#nuortenkirjatorstai-projektin kolmas osavuosikatsaus

On syyskuun viimeisen päivän ilta ja aika kurkistaa, mitä kuuluu #nuortenkirjatorstai-bloggaussarjalle. Homman tarkemman esittelyn voi kurkata virallisesta aloitusjutusta, mutta lyhyesti siis on kyse tästä: koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa käsitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta.

Kesäkuussa kuvittelin, että heinä- ja elokuun korvilla saisin jopa viikon tai parin mittaisen hengähdystauon, mutta se osoittautui virhearvioksi. Kustantamo- ja painotaloissa ei taideta mitään lomia pidellä, vaan kirjoja ilmestyi tasaiseen tahtiin ja niitä myös postitettiin minulle. Joidenkin teosten ilmestymisaikatauluja aikaistettiin, joten kiirettä on pidellyt.

Niinpä nyt syyskuun lopussa tilanne on sellainen, että vuoden 2018 puolella julkaistuista kotimaisista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoista luettuina ja esiteltyinä on yhteensä kolmekymmentäkahdeksan kappaletta. Kolmaskymmenesyhdeksäs teos eli Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin Zoo! Sydänkohtauksia on jo luettuna ja juttu siitä ilmestyy aikataulun mukaan ensi viikolla. Lisäksi olen lukenut myös vähän ekstraa, sillä muutamasta sarjoista olen joko saanut kustantamoilta aiempia osia luettavaksi tai olen hankkinut niitä kirjakauppojen alelaareista ja tilannut antikvariaateista. Ihan kaikkia sarjoja en harmikseni millään ehdi lukea alusta saakka, joten on vain koetettava lukea keskeltä sarjaakin. Ihan hyvin se on pääsääntöisesti sujunut.

Kesäkuussa hahmottelemani syksyllä ilmestyvien ja luettavien kirjojen lista ei myöskään ollut aivan täydellinen (eikä kenties ole vieläkään, joten saa vinkata puuttuvia), vaan sain lisätä siihen väliin kiilanneita kirjoja, kuten Avaimen mainiot selkokirjat elokuussa.

Tänään kirjapinoissani odottelevat lukuvuoroaan:

Mervi Heikkilä: Tuulenkala, Karisto
Elina Rouhiainen: Aistienvartija, Väki 2, Tammi
L. K. Valmu: Lappilainen, Karisto

Aiemmin tilattuja vielä odottelen saapuviksi:

Maria Turtschaninoff: Maresin voima, Tammi
Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus, Reuna

Tänään lähetin sähköpostit kustantajille vielä näistä tulossa olevista:

Minna Roininen: Heda, Myllylahti
Anu Holopainen: Sydänhengitystä, Karisto
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat, Otava
Jyri Paretskoi: K15 – Salaisuuksia, Otava
Elina Pitkäkangas: Ruska, Myllylahti
Anu Ojala: Petos, Otava
Heidi Silvan: John Lennon minussa, Myllylahti

Kaikkiaan kaksitoista kirjaa siis vielä on luettavana, ennen kuin projekti on päätöksessä.

#nuortenkirjatorstai jatkuu edelleen hyvässä myötätuulessa. Lukuinto on pysynyt korkealla, koska luettavat kirjat ovat olleet oivallisia, toinen toistaan parempia. Kiitos myös kaikille kannustuksesta (ja kauhisteluista), seuraamisesta, juttulinkkien jakamisesta ja ennen kaikkea kommenteista, jotka antavat mukavasti potkua omaan tekemiseen.

Sain muuten kirjoittaa tästä projektistani vierailevana bloggaajana Bibbidi Bobbidi Book -blogiin! 

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: Rob MacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Vuoden 2018 puolella ilmestyneet kirjat:

Sanna Heinonen: Noland
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä

Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 
Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras
Mervi Heikkilä: Revonpuro 
Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 
Veera Salmi: Saari  

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)
Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja
Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 
Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 
Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet
Jyri Paretskoi: K15 
Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 
Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2
Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen

Magdalena Hai: Kolmas sisar 
Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista
Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 
Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja
Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta

Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä
Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Aiemmat osavuosikatsaukset:

Ensimmäinen
Toinen

Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata #nuortenkirjatorstai

Kurkistin kirjailija ja kuvataiteilija Esko-Pekka Tiitisen Wikipedia-sivua ja vienosti punastuin häpeästä. En nimittäin olisi osannut nimetä ainuttakaan Tiitisen kirjoittamaa teosta, vaikka niitä on ilmestynyt muhkea ja monipuolinen pino ja ne ovat korjanneet tekijälleen melkoisen palkintosaaliin vuosikymmenten mittaan.

Mutta nyt homma on hoidossa ja olen lukenut ensimmäisen Tiitiseni eli uunituoreen nuortenromaanin Pikkulinnunrata. Ilman #nuortenkirjatorstai-sarjaa olisi varmasti tämäkin jäänyt huomaamatta, joten edelleen olen iloinen urakastani. Pikkulinnunrata on sarjan tähänastisista kirjoista kenties arvoituksellisin ja lukukokemuksena hämmentävin.

Minäkertoja Vilja on neljäntoista korvilla. Rakas isoveli Ville on ottanut kitaransa ja lähtenyt pois. Ville ei enää kestänyt elämää pienellä itäsuomalaisella kylällä, jonka henkisen ahtauden syynä on kummallinen herranpelkääjien uskonlahko. Sen oppi on koottu kaikkien muiden lahkojen tiukimmista kielloista ja rajoituksista. Joulu ja muut juhlat on kielletty, samoin televisio ja netti. Huvien sijaan pitää tehdä ahkerasti rehellistä työtä, mikä Viljan tapauksessa tarkoittaa koti- ja navettatöitä. Synnit pitää tunnustaa ja katua julkisesti, ja jos niin ei tee, joutuu jonkinlaiseen puhdistuskokoukseen.

Viljan ja Villen vanhemmat, erityisesti ankara isä mutta myös alistuva äiti, alkavat noudattaa herranpelkääjien oppeja ja palvoa ylintä. Viljakin on pikkutyttönä mallikelpoinen uskossaan, mutta Villen lähtö suistaa koko perheen sijoiltaan ja Vilja alkaa oirehtia ja kapinoida. Yhteenotot vanhempien ja herranpelkääjien muiden johtohahmojen kanssa ovat väistämättömiä.

Tässä vaiheessa hieman kummastelin herranpelkääjistä piirtyvää kuvaa, mutta ajattelin, että kirjassa kuvataan yleisesti, millaista on olla nuori ankaran kurinalaisessa yhteisössä ja miten siitä kenties irtaudutaan. Mutta sitten tarina muuttuu aivan toisenlaiseksi miltei varoittamatta. Vilja ja hänen ystävänsä Vilma tutustuvat koulussa samalle luokalle tulleeseen uuteen poikaan Kasimiriin. Yhdessä he alkavat suunnitella larppausta. Kasimirilla on suureelliset suunnitelmat tapahtumasta, joka herättäisi huomiota jopa naapurimaita myöten.

Tapahtumat lähtevät vyörymään melkoista vauhtia, kun nuoret päättävät ahtautua Kasimirin mopoautoon ja lähteä katsastamaan mahdollista larppauspaikkaa hylätystä kylästä itärajan pinnasta. Autio majatalo näyttää nettikuvissa juuri sopivalta paikalta. Perillä kaikki odotukset täyttyvät ja jopa ikävällä tavalla ylittyvät. Paikallaan lahoava majatalo ei suinkaan ole hylätty, vaan siellä on edelleen jonkinlaista pimeää toimintaa. Majatalonemäntä Matjoi majoittaa nuoret huoneisiin, joissa he joutuvat kohtaamaan pahimpia pelkojaan ja elämänsä solmukohtia.

Mie seisoin käytävässä ja tuijotin peräseinää. Kaksi ovea aukesi edessäni ja Vilma ja Kasimir astuivat vierelleni. Takanamme seisoi neljä huppumiestä. Me katsottiin surullisina toisiimme ja tajuttiin, ettei voitu enää tehdä mitään.

Miten kaikki päättyy? Tiitisen valitsema loppuratkaisu on jokseenkin yllättävä ja saa lukijaa pohtimaan aiemmin lukemaansa uudesta näkövinkkelistä.

Pikkulinnunrata on nuortenromaaniksikin väljästi taitettu ja vähäsivuinen, joten teknisesti sen lukee nopeasti. Tarinan viitteellisyyden ja vihjailevan epäluotettavuuden takia se on kuitenkin vaativahko ja sopinee edistyneille yläkoululaisille ja tietysti lukioikäisille lukijoille. Se toimii varmasti hyvänä keskustelun virittäjänä ja pohdintojen taustana. Tälle olisi myös mukavaa kirjoituttaa vaihtoehtoinen loppu tai vaikka täydentää tarinaa Villen näkökulmasta.

Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata
Karisto 2018. 144 sivua.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Tulossa:

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 4.10.2018
Mervi Heikkilä: Tuulenkala 11.10.2018
L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 18.10.2018
Elina Rouhiainen: Aistienvartija 25.10.2018

Arttu Tuominen: Leipuri #dekkaritiistai

Luin pari päivää sitten loppuun Arttu Tuomisen Labyrintti-dekkarisarjan päätösosan Leipuri. Kirjan kannet suljettuani mieleni oli melkoisessa myllerryksessä ja on sitä hieman edelleen. Leipuri on todella koukuttava ja jännittävä, pelottava ja ahdistava, jopa karmea kirja. Se on kiistatta yksi parhaista lukemistani dekkareista!

Koetin haarukoida, miten sitä ja oikeastaan koko sarjaa luonnehtisin. Tuntuu jollain tavoin vähättelyltä luokitella sarja dekkariksi tai poliisidekkariksi, vaikka poliisit ovatkin selkeästi tarinoiden päähenkilöitä. Rosoa tähän tuovat korin mätämunat eli poliisit, jotka oikeasti ovatkin kammottavia rikollisia. Niitä sarjassa on mukana ensimmäisestä osasta asti, mutta loppua kohden heidän osuutensa korostuu.  

Päädyin lopulta siihen, että teoksia voisi luonnehtia synkiksi psykologisiksi trillereiksi, joissa on mukana poliisiromaania, toimintatrilleriä ja jopa kauhua. Alkuosissa on mielestäni myös ripaus mustaa huumoria, mutta se (valitettavasti?) karisee loppua kohden kokonaan tai ainakin muuttuu minulle tunnistamattomaksi. Jokaisessa kirjassa on oma teemansa, johon ratkottavat rikokset liittyvät. Teosten päärikosjuonet ovat itsenäisiä, mutta vahvasti taustalla kulkevat henkilöiden tarinat ja yksi keskeinen sivujuoni jatkuvat sarjan läpi.

Tiesin jo Leipuria aloittaessani, että kyseessä on sarjan päätösosa, mutta silti yllätyin lopun ehdottomuudesta sekä surusta, jota sen edessä tunsin. Tämä oli nyt tässä. En enää tapaa Janne Rautakorpea, Liisa Sarasojaa, Mulperia, Juha Lahdenperää, Eero Katajaa ja muita porilaisia poliiseja, joista osaan olen ehtinyt vuosien varrella todella kiintyä ja joista osaa inhoan sydämeni pohjasta.

Huomasin myös kirjaa lukiessani olevani hieman kateellinen niille, jotka nyt tarttuvat sarjan aloitusosaan ja jotka siis voivat halutessaan lukea koko sarjan saman tien putkeen. Sellaisena nautittuna se on ehdottomasti parhaimmillaan! Itse asiassa toteutin tämän nyt itsekin, sillä kertasin sarjan kuuntelemalla Muistilabyrintin, Murtumispisteen ja Silmittömän yhteen menoon ennen kuin tartuin Leipuriin.

Ryhdyin tähän siksi, että hämärästi muistelin aiemmissa kirjoissa olleen viittauksia Leipuriksi kutsuttuun menneisyyden murhaajaan, mutta sen kummempaa kelloa nimi ei mielessäni soittanut. Ja olihan niitä viitteitä! Selvästikin Tuomisella on ollut mielessään Leipurin kirjoittaminen jo kirjoitusurakan alusta asti. Tämän toteaminen oli sikäli kimuranttia, että olen sarjan aiemmista osista kirjoittaessani useaan otteeseen kuvitellut tietäväni jotain tekijän suunnitelmista tai lähinnä niiden puutteesta. Ensimmäisen osan äärellä olen esimerkiksi pelännyt Tuomisen tyhjentäneen pajatsonsa. Nolottaa ja naurattaa.

Leipuri on siis neliosaisen sarja päätösosa, jossa osittain palataan aloitusosaa edeltäviin tapahtumiin. Se myös jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa Silmitön päättyy, tai oikeastaan Silmittömän loppu ja Leipurin alku menevät hieman lomittain. Leipuri tavallaan vetää yhteen koko sarjan, piirtää ympyrän valmiiksi. Irralliset langanpäät matkan varrelta solmitaan kiinni, sellaisetkin, jotka ovat roikkuneet ilmassa pitkään. Siksi ehdottomasti suosittelen koko sarjan lukemista alusta alkaen ja järjestyksessä. Ilman aiempien osien tuntemista osa Leipurista menee lukijalta hukkaan.

Juonipaljastusvaroitus!

Koska Leipuri-aihelmat kulkevat läpi koko Labyrintti-sarjan, joudun väkisinkin kirjasta kirjoittaessani paljastamaan joitakin keskeisiä juonenkäänteitä aiemmista osista. Jos siis ne ovat edelleen lukematta, suosittelen lopettamaan tämän jutun lukemisen tähän ja etsimään Muistilabyrintin ja kaksi seuraavaa osaa käsiisi oitis. Palaa asiaan, kunhan olet ne lukenut.

Silmitön päättyy kohtaukseen, jossa Porin poliisin väkivaltayksikköön tulee tieto entisen päällikön Eero Katajan murhasta. Kammottava murhatapa viittaa vuosien takaiseen legendaariseen sarjamurhaajatapaukseen, jossa Janne Rautakorpi onnistui nappaamaan Poria riivanneen Leipuriksi nimetyn tekijän. Tarkkaavainen lukija on pannut Silmittömän loppupuolelta merkille oudon vanhan kullanvärisen Taunus-merkkisen auton. Viimeksi se tuli syrjätiellä vastaan Janne Rautakorpea, joka oli poistumassa Eero Katajan luota.

Leipurin alussa Rautakorpi on vielä Katajan luona. Hänen poistuttuaan paikalle tulee murhaaja, jonka jäljiltä Katajan paloiteltu ruumis löytyy talon leivinuunista hyvin kypsennettynä. Seinälle on spreijattu poliiseille tuttu lastenloru, joka oli Leipuriksi ristityn sarjamurhaajan tavaramerkki. Vuonna 2002 Leipuri tappoi Porissa joukon ihmisiä, poltti ruumiit joko kokonaisina tai paloiteltuina ja jätti viestiksi leipomisesta kertovan lastenlorun.

Alkuperäinen Leipuri istuu kuitenkin tiukasti Turun Saramäen vankimielisairaalassa. Siitä Rautakorpi on täysin varma, onhan hän käynyt viime aikoina useita kertoja tätä tapaamassa. Kuka Leipuria jäljittelevä murhaaja on ja mihin hän kammottavilla teoillaan pyrkii? Ovatko tähtäimessä kaikki alkuperäisen Leipurin kiinniottoon osallistuneet poliisit?

Tuominen kuljettaa juonta kahdessa tasossa eli teoksen nykyhetkessä, jossa yhä huonokuntoisempi Rautakorpi juoksee kilpaa ajan kanssa jahdatessaan kopio-Leipuria, ja vuodessa 2002, jolloin Rautakorven perheen tuhoisasta auto-onnettomuudesta on kulunut neljä vuotta ja alkuperäinen Leipuri alkaa listiä uhrejaan helteessä kärvistelevässä Porissa.

Rautakorven vuoden 2002 tutkimukset vievät hänet ja Mulperin lopulta koko Suomea ravisuttaneen pedofiliatapauksen äärelle. Vuosia aiemmin Immu Temonen sieppasi kerrostalopihalta kaksi kahdeksanvuotiasta tyttöä, vei heidät syrjäiselle mökilleen, todennäköisesti raiskasi ja poltti sitten ruumiit tynnyrissä. Rautakorven nyt pahasti alkoholisoitunut isä oli yksi poliiseista, joka tuli ensimmäisenä tekopaikalle pidättämään Temosta. Miten uudet murhat liittyvät tähän kammottavaan menneeseen tapahtumaan? Ja Rautakorven isään?

Nykyhetken tarinassa sivujuonteena kulkee edelleen KRP:stä aikanaan Poriin siirtynyt etsivä Tero Vähä-Savo, jonka hirviömäisistä puuhista lukija on valitettavan hyvin kartalla mutta joista toisilla poliiseilla ei ole aavistustakaan. Vähä-Savon pakkomielle Liisa Sarasojasta pahenee vauhdilla, eikä hän malta pysytellä poissa Liisan asunnolta. Lopullinen ratkaisu lähenee uhkaavasti, eikä lukija voi kuin pureskella kynsiään ja toivoa Liisan kannalta parasta.

Ratkaistavana on siis oikeastaan kolme rikosta: vuoden 2002 Leipurin tapaus, nykyhetken kopio-Leipurin tapaus sekä Vähä-Savon juttu. Ei ihme, että romaani on poikkeuksellisen tiivistunnelmainen. Lukukokemuksesta tekee erityisen ahdistavan mukana kulkeva pedofiiliteema, eivätkä Vähä-Savon sairaat ajatukset ja teot myöskään kevennä tunnelmaa. Bonuksena tulevat vielä Rautakorven terveydentilaan liittyvät huomiot. Mies hajoaa käsiin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ehtiikö hän napata Leipurin ajoissa tällä kertaa?

Olen koko Labyrintti-sarjan mittaan ihastellut Tuomisen taitoa kuvata vetävästi hyvinkin mielikuvituksellisiksi yltyviä toimintakohtauksia. Tälläkin kertaa loppuratkaisussa venytään melkoisiin suorituksiin. Harvoin olen dekkareistakaan lukenut mitään tämän kaltaista.

Leipuri siis päättää neliosaisen romaanisarjan komeasti. Sarja kokonaisuudessaan on suomalaisessa mittakaavassa kasvanut poikkeuksellisen hienoksi genrensä (mikä se sitten lopulta onkaan!) edustajaksi. Arttu Tuomisen nimeä ei voi tämän jälkeen enää mitenkään ohittaa, kun puhutaan dekkarien huippunimistä.

Haikeana heitän hyvästi Porin poliiseille. Ainoa lohtu on, että Tuominen on jo Facebookin keskusteluissa paljastanut, että jotain uutta on työn alla. Jään jännittyneenä odottamaan, mitä tuleman pitää!

Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018. 350 s.

Arvostelukappale.

P.S. Keskustelemme Turun kirjamessuilla Arttu Tuomisen kanssa hänen Labyrintti-dekkarisarjansa kylmäävästä päätösosasta Leipurista sunnuntaina 7.10. klo 14.40 - 15.00 Fiore-lavalla. Minulla on koko joukko kysyttävää! Tervetuloa kuuntelemaan!

Labyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se #nuortenkirjatorstai

Ehdoton puutteeni lukijana ja lukuharrastajana on, etten kovinkaan usein tule tarttuneeksi runoihin. Minulla ei ole mitään runoutta vastaan, päinvastoin, mutta jostain syystä valitsen pääsääntöisesti proosan, jos valita voi. Siksi olikin mainiota, että #nuortenkirjatorstai-sarjaani osui edes yksi runokokoelma. *

Kaisa Happosen ja Karri ’Paleface’ Miettisen yhteisteos Revi se on monella tavalla inspiroiva runokokoelma. Jälleen harmittaa, että en ainakaan ihan lähiaikoina pääse kokeilemaan, miten Happosen ja Miettisen runot ja ennen kaikkea runontekomenetelmät uppoavat varsinaiseen kohderyhmään eli yläkoulu- ja lukioikäisiin lukijoihin ja kirjoittajiin. Sormet kyllä syyhyävät! Itse asiassa taannoiset testaukset sanomalehtirunojen eli niin sanotun blackout poetryn saralla olivat kerrassaan hedelmällisiä.

Kirjaa luonnehditaan termillä kollaasirunokokoelma, sillä suuri osa runoista on tehty leikkaamalla sanoja, kirjaimia tai tavuja valmiista teksteistä (sanoma- ja aikakauslehdistä, kirjoista jne.) ja liimaamalla ne uuteen järjestykseen. Sanoja on maailma täynnä, ja ne pitää vain ottaa haltuun ja käyttää uudelleen. Siinä tekniikka lyhyesti kuvattuna jo onkin. Dekkariharrastajalle menetelmä on muuten tuttu klassikkodekkareiden nimettömistä kirjeistä. Helppous on tämän tekniikan ehdoton etu. Kuka tahansa voi ryhtyä runoilemaan tällä menetelmällä, eli aloittamisen kynnys on matalalla.

Muitakin tekniikoita on käytetty, kuten jo mainittua blackout poetrya, jossa mustataan tekstistä ne osat, joita ei haluta käyttää ja jäljelle näkyviin jätetty teksti muodostaa uuden tekstin, tässä tapauksessa runon. ’Blackout poetry’ -sanaparilla tehty kuvahaku näyttää, miten upeita visuaalisia runoja tällä menetelmällä voidaan luoda, eli tämä tekniikka houkuttelee ainakin kuvallisesta ilmaisusta kiinnostuneita.

Mausteena on myös muutama kirjanselkä- ja google-runo.

Kuvituksella on kirjassa myös tärkeä osuutensa, sillä monet runot aukenevat kunnolla viereisen sivun tai tekstin alle painettua kuvaa vasten.

Kokoelmassa on oivaltavia runoja, mutta minulle se avautui ennen kaikkea inspiroivana teoksena, jonka menetelmiä haluaisin oppilaiden ja opiskelijoiden kanssa testata käytännössä. 

* Kustantaja näemmä luokitteleekin teoksen sivuillaan tietokirjaksi, mutta kannattaa tätä lukea myös runoista nautiskellen.

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se
WSOY 2018. 120 s.

Arvostelukappale.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 

Tulossa:

Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 27.9.2018
Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 4.10.2018
Mervi Heikkilä: Tuulenkala 11.10.2018

Elly Griffiths: Käärmeen kirous #dekkaritiistai

Käärmeen kirous on neljäs Elly Grifftihsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertova dekkari, joten ei ole ihme, että Ruthista tuntuu tulleen kuin vanha ystävä. Hänen kuulumisiaan on mukava päivittää puolen vuoden välein ja siinä sivussa muutama arvoituksellinen murhakin ratkeaa kuin ohimennen. Murhatarinat ovat kirjoissa itsenäisiä, eivätkä henkilöiden yksityiselämään liittyvät käänteet ole mahdottomia ymmärtää, vaikkei kaikkia sarjan osia olisi järjestyksessä lukenutkaan. Mukaan voi siis aivan mainiosti hypätä vaikka tästä neljännestä osasta.

Norfolkin poliisi on täystyöllistetty huumeiden salakuljetuksen selvittelyssä. Seudulle suorastaan vyöryy hyvälaatuisia huumeita, mutta kukaan ei tunnu tietävän, mistä ja miten. Samaan aikaan Ruth törmää epäilyttävään kuolemantapaukseen yksityisessä museossa, jossa on tarkoitus avata omistajan esivanhempien sukuun kuuluneen 1300-luvulla eläneen piispan arkku. Arkun vierellä makaa verissään museon kuraattori, joka kuolee matkalla sairaalaan. Kuolinsyy paljastuu luonnolliseksi, mutta paikalle saapuneen komisario Nelsonin mielestä muutamakin tapaukseen liittyvä yksityiskohta vaikuttaa epäilyttävältä.

Smith-museon omistaa upeaa hevostilaa lähistöllä pyörittävä lordi Smith. Käy ilmi, että museossa säilytetään lordin isoisoisän aikoinaan Australiasta tuomia aboriginaalien luita ja kalloja, joita on pyydetty palautettaviksi oikeille leposijoilleen. Lordi suhtautuu vaatimuksiin kuitenkin jyrkän kielteisesti. Juuri kummoisiakaan tutkimuksia ei käynnistetä, eihän ole murhaakaan, mutta sitten hevostilalla tapahtuu toinen yllättävä kuolemantapaus. Jotain outoa on meneillään. Tilanne tuntuu riistäytyvän kaikkien hallinnasta, kun poliisin miesvahvuus yllättäen verottuu äkillisen ja vakavan sairastapauksen vuoksi.

Ruthin pikkutyttö Kate on nyt vuoden ikäinen, mutta Ruth tuntee edelleen olevansa äitinä untuvikko. Eihän hän osaa tehdä edes kunnollisia perunaleimasimia! Olisi myös mukavaa, jos voisi joskus jakaa edes viikonloppunsa jonkun kanssa. Tilannetta mutkistaa, että Katen isän vaimo on saanut selville totuuden lapsesta. Ruthin ja Nelsonin välit ovat kovin jännitteiset. Naapuriin tupsahtaa Bob Woonunga suoraan Australiasta tuoden mukanaan sekä tervetullutta elämää autiolle rannalle että jotain outoa, jota Ruth ei aivan osaa nimetä. Onko Bob naapurina uhka vai mahdollisuus?

Museoon ja ratsutilan kuolemantapausten ympärillä on kovin paljon hämmentäviä yksityiskohtia. Mitä lordin itsellinen vaimo puuhailee iltaisin? Miksi poika Randolph ärsyttää isäänsä niin kovasti? Miksi tytär Caroline ei uskalla pyytää palkankorotusta? Miksi hevosilla tuntuu jatkuvasti olevan ähky? Oliko piispa Antoninella jokin salaisuus? Miten joka puolelta esiin tunkevat käärmeet liittyvät kaikkeen?

Kaikki yksityiskohdat loksahtavat lopulta siististi paikoilleen ja langanpäät solmitaan, mutta kovin aktiivista roolia Ruthilla tai edes Nelsonilla ei lopulta ole arvoitusten ratkaisemisessa. Cathbadilla on jälleen kummallisesti sormensa pelissä, kun tarvitaan apua henkimaailman rajoilta, mutta eipä sekään haittaa. Yliluonnollisiin ilmiöihin ei Ruthkaan suostu uskomaan, joten lukijakin saa vapaasti itse päättää, mikä on ’totta’.

Käärmeen kirous on tuttua Elly Griffithsiä ja Ruth Gallowayta: leppoisaa, viihdyttävää ja nopeasti alas solahtavaa. Jään tyytyväisenä odottelemaan seuraavaa osaa.

Elly Griffiths: Käärmeen kirous (A Room Full of Bones)
Suomennos Anne Lönnroth.
Tammi, 2018. 331 sivua.

Arvostelukappale.

Ruth Galloway -sarja:

Risteyskohdat
Januksen kivi
Jyrkänteen reunalla

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous