Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo #dekkaritiistai

Vuoden johtolanka 2017 -palkitsemistilaisuudessa palkinnon napannut Mikko Porvali paljasti, että Karelia Noir -sarjan kolmas osa tulisi käsittelemään aikakautta, jolloin poliisivoimat olisivat sodan jälkeen vasemmiston hallinnassa.

Johtolangalla palkittu kakkososa Veri ei vaikene kattaa koko 1930-luvun aina talvisodan viimeisiin päiviin asti. Kadonneen kaupungin varjo alkaa toukokuun lopulla vuonna 1940 eli pain talvisodan päätyttyä uudella itärajalla Uukuniemellä ja päättyy vuoteen 1962 Lahteen. Pääosa tapahtumista sijoittuu kuitenkin jatkosodan ja vaaran vuosien aikaan.

Talvisodassa menetetyn Viipurin komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert on kotiutettu palveluksesta odottamaan kutsua uusiin tehtäviin Valtiollisen poliisin palvelukseen. Kutsu tuleekin pian tositoimiin. Itärajalla uuden rajalinjan vetäminen on käynnissä. Nähtävästi kolme suomalaista sotilasta on joutunut naapurin puolelle, joukossa tärkeä Päämajan upseeri. Ovatko miehet lähteneet vapaaehtoisesti vai onko heidät kaapattu? Rajalinjalta oli tapahtuma-aikaan kuultu myös laukauksia.

Yksi rajan väärälle puolelle joutuneista miehistä on Eckertille tuttu Suomen puolelle siirtynyt venäläinen Aleksanteri Torikka. Miehen henki ei olisi vihollisen käsissä kovinkaan kauaa turvassa, joten Eckertin näkemyksen mukaan tilanne vaati nopeaa ja häikäilemätöntä toimintaa. Alkaa hiuksia nostattava pelastusoperaatio, jonka yllä leijuu paitsi välitön osallisiin kohdistuva vaara myös ilmeinen eskaloitumisriski. Rajanaapurin provosoiminen on äärimäisen ankarasti kiellettyä.

Kadonneen kaupungin varjo toistaa rakenteeltaan aiempia Karelia Noir -sarjan osia. Se on episodimainen ja paikoin luettelomainenkin, koska Porvali on uskollinen alkuperäiselle tavoitteelleen kirjoittaa kaikkien virantoimituksessa surmattujen poliisien tarinat mukaan sarjaan.

Jatkosodan alussa Kähönen ja Eckert ovat mukana, kun Viipuria vallataan takaisin. Neuvostoliitto luopuu Viipurista näennäisen helposti, mutta kaupunki ei suinkaan ole vaaraton palaajille. Eckert ja Kähönen ovat keskeisiä henkilöitä, kun ratkotaan räjähteiden kaukolaukaisun arvoitusta ja sen estämistä.

Asemasotavaiheen aikana miehet keskittyvät tahoillaan työskentelyyn vakoilun parissa. Jussi Kähösen tehtävät liittyvät sotaa käyvää maata piinaavaan desanttiongelmaan, ja Eckert työskentelee vieläkin salaisemmissa tehtävissä.

Kiperiä tilanteita riittää myös jatkosodan päätyttyä, kun valvontakomissio alkaa vaatia Suomea luovuttamaan henkilöitä Neuvostoliittoon ja kommunistien käsiin valunut Valtiollinen poliisi osoittautuu auliin avuliaaksi. Osan luovutettaviksi määrätyistä henkilöistä kaksikko onnistuu pelastamaan, mutta epäonnistumisiakin tulee. Niiden hyväksyminen on erityisesti Salomon Eckertille vaikeaa.

”Sillä hetkellä vaikutti selvältä, ettemme voisi jatkaa työssämme, jos Suomen poliisi kaappaisi kansalaisia kotoaan ja luovuttaisi heidät hirmuhallinnon käsiin.”

Vakoiluteema kokoaa Kadonneen kaupungin varjon, kun vuonna 1954 Jussi Kähönen saa omassa nimismiespiirissään ratkaistavaksi erikoisen tapauksen. Tuttu pariskunta menehtyy tuberkuloosiin lyhyen ajan sisällä. Kuolemantapauksissa ei ole mitään outoa, vaan kuolinsyy on valitettavan luonnollinen ja yleinen. Kummallista on sen sijaan se, että toinen vainajista ei ole ollenkaan se henkilö, jona häntä on paikkakunnalla pidetty.

Kähönen ei saa rauhaa ennen kuin on selvittänyt tapauksen perinpohjaisesti. Mitä enemmän hän asiaa selvittää, sitä enemmän tuntuu olevan uusia kysymyksiä vastausta vailla. Sota on tuhonnut asiakirjoja ja yhteydet ovat hitaita, mutta loistavasti verkostoitunut Kähönen saa paljon aikaan suhteillaan. Lopulta, vuosien jälkeen, viimeinenkin avoin kysymys saa vastauksensa. Juttu kiertyy yllättäen myös Salomon Eckertin kohtaloon.  

Kadonneen kaupungin varjo päättää Karelia noir -trilogian hienosti. Teoksen yleissävy on alakuloisen surumielinen. Tyrmistys talvisodan jälkeen on luonnollista. Viipuri on menetetty muusta Karjalasta puhumattakaan. Menetykset ovat Viipurin poliiseille tietysti kipeitä. Kotiseudun lisäksi on menetetty kodit ja työyhteisö. Jussi Kähösen kipein menetys on oman pojan katoaminen taisteluissa.

Poliisin työ ei enää oikein ole entisensä, ja kun sodan jälkeen poliisijohtoon astuvat sodan aikana jopa poliisimurhiin osallistuneet henkilöt, on työmotivaatio monella poliisin työhön uskoneella luonnollisesti nollilla. Eläköityminen alkaa tuntua yhä houkuttelevammalta vaihtoehdolta myös Jussin mielessä.

Koko Karelia noir -trilogia on hieno sarja. Se valaisee suomalaisen poliisin historiaa ja esimerkiksi rikostutkimuksen kehittymisen vaiheita mielenkiintoisesti ja viihdyttävästi. Samalla sivutaan Suomen poliittista historiaa ja avataan politiikan ja virkavallan sidoksia rikostutkijoiden näkökulmasta. Pääosa tapahtumista sijoittuu Viipuriin ja sen ympäristöön, mikä myös on tietyllä tavalla eksoottista ja erittäin kiinnostavaa nykysuomalaisen lukijan silmin.

Sinisen kuoleman kuvasta kirjoittaessani olen tuominnut Jussi Kähösen ja Salomon Eckertin turhan karikatyyrimaisiksi hahmoiksi. Kolmen kirjan verran heidän seurassaan Suomen kohtalonhetkien läpi kuljettuani on pakko todeta, että aloin kyllä pitää näistä miehistä kovasti. Jussi Kähönen on luotettavan ja vakaan suomalaisen miehen perikuva ja Eckert monessa suhteessa hänen vastakohtansa. Yhdessä he muodostavat toimivan työyksikön. Haikeaa on heittää heille nyt hyvästit.

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin kuva
Atena 2018. 271 s.

Arvostelukappale.

#dekkaritiistai-sarja:

Arttu Tuominen: Silmitön
Antti Tuomainen: Palm Beach Finland
Fiona Barton: Leski
Tuomas Nyholm: Leijona
JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja
Jaakko Melentjeff: Hukkuneet
Lone Theils: Runoilijan vaimo
Ane Riel: Pihka 
Arne Dahl: Rajamaat
Marko Immonen: Murhapaikanhakijat
Max Seeck: Mefiston kosketus
Matti Laine: Pahuuden hinta
Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Timo Saarto: Kevään varjo
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso ja Anopinhammas

Eva Frantz: Sininen huvila

Ann Rosman: Sukellus syvyyksiin
Marko Kilpi: Undertaker 1 ja 2
Ari Räty: Varjomies
Jasu Rinneoja: Paha silmä
Matti Laine: Tappajan vaisto
Tapani Bagge: Aavehevosen arvoitus (lastendekkari)
Elly Griffits: Käärmeen kirous
Arttu Tuominen: Leipuri
Arne Dahl: Sydänmaa

Max Seeck: Haadeksen kutsu
Antti Tuomainen: Pikku Siperia
Tuire Malmstedt: Pimeä jää
Seppo Jokinen: Lyödyn laki
Lone Theils: Noitapoika

Mikko Porvali: Kadonneen kaupungin varjo

Tulossa:

Mika Hentunen: Elossa Washingtonissa