Syksyllä 1891 alkaa pirullinen räyhähenki riehua Sunilan
rusthollin Lauhan torpassa Ylöjärvellä. Ensimmäistä tapausta ovat todistamassa
vain torpan emäntä Lahja ja 16-vuotias keuhkotautinen piika Hertta. Torpan ovi
paiskautuu itsestään voimalla auki ja kiinni, eikä edes lukittu salpa estä sen
tempoilua.
Hertta on pakotettu palveluspaikkaansa, sillä kotona ei ole
ollut leipää kaikkien suuhun, ei vaikka isän pontikkapannu tuottaakin mukavasti
sivutuloa. Lauhan torppa on ankea paikka. Palkkaan on sovittu kenkäpari
tytölle, mutta kun on huomattu tämän tauti, hankintaa on lykätty.
Todennäköisesti pian kuolevalle ei kannata kalliita nahkakenkiä teettää.
Tauti ei kuitenkaan estä Herttaa palavasti rakastumasta koko
nuoren sydämensä voimalla rusthollin kampurajalkaiseen Niklas-renkiin. Tytön
suureksi harmiksi pikkupiika Eugeniakin on huomannut Niklaksen ystävällisesti
tuikkivat silmät. Onneksi Hertalla on tarvittavat konstit hallussaan, vaikka
häntä yleisesti pidetään heikkolahjaisena.
Sana torpassa riehuvasta räyhähengestä leviää kulovalkean
tavoin kylässä ja pian sen ulkopuolellakin. Uteliaat ja sensaationnälkäiset
kyläläiset alkavat viettää aikaansa torpan tuvassa odotellen räyhähengen
tekosia. Samalla kuluu runsaasti niin sahtia kuin pontikkaakin, eikä väen
tarvitse kertaakaan odotella turhaan hengen tekosia. Sen raivo tuntuu vain kiihtyvän,
ja pian alkaa olla ilmeistä, että joku pääsee vielä hengestään. Siis joku
muukin, kuin olkipatjallaan veriysköksiä sylkevä Hertta.
Sunilan rusthollin kasvattipoika Hugo Untamo on päässyt
tamperelaisen Aamulehden toimittajaksi. Ura kaipaisi kuitenkin kunnon skuuppia
vauhdittajakseen. Onnekkaasti juuri sopivalla hetkellä Hugo saa tiedon Sunilan
tapahtumista ja päätoimittaja antaa hänelle tehtäväksi lähteä tapahtumapaikalle
tekemään juttuja lehteen.
Moderniin ja rationaaliseen ajatteluun tukeutuva lyseon
käynyt lehtimieskin häkeltyy joutuessaan tapahtumien keskipisteeseen Lauhan
torpan pirtinpöydän äärellä. Tukevat pöytähirret tanssivat ja kirves lentää
ilman halki isäntää kohti. Vielä häkellyttävämpiä kokemuksia nuorelle herralle
on luvassa, kun luotettavat lähteet alkavat vierailla iltahämärissä rusthollin
vieraskamarissa jakamassa tietojaan.
Torpan tapahtumat alkavat luonnollisesti kiinnostaa sekä
kirkollista että maallista esivaltaa, ja yleiseksi ällistykseksi torpan
isäntäpari ja jo henkitoreinen piika Hertta joutuvat käräjille syytettynä
noituudesta.
Päivi Alasalmen
romaani Riivatut perustuu selvästi
Suomen tunnetuimpaan räyhähenkitapaukseen eli Ylöjärven Martinin torpan räyhähenki-ilmiöön vuodelta 1885. Asetelma on herkullinen
faktan ja fiktion sekoittamisen näkökulmasta. Martinin tapauksesta on
kirjallisia lähteitä, koska asia vietiin käräjille samaan tapaan kuin Riivatuissakin. Se ei kuitenkaan
tarkoita, että käräjillä kerrotut havainnot olisivat tieteellisessä
merkityksessä faktoja. Itse lukeudun näissä asioissa vahvasti skeptikoihin,
mutta erilaisiakin näkemyksiä toki on.
Alasalmi ei tyydy kirjoittamaan Martinin torpan tapahtumia
romaaniksi vaan on käyttänyt siitä löytyviä tietoja fiktiivisen romaaninsa
runkona. Aika, paikka ja henkilöt ovat toiset, paikoin enemmän, paikoin
vähemmän. Lehtimies Hugo Untamo on minäkertoja, mutta Hertan osuuksissa
Alasalmi käyttää ulkopuolista kertojaa. Rakenne antaa mahdollisuuksia valottaa
tapahtumia mielenkiintoisesti. Romaanissa mystiset tapahtumat saavat osittain
realistisen selityksensä, mutta yliluonnollisia aineksiakaan ei työnnetä
kokonaan sivuun. Poltergeist-ilmiöön liittyvät keskeiset seikat on taiten
punottu sisään juoneen.
Riivatut lienee
hurjimpien veriroiskeisten ja kalmanhajuisten kauhutarinoiden ystävien makuun
turhan leppoisa, mutta sen jujuna onkin vähittäinen tunnelman tiivistäminen
arkisesta yhä ahdistavampaan suuntaan. Varsinaiset tapahtumat alkavat tosissaan
kiihtyä vasta oikeudenkäynnin lähestyessä ja sen jälkeen.
Oman suolansa keitokseen tuovat Hugon päivänvaloa
kestämättömät kokemukset sekä Hertan ja Niklaksen välinen jännite. Mihin lukija
voi luottaa? Mikä on totta, mikä illuusiota ja houretta? Alasalmi tavoittaa
1800-luvun lopun ajattelutavat, jotka tuovat oman ulottuvuutensa faktan ja
fiktion kieputteluun. Ajankuva on muutenkin vakuuttava.
Kovinkaan raskaalla kädellä ei tarvitse tarinan pintaa
raaputtaa, kun jo löytää hyvinkin ajankohtaisia teemoja sen alta.
Tuosta jo moneen kertaan mainitsemastani Martinin talon
tapauksesta kannattaa lukea ainakin Wikipedian artikkeli tämän kirjan jälkeen. Mitä ilmeisimmin rinnakkaisluettavaksi
sopisi myös Pasi Klemettisen tuore tietoteos
Karjalan räyhähenget (SKS 2018)
Päivi Alasalmi:
Riivatut
Gummerus 2018. 267 s.
Gummerus 2018. 267 s.
Arvostelukappale.
Näin ajoitimme kirjakokemuksemme sopivasti kekriin taikka pyhäinpäivään, jolloin henget liikkuvat - jos niin haluaa uskoa. Alasalmi kuljettelee näppärästi Hugo-minäkertojan näkemää ja kokemaa torpan tapahtumien kerrontaan. Sekin on näppärää, että räyhähenki edustaa piilossa olleiden kiusauksien näkyväksi tekoa. Kokonaisuudessaan kirja oli kiinnostava lukea ja nauttia asetelmista vaan jotain jysäyttävää jäin vaille.
VastaaPoista