Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä #nuortenkirjatorstai

Moninkertaisesti palkittu kirjailija Helena Waris on kirjoittanut (tai ainakin julkaissut) pääasiassa fantasiaromaaneja, joista olen harmillisesti lukenut vasta Vuoren. Pohjankontu-trilogia on jo pitkään odotellut hyllyssäni sopivaa lukurakoa. Vuonna 2015 ilmestynyt ja yhdessä Janne Nykäsen kanssa kirjoitettu Entropia on ymmärtääkseni Wariksen ensimmäinen dystopiaksi luokiteltava teos. Samalla dystopialinjalla Waris on jatkanut teoksissaan Linnunsitoja (2017) ja sen uunituoreessa jatko-osassa Vedenkehrääjä.

Näihin helmiin törmäsin #nuortenkirjatorstai-projektini merkeissä, kuinkas muuten. Merkitsin Vedenkehrääjän muistiin Otavan syksyn kirjojen luettelosta, jossa se on luokiteltuna osastoon ’Nuorille aikuisille ja teineille’ ja varustettu ikäsuositusmerkinnällä 16+. Taas kerran mietin kirjoja lukiessani, onko näissä luokitteluissa mitään järkeä. Sekä Linnunsitoja että Vedenkehrääjä ovat laadukkaita scifiin taittavia dystopioita, joiden luokittelu ’vain’ nuorten aikuisten romaaneiksi on kyllä huutava vääryys. Huomatkaa toki, että en tässä mitenkään vähättele nuortenkirjallisuuden arvoa, päinvastoin. Tarkoitan vain, että merkittävä osa potentiaalisista lukijoista todennäköisesti karsiutuu tämän perusteella. Toivottavasti olen tässä asiassa kuitenkin väärässä.

Vedenkehrääjä on Linnunsitojan jatko-osa, jossa minäkertoja-päähenkilö on vaihtunut. Samalla saadaan myös aiempiin tapahtumiin uutta näkökulmaa. Teokset sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen ja maailmaan, jossa on epämääräisiä viitteitä omastamme. Täydellistä varmuutta lukijalle ei kuitenkaan tästä anneta. Tunnettu maailma muodostuu neljästä mantereesta, jotka on nimetty pääilmansuuntien mukaan. Eteläisellä mantereella sijaitsee Ammabar valtavan laajenevan hiekka-aavikon pohjoisreunalla. Pohjoisella mantereella vallitsee ikuinen talvi.

Nimihenkilöt Zemi eli Linnunsitoja ja Saz eli Vedenkehrääjä ovat kotoisin Itämantereelta ja sen edustalla sijaitsevalta majakkasaarelta. Itämanner on Koneiden hallitsema Kuiluiksi jaettu alue. Kuilut ovat valtavia maanalaisia tai kuvuilla katettuja alueita, joissa ihmiset asuvat tiiviinä yhdyskuntina. Majakkasaarella asustava yhdyskunta muodostuu muutamista konevastaisista kapinallisista. Zemi pakenee Kuilusta saarelle veljensä Jesberin järjestämänä. Jesber kuitenkin pettää lupauksensa eikä tule Zemin mukaan vaan lähettää sijalleen ystävänsä Thomin.

Waris avaa romaanin maailmaa hyvin niukasti, ja lukija saa koota vähät palaset matkan varrelta. Jostain syystä ihmiset ovat luovuttaneet päätäntävallan asioista Koneille eli jonkinlaisille supertietokoneille tai tekoälyille. Ainakin yhtenä keskeisenä syynä on ilmeisesti ollut ilmastonmuutos, jota vastaan käydyn taistelun ihmiset ovat hävinneet tai ainakin häviämässä. Koneilla sen sijaan tuntuu olevan jonkinlainen mahdollisuus auttaa ihmiskuntaa selviytymään tilanteesta. Hinta on kuitenkin kallis - vapaus.

Kaikki eivät ole suostuneet alistumaan, vaan ovat vapaaehtoisesti luopuneet oikeudestaan kuulua Koneiden hallitsemaan järjestäytyneeseen ja turvalliseen yhteiskuntaan. Tällaisia ihmisiä asustaa merenrannoilla ja saarilla, jotka vähitellen ovat katoamassa nousevan veden alle. Vain osa näistä ulkopuolelle jääneistä on aktiivisia konevastaisen vastarintaliikkeen jäseniä. Majakkasaarella on siis kuitenkin pieni vastarintaliikkeen solu, jota johtaa itsevaltiaana Saz-niminen nuorukainen.

Zemi heitetään tälle saarelle keskelle yhteisön sisäisiä juonitteluja ja mutkikkaita ihmissuhdekuvioita, joihin tuo oman mausteensa ulkopuolinen uhka. Viisivuotias orpotyttö Miu kiintyy Zemiin, joka yllätyksekseen alkaa itsekin pitää lapsesta. Yhtä yllättävää Zemin mielestä on, että hän huomaa viihtyvänsä saarella hoidettavien kirjekyyhkyjen parissa. Kyyhkyset ovat ainoa viestintäkeino, jota Koneet eivät pysty valvomaan. Koneiden muodostama uhka on kuitenkin todellinen, ja Linnunsitoja päättyy yhteisön kannalta hyvin epävarmaan tilanteeseen, mutta Zemin tarinassa tuntuu lopussa pilkahtavan pienen pieni valonsäde. Ehkä kaikki vielä kääntyy paremmaksi.

Tiivis ja niukka (170 sivua) mutta maailmaltaan arvoituksellinen ja rikas Linnunsitoja toimii itsenäisenä teoksena, mutta vieläkin niukemmassa Vedenkehrääjässä tarina siis jatkuu, vaikkakin toisesta näkökulmasta. Luin kirjat peräkkäin parissa illassa, ja lukiessani olin iloinen, että olin Linnunsitojan lukenut ennen Vedenkehrääjään tarttumista. Toisaalta Wariksen tarina on edelleen monin paikoin niin repaleinen ja viitteellinen, etten epäile Vedenkehrääjän toimivan myös itsenäisenä teoksena ihan hyvin. Ehkä kirjoja on tulossa vielä lisääkin? Toivottavasti, sillä moni asia jää kutkuttavasti avoimeksi tässäkin.

Vedenkehrääjän alussa tavataan Saz, joka on saapunut meren taakse Ammabariin. Saz ja Ines ovat lähteneet majakalta suorittamaan epätoivoista tehtävää, ja nyt Saz etsii kaupungista vanhaa ystäväänsä ja Miun isää Maximiliania. Mies on kuitenkin kadonnut jonnekin valtavan mantereen etäiseen kolkkaan, eikä kukaan tunnu haluavan kertoa, minne ja miksi. Saz hallitsee vain kuilujenkieltä, jota taas ammabarilaiset osaavat vähän ja huonosti. 

Lopulta Saz saa yhteyden ystäväänsä. Tämä antaa puhelimessa hyvin kryptiset toimintaohjeet, mutta pian Saz on matkalla mantereen halki kiitävässä junassa pukeutuneena muinaiseen vedenkehrääjien virka-asuun. Jo matkalla merkit mantereen tilasta ovat huolestuttavia, eivätkä uutiset parane Sazin saavuttua perille. Onko kaikki jo menetetty? Kumpi tapahtuu ensin, tekoälyn lopullinen vallankaappaus vai totaalinen luonnonkatastrofi?

Näiden teosten lukeminen oli hieno kokemus. Tarina on, kuten sanottu, muodoltaan hyvin niukka ja repaleinen. Henkilöistä ja miljööstä on hankala saada kunnon otetta, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi lukiessani mielessäni pyöri monenlaisia ajatuksia ja rakentelin erilaisia skenaarioita siitä, mihin milläkin paikalla ja tapahtumalla viitataan ja miten kaikki liittyy nykyhetkeen ja -maailmaan. Luin Linnunsitojan lopusta kirjailijan kiitokset ennen kirjan aloittamista, joten majakkasaari näyttäytyi mielessäni ihan oikeana tunnettuna majakkana ja saarena. Vaikka tarinat ovat lyhyitä ja henkilötkin jäävät jollain tavalla etäisiksi, huomasin kiintyväni heihin nopeasti. Enemmän kuin mielelläni tapaisin Mezin vielä uudelleen.

Ikäsuositus 16+ lienee oikeansuuntainen, sillä pienehköstä sivumäärästään huolimatta teokset eivät ole kaikkein helppolukuisimpia. Lukemaan tottuneet nuoremmatkin voivat näihin silti huoletta tarttua. Lukioikäisille nämä ovat oivallista luettavaa ja tarjoavat esimerkiksi koulukäytössä monenlaista pohdittavaa ympäristökatastrofeista tekoälyyn ja rakkaudesta lojaaliuteen. Mutta kuten sanottu, nämä ovat upeita teoksia, joille toivoisi mahdollisimman laajaa lukijakuntaa.

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava 2017. 170 s.

Ostettu.

Helena Waris: Vedenkehrääjä
Otava 2018. 157 s.

Arvostelukappale.

Kannet Sami Saramäki.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Tulossa:

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 20.9.2018
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 27.9.2018