Arttu Tuominen: Leipuri #dekkaritiistai

Luin pari päivää sitten loppuun Arttu Tuomisen Labyrintti-dekkarisarjan päätösosan Leipuri. Kirjan kannet suljettuani mieleni oli melkoisessa myllerryksessä ja on sitä hieman edelleen. Leipuri on todella koukuttava ja jännittävä, pelottava ja ahdistava, jopa karmea kirja. Se on kiistatta yksi parhaista lukemistani dekkareista!

Koetin haarukoida, miten sitä ja oikeastaan koko sarjaa luonnehtisin. Tuntuu jollain tavoin vähättelyltä luokitella sarja dekkariksi tai poliisidekkariksi, vaikka poliisit ovatkin selkeästi tarinoiden päähenkilöitä. Rosoa tähän tuovat korin mätämunat eli poliisit, jotka oikeasti ovatkin kammottavia rikollisia. Niitä sarjassa on mukana ensimmäisestä osasta asti, mutta loppua kohden heidän osuutensa korostuu.  

Päädyin lopulta siihen, että teoksia voisi luonnehtia synkiksi psykologisiksi trillereiksi, joissa on mukana poliisiromaania, toimintatrilleriä ja jopa kauhua. Alkuosissa on mielestäni myös ripaus mustaa huumoria, mutta se (valitettavasti?) karisee loppua kohden kokonaan tai ainakin muuttuu minulle tunnistamattomaksi. Jokaisessa kirjassa on oma teemansa, johon ratkottavat rikokset liittyvät. Teosten päärikosjuonet ovat itsenäisiä, mutta vahvasti taustalla kulkevat henkilöiden tarinat ja yksi keskeinen sivujuoni jatkuvat sarjan läpi.

Tiesin jo Leipuria aloittaessani, että kyseessä on sarjan päätösosa, mutta silti yllätyin lopun ehdottomuudesta sekä surusta, jota sen edessä tunsin. Tämä oli nyt tässä. En enää tapaa Janne Rautakorpea, Liisa Sarasojaa, Mulperia, Juha Lahdenperää, Eero Katajaa ja muita porilaisia poliiseja, joista osaan olen ehtinyt vuosien varrella todella kiintyä ja joista osaa inhoan sydämeni pohjasta.

Huomasin myös kirjaa lukiessani olevani hieman kateellinen niille, jotka nyt tarttuvat sarjan aloitusosaan ja jotka siis voivat halutessaan lukea koko sarjan saman tien putkeen. Sellaisena nautittuna se on ehdottomasti parhaimmillaan! Itse asiassa toteutin tämän nyt itsekin, sillä kertasin sarjan kuuntelemalla Muistilabyrintin, Murtumispisteen ja Silmittömän yhteen menoon ennen kuin tartuin Leipuriin.

Ryhdyin tähän siksi, että hämärästi muistelin aiemmissa kirjoissa olleen viittauksia Leipuriksi kutsuttuun menneisyyden murhaajaan, mutta sen kummempaa kelloa nimi ei mielessäni soittanut. Ja olihan niitä viitteitä! Selvästikin Tuomisella on ollut mielessään Leipurin kirjoittaminen jo kirjoitusurakan alusta asti. Tämän toteaminen oli sikäli kimuranttia, että olen sarjan aiemmista osista kirjoittaessani useaan otteeseen kuvitellut tietäväni jotain tekijän suunnitelmista tai lähinnä niiden puutteesta. Ensimmäisen osan äärellä olen esimerkiksi pelännyt Tuomisen tyhjentäneen pajatsonsa. Nolottaa ja naurattaa.

Leipuri on siis neliosaisen sarja päätösosa, jossa osittain palataan aloitusosaa edeltäviin tapahtumiin. Se myös jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa Silmitön päättyy, tai oikeastaan Silmittömän loppu ja Leipurin alku menevät hieman lomittain. Leipuri tavallaan vetää yhteen koko sarjan, piirtää ympyrän valmiiksi. Irralliset langanpäät matkan varrelta solmitaan kiinni, sellaisetkin, jotka ovat roikkuneet ilmassa pitkään. Siksi ehdottomasti suosittelen koko sarjan lukemista alusta alkaen ja järjestyksessä. Ilman aiempien osien tuntemista osa Leipurista menee lukijalta hukkaan.

Juonipaljastusvaroitus!

Koska Leipuri-aihelmat kulkevat läpi koko Labyrintti-sarjan, joudun väkisinkin kirjasta kirjoittaessani paljastamaan joitakin keskeisiä juonenkäänteitä aiemmista osista. Jos siis ne ovat edelleen lukematta, suosittelen lopettamaan tämän jutun lukemisen tähän ja etsimään Muistilabyrintin ja kaksi seuraavaa osaa käsiisi oitis. Palaa asiaan, kunhan olet ne lukenut.

Silmitön päättyy kohtaukseen, jossa Porin poliisin väkivaltayksikköön tulee tieto entisen päällikön Eero Katajan murhasta. Kammottava murhatapa viittaa vuosien takaiseen legendaariseen sarjamurhaajatapaukseen, jossa Janne Rautakorpi onnistui nappaamaan Poria riivanneen Leipuriksi nimetyn tekijän. Tarkkaavainen lukija on pannut Silmittömän loppupuolelta merkille oudon vanhan kullanvärisen Taunus-merkkisen auton. Viimeksi se tuli syrjätiellä vastaan Janne Rautakorpea, joka oli poistumassa Eero Katajan luota.

Leipurin alussa Rautakorpi on vielä Katajan luona. Hänen poistuttuaan paikalle tulee murhaaja, jonka jäljiltä Katajan paloiteltu ruumis löytyy talon leivinuunista hyvin kypsennettynä. Seinälle on spreijattu poliiseille tuttu lastenloru, joka oli Leipuriksi ristityn sarjamurhaajan tavaramerkki. Vuonna 2002 Leipuri tappoi Porissa joukon ihmisiä, poltti ruumiit joko kokonaisina tai paloiteltuina ja jätti viestiksi leipomisesta kertovan lastenlorun.

Alkuperäinen Leipuri istuu kuitenkin tiukasti Turun Saramäen vankimielisairaalassa. Siitä Rautakorpi on täysin varma, onhan hän käynyt viime aikoina useita kertoja tätä tapaamassa. Kuka Leipuria jäljittelevä murhaaja on ja mihin hän kammottavilla teoillaan pyrkii? Ovatko tähtäimessä kaikki alkuperäisen Leipurin kiinniottoon osallistuneet poliisit?

Tuominen kuljettaa juonta kahdessa tasossa eli teoksen nykyhetkessä, jossa yhä huonokuntoisempi Rautakorpi juoksee kilpaa ajan kanssa jahdatessaan kopio-Leipuria, ja vuodessa 2002, jolloin Rautakorven perheen tuhoisasta auto-onnettomuudesta on kulunut neljä vuotta ja alkuperäinen Leipuri alkaa listiä uhrejaan helteessä kärvistelevässä Porissa.

Rautakorven vuoden 2002 tutkimukset vievät hänet ja Mulperin lopulta koko Suomea ravisuttaneen pedofiliatapauksen äärelle. Vuosia aiemmin Immu Temonen sieppasi kerrostalopihalta kaksi kahdeksanvuotiasta tyttöä, vei heidät syrjäiselle mökilleen, todennäköisesti raiskasi ja poltti sitten ruumiit tynnyrissä. Rautakorven nyt pahasti alkoholisoitunut isä oli yksi poliiseista, joka tuli ensimmäisenä tekopaikalle pidättämään Temosta. Miten uudet murhat liittyvät tähän kammottavaan menneeseen tapahtumaan? Ja Rautakorven isään?

Nykyhetken tarinassa sivujuonteena kulkee edelleen KRP:stä aikanaan Poriin siirtynyt etsivä Tero Vähä-Savo, jonka hirviömäisistä puuhista lukija on valitettavan hyvin kartalla mutta joista toisilla poliiseilla ei ole aavistustakaan. Vähä-Savon pakkomielle Liisa Sarasojasta pahenee vauhdilla, eikä hän malta pysytellä poissa Liisan asunnolta. Lopullinen ratkaisu lähenee uhkaavasti, eikä lukija voi kuin pureskella kynsiään ja toivoa Liisan kannalta parasta.

Ratkaistavana on siis oikeastaan kolme rikosta: vuoden 2002 Leipurin tapaus, nykyhetken kopio-Leipurin tapaus sekä Vähä-Savon juttu. Ei ihme, että romaani on poikkeuksellisen tiivistunnelmainen. Lukukokemuksesta tekee erityisen ahdistavan mukana kulkeva pedofiiliteema, eivätkä Vähä-Savon sairaat ajatukset ja teot myöskään kevennä tunnelmaa. Bonuksena tulevat vielä Rautakorven terveydentilaan liittyvät huomiot. Mies hajoaa käsiin sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ehtiikö hän napata Leipurin ajoissa tällä kertaa?

Olen koko Labyrintti-sarjan mittaan ihastellut Tuomisen taitoa kuvata vetävästi hyvinkin mielikuvituksellisiksi yltyviä toimintakohtauksia. Tälläkin kertaa loppuratkaisussa venytään melkoisiin suorituksiin. Harvoin olen dekkareistakaan lukenut mitään tämän kaltaista.

Leipuri siis päättää neliosaisen romaanisarjan komeasti. Sarja kokonaisuudessaan on suomalaisessa mittakaavassa kasvanut poikkeuksellisen hienoksi genrensä (mikä se sitten lopulta onkaan!) edustajaksi. Arttu Tuomisen nimeä ei voi tämän jälkeen enää mitenkään ohittaa, kun puhutaan dekkarien huippunimistä.

Haikeana heitän hyvästi Porin poliiseille. Ainoa lohtu on, että Tuominen on jo Facebookin keskusteluissa paljastanut, että jotain uutta on työn alla. Jään jännittyneenä odottamaan, mitä tuleman pitää!

Arttu Tuominen: Leipuri
Myllylahti 2018. 350 s.

Arvostelukappale.

P.S. Keskustelemme Turun kirjamessuilla Arttu Tuomisen kanssa hänen Labyrintti-dekkarisarjansa kylmäävästä päätösosasta Leipurista sunnuntaina 7.10. klo 14.40 - 15.00 Fiore-lavalla. Minulla on koko joukko kysyttävää! Tervetuloa kuuntelemaan!

Labyrintti-sarja:

Muistilabyrintti
Murtumispiste
Silmitön
Leipuri

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri