Päivi Alasalmi: Riivatut

Syksyllä 1891 alkaa pirullinen räyhähenki riehua Sunilan rusthollin Lauhan torpassa Ylöjärvellä. Ensimmäistä tapausta ovat todistamassa vain torpan emäntä Lahja ja 16-vuotias keuhkotautinen piika Hertta. Torpan ovi paiskautuu itsestään voimalla auki ja kiinni, eikä edes lukittu salpa estä sen tempoilua.

Hertta on pakotettu palveluspaikkaansa, sillä kotona ei ole ollut leipää kaikkien suuhun, ei vaikka isän pontikkapannu tuottaakin mukavasti sivutuloa. Lauhan torppa on ankea paikka. Palkkaan on sovittu kenkäpari tytölle, mutta kun on huomattu tämän tauti, hankintaa on lykätty. Todennäköisesti pian kuolevalle ei kannata kalliita nahkakenkiä teettää.

Tauti ei kuitenkaan estä Herttaa palavasti rakastumasta koko nuoren sydämensä voimalla rusthollin kampurajalkaiseen Niklas-renkiin. Tytön suureksi harmiksi pikkupiika Eugeniakin on huomannut Niklaksen ystävällisesti tuikkivat silmät. Onneksi Hertalla on tarvittavat konstit hallussaan, vaikka häntä yleisesti pidetään heikkolahjaisena.

Sana torpassa riehuvasta räyhähengestä leviää kulovalkean tavoin kylässä ja pian sen ulkopuolellakin. Uteliaat ja sensaationnälkäiset kyläläiset alkavat viettää aikaansa torpan tuvassa odotellen räyhähengen tekosia. Samalla kuluu runsaasti niin sahtia kuin pontikkaakin, eikä väen tarvitse kertaakaan odotella turhaan hengen tekosia. Sen raivo tuntuu vain kiihtyvän, ja pian alkaa olla ilmeistä, että joku pääsee vielä hengestään. Siis joku muukin, kuin olkipatjallaan veriysköksiä sylkevä Hertta.

Sunilan rusthollin kasvattipoika Hugo Untamo on päässyt tamperelaisen Aamulehden toimittajaksi. Ura kaipaisi kuitenkin kunnon skuuppia vauhdittajakseen. Onnekkaasti juuri sopivalla hetkellä Hugo saa tiedon Sunilan tapahtumista ja päätoimittaja antaa hänelle tehtäväksi lähteä tapahtumapaikalle tekemään juttuja lehteen.

Moderniin ja rationaaliseen ajatteluun tukeutuva lyseon käynyt lehtimieskin häkeltyy joutuessaan tapahtumien keskipisteeseen Lauhan torpan pirtinpöydän äärellä. Tukevat pöytähirret tanssivat ja kirves lentää ilman halki isäntää kohti. Vielä häkellyttävämpiä kokemuksia nuorelle herralle on luvassa, kun luotettavat lähteet alkavat vierailla iltahämärissä rusthollin vieraskamarissa jakamassa tietojaan.

Torpan tapahtumat alkavat luonnollisesti kiinnostaa sekä kirkollista että maallista esivaltaa, ja yleiseksi ällistykseksi torpan isäntäpari ja jo henkitoreinen piika Hertta joutuvat käräjille syytettynä noituudesta.

Päivi Alasalmen romaani Riivatut perustuu selvästi Suomen tunnetuimpaan räyhähenkitapaukseen eli Ylöjärven Martinin torpan räyhähenki-ilmiöön vuodelta 1885. Asetelma on herkullinen faktan ja fiktion sekoittamisen näkökulmasta. Martinin tapauksesta on kirjallisia lähteitä, koska asia vietiin käräjille samaan tapaan kuin Riivatuissakin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että käräjillä kerrotut havainnot olisivat tieteellisessä merkityksessä faktoja. Itse lukeudun näissä asioissa vahvasti skeptikoihin, mutta erilaisiakin näkemyksiä toki on.

Alasalmi ei tyydy kirjoittamaan Martinin torpan tapahtumia romaaniksi vaan on käyttänyt siitä löytyviä tietoja fiktiivisen romaaninsa runkona. Aika, paikka ja henkilöt ovat toiset, paikoin enemmän, paikoin vähemmän. Lehtimies Hugo Untamo on minäkertoja, mutta Hertan osuuksissa Alasalmi käyttää ulkopuolista kertojaa. Rakenne antaa mahdollisuuksia valottaa tapahtumia mielenkiintoisesti. Romaanissa mystiset tapahtumat saavat osittain realistisen selityksensä, mutta yliluonnollisia aineksiakaan ei työnnetä kokonaan sivuun. Poltergeist-ilmiöön liittyvät keskeiset seikat on taiten punottu sisään juoneen.

Riivatut lienee hurjimpien veriroiskeisten ja kalmanhajuisten kauhutarinoiden ystävien makuun turhan leppoisa, mutta sen jujuna onkin vähittäinen tunnelman tiivistäminen arkisesta yhä ahdistavampaan suuntaan. Varsinaiset tapahtumat alkavat tosissaan kiihtyä vasta oikeudenkäynnin lähestyessä ja sen jälkeen.

Oman suolansa keitokseen tuovat Hugon päivänvaloa kestämättömät kokemukset sekä Hertan ja Niklaksen välinen jännite. Mihin lukija voi luottaa? Mikä on totta, mikä illuusiota ja houretta? Alasalmi tavoittaa 1800-luvun lopun ajattelutavat, jotka tuovat oman ulottuvuutensa faktan ja fiktion kieputteluun. Ajankuva on muutenkin vakuuttava.

Kovinkaan raskaalla kädellä ei tarvitse tarinan pintaa raaputtaa, kun jo löytää hyvinkin ajankohtaisia teemoja sen alta.  

Tuosta jo moneen kertaan mainitsemastani Martinin talon tapauksesta kannattaa lukea ainakin Wikipedian artikkeli tämän kirjan jälkeen. Mitä ilmeisimmin rinnakkaisluettavaksi sopisi myös Pasi Klemettisen tuore tietoteos Karjalan räyhähenget (SKS 2018)

Päivi Alasalmi: Riivatut
Gummerus 2018. 267 s.

Arvostelukappale.