin vielä palaamaan kohtalokkain seurauksin. Vitikka huomaa pian olevansa sekä jahtaaja että jahdattava pelissä, jonka panosten suuruus on hämärän peitossa samoin kuin toiset pelaajat. Miten kukin pelaaja kuvioon liittyy, selkenee Vitikalle tuskallisen hitaasti.

Vitikka joutuu myös toteamaan, ettei vanha arkkivihollinen poliisi Klaus Jenso suinkaan ole vetäytynyt Pohjanmaalle nuolemaan haavojaan vaan on palannut entistä vahvempaan asemaan poliisissa ja käyttää asemaansa tietysti Vitikan vahingoksi kaikin keinoin. Hullu-Rami Seiro on edelleen vankilassa ja janoaa kostoa sille, joka hänet vasikoi. Vieläkin kauempaa menneisyydestä tuntuu nousevan haamuja, sillä Vitikka on useaan kertaan varma, että hänen perässään hiippailee itse Askal Sorjonen, Vitikan entinen työnantaja ja venebisneksen alkuperäinen omistaja. Ei ihme, että vahvoja rauhoittavia lääkkeitä kuluu kuin pastilleja. Vitikan hermot alkavat olla riekaleina, eikä siitä ainakaan ole apua, kun perässä on tappajia.

Tappajan vaiston juoni on monipolvinen ja -säikeinen, eikä sitä ole tarvettakaan tässä tämän tarkemmin avata. Monisäikeisyyden ansiosta tarinassa tapahtuu koko ajan ja yllättäviäkin käänteitä seuraa tiheään tahtiin, kuten vetävässä dekkarissa pitääkin. Ei ihme, että Vitikka-sarjasta on tehty alustava tv-sarjasopimus.

Laineen kuvaama alamaailma on synkkä. Vitikka on Helsingin alamaailman hyvis, rehti ja suoraselkäinen kaveri, mutta tarpeen tullen myös kovaotteinen ja säälimätön, vaikka kaihtaakin suoraa väkivaltaa viimeiseen asti. Tässä kirjassa Laine edelleen syventää Eliaksen henkilöä ja avaa hänen sielunelämäänsä lukijalle. Mutta ei Laine pelkästään synkistele. Vitikan ja kumppaneiden sanailussa on tarvittaessa lämmintä huumoria, ja tiettyä komiikkaa tuo tarinaan myös jälleen kerran mukana häärivä rapartisti Ketoosi. Tappajan vaisto on monella tavalla tähänastisista Vitikka-dekkareista paras.

Vaikka huonolta moneen kertaan näyttääkin, Vitikka saa jälleen kerran palikat lopulta haluamaansa järjestykseen, ainakin melkein. Nenäliinaahan tässä myös tarvittiin, joten ihan kaikki ei suju Vitikan toivomalla tavalla. Mutta enin osa kuitenkin asettuu kohdilleen jopa niin hyvin, että lukija jää hämilleen. Vieläkö on lupa odottaa lisää Elias Vitikka -dekkareita? Toivottavasti! 

Matti Laine: Tappajan vaisto
Bazar 2018. 316. Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen, kesto 9 h 25 min.


Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja BookBeatin kokeilujakso.

Elias Vitikka -sarja:

Pahojen miesten seura
Merkitty mies
Pahuuden hinta

Tappajan vaisto


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti