Tuire Malmstedt: Pimeä jää #dekkaritiistai

Lapsiin kohdistuva väkivalta ei ole minulle mitenkään mieluisaa materiaalia edes dekkareissa, mutta silti aina silloin tällöin luettavaksi päätyy teoksia, joissa se on hyvinkin keskeistä. Tuire Malmstedtin esikoisdekkarissa Pimeä jää murhataan pienessä savolaisessa Oravin kylässä useita kymmenen ikävuoden korvilla olevia pikkutyttöjä ja tungetaan sitten heidän ruumiinsa katiskaan tai johonkin vastaavaan kalastusvälineeseen löydettäviksi.

Kuulostaa aivan kauhealta ja sitähän se tietysti onkin, mutta onneksi Malmstedt armahtaa lukijaa eikä kuvaa tapahtumia uhrien tai edes tekijän näkökulmista eikä näytä itse väkivaltaa vaan vain sen lopputulosta ja seurauksia. Siinäkin on jo tarpeeksi!

Ensimmäisen katiskaan sullotun pikkutytön murhan selvittämisen saa hoitaakseen romaanin minäkertoja Isa Karos uuden pohjoisesta tulleen työparinsa Niiles Aarnikosken kanssa. Vankkaan noir-tyyliin kuuluu, että tutkivalla poliisilla on runsaasti huolia ja traumoja omastakin takaa, eikä lukija totisesti joudu ainakaan siinä suhteessa pettymään Isaan.

Nopeasti käy ilmi, että Isan kotiasiat ovat menossa yhä pahempaan solmuun. Hän välttelee iltaista kotiin menoa mahdollisimman pitkään ja hiipii sitten puolisalaa tyttärensä tyhjään vuoteeseen varoen visusti herättämästä miestään. Pala palalta lukijalle aukeaa, mitä kaikkea Isalle oikein on viimeisen vuoden aikana tapahtunut.

Ensimmäisen ruumiin löytyminen rantavedestä on järkytys kaikille, jotka asian kanssa joutuvat tekemisiin, mutta erityisen ikäviä muistoja se pullauttaa Isan mielen pintaan. Yhtään helpompaa ei ole viedä suruviestiä pikkutytön vanhemmille, jotka ovat tehneet lapsesta katoamisilmoituksen vain tunteja aikaisemmin ja ovat huolesta sairaita.

Tutkinta lähtee rutinoidusti liikkeelle, mutta tuloksia tulee laihanlaisesti. Sen verran saadaan selville, että tekijä on todennäköisesti käyttänyt lumikenkiä viedessään ruumiin löytöpaikalle, vaikka on kesäkeli. Selkein johtolanka on lapsen kaulaan ripustettu isohko puinen koru, johon on kaiverrettu kolmikirjaiminen sana KAH. Muuta sitten ei selviäkään, vaikka Isa ja tiimi työskentelevät jutun kimpussa viikkoja. Sitten tulee toinen uhri. Ja kolmas, kun aikaa on kulunut jo kuukausia. Tuleeko vielä neljäskin?

Vuosiin 2016 ja 2017 sijoittuvan tarinan lomassa kulkee kaksi muutakin aikatasoa. Toinen sijoittuu 1880-luvun Alaskaan ja seurailee pienen Naalnish-nimisen tlingit-intiaaneihin kuuluvan pojan kammottavaa ja uskomatonta tarinaa. Toinen taas kertoo sodanjälkeisistä vuosista Naarajärvellä pienellä asutustilalla, jossa Kalevi-poika joutuu kokemaan kovia.

Tarinankerronnan konventioiden mukaisesti nämä aikatasot lopulta nivoutuvat pääjuoneen, mutta melkoisen kaukaa ne juontuvat. On myönnettävä, että jo aloin jossakin vaiheessa epäillä, miten Malmstedt saa tämän onnistumaan. Onnistuuhan se, vaikka kovin kriittistä tarkastelua se ei ihan kestä. Tarinan alla kiiltelevä jää on siis paitsi pimeää myös kovin ohutta.

Alkuun tutkimukset polkevat siis pitkään paikoillaan, ja Isan esimies on jo valmis lopettamaan aktiivisen tutkinnankin jossain vaiheessa. Uusi ruumis kuitenkin sähköistää taas tilanteen. Vähitellen alkaa jonkinlaisia vihjeitä ja johtolankojakin löytyä, ja jossain vaiheessa poliisilla on useampiakin varteenotettavia syyllisehdokkaita tarjolla. Tilanne alkaa olla yhä ahdistavampi ja paineistetumpi, eikä asiaa helpota yhtään, että tutkijoiden lähipiirissäkin alkaa olla epäiltyjä. Entä vainoaako joku Isaa? Paha hiipii yhä lähemmäs, eikä lukijaparan kannata lopulta luottaa mihinkään.

Omaan makuuni Pimeä jää on aavistuksen turhan täynnä erilaisia aineksia. Koska loppuhuipennuksen poikkeuksellisesta karuudesta huolimatta luvassa on jatkoa, olisi joitakin käsiteltyjä juoniaihelmia voinut kenties säästellä myöhemmäksikin. Tosin voi hyvin olla, että olen toppuutteluineni jälleen yhtä väärässä kuin olin epäillessäni Arttu Tuomisen jo käyttäneen kaikki ideansa esikoisdekkariinsa Muistilabyrintti. OIi ilo saada kunnolla nenilleen, ja mieluusti otan toistekin, esimerkiksi Tuire Malstedtin sarjan suhteen!

Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Myllylahti 2018. 352 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää

Tulossa:

Seppo Jokinen: Lyödyn laki