Leïla Slimani: Kehtolaulu

Vauva on kuollut. Kuolema oli tullut parissa sekunnissa.

Leïla Slimani totisesti tietää, miten vangitaan lukijan mielenkiinto romaanin ensimmäisillä virkkeillä. Sokkiefekti kyllä toimii, eikä tullut mieleenkään jättää selvittämättä, mitä Kehtolaulu-romaanin keskiössä olevassa Massén perheessä oikein olit tapahtunut. Miksi lastenhoitaja Louise surmasi raa’asti yksivuotiaan Adam-vauvan ja tämän nelivuotiaan Mila-siskon?

Kehtolaulun tarina on kaikin puolin vastenmielinen. On raastavaa seurata, miten Myriam ja Paul itse kaivavat kuoppaansa vääjäämättä syvemmäksi. Alussa täydelliseltä vaikuttava lastenhoitaja Louise alkaa nopeasti paljastaa epämiellyttävämpää ja epäluotettavaa puoltaan lukijalle, mutta Myriam ja Paul ovat niin täynnä itseään ja töitään, etteivät huomaa mitään ennen kuin on peruuttamattomasti liian myöhäistä.

Lasten synnyttyä Myriam on tuntenut jääneensä loukkuun kuvittelemaansa perheidylliin. Äitiys ja lastenhoito ovat kaiken nieleviä, ja lupaava lakimiesura tuntuu lipuvan yhä kauemmas. Sitten pari päättää hankkia lastenhoitajan. Pariisissa se ei ole mitenkään poikkeuksellista heidän sosiaaliluokkansa perheille. Paperitonta työvoimaa on tarjolla runsaasti. Mutta Paulilla on kovat vaatimukset, eikä Myriamkaan ole halukas ottamaan ainakaan arabitaustaista työntekijää talouteen. Niinpä he palkkaavat Louisen, joka poikkeaa monin tavoin tavallisesta tarjonnasta mutta joka on ennen kaikkea valkoinen.

Louise on täydellinen. Lapset rakastavat häntä ja tottelevat häntä kaikessa. Lastenhoidon lisäksi Louise myös siivoaa ja valmistaa taivaallista ruokaa. Hyvin nopeasti Massét huomaavat, etteivät tule toimeen ilman Louisea. Se on ollut myös naisen päämäärä.

Hyvin nopeasti aloin inhota kaikkia kirjan henkilöitä Adamia lukuun ottamatta. Jopa pieni Mila-tyttö vaikuttaa epämiellyttävältä lapselta, joka osaa taitavasti manipuloida Louisea ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Kehtolaulu on nopealukuinen pienehkö romaani, jossa juoni on suoraviivainen. Lastenhoitaja surmaa lopussa perheen lapset. Mitä tapahtuu perheessä sitä ennen? Louisea ei voida kuulustella, koska murhan jälkeen hän makaa tajuttomana teho-osastolla yritettyään riistää hengen myös itseltään. Kertoja kuitenkin avaa kohtauksia sekä perheestä että Louisen yksityiselämästä ennen surmatyötä. Osan saa lukija päätellä itse.

Sattumalta kuuntelin samaan aikaan Enni Mustosen Paimentyttö-romaania lukiessani Kehtolaulun. Romaanit ovat oikeastaan mahdollisimman erilaiset, mutta niiden teemoissa on hätkähdyttäviä yhtymäkohtia. Kummassakin nainen joutuu olosuhteiden pakosta palvelussuhteeseen perheeseen. Kuvio on lähes identtinen. Samalla tavalla Louise 2000-luvun alkupuolen Pariisissa ja Iida 1800-luvun lopun Suomessa joutuvat luopumaan omasta yksityisyydestään ja sopeutumaan työnantajaperheen lähes kaikkiin vaatimuksiin.

Työajoista ei ole puhettakaan, vaan palvelijan on oltava aina työnantajansa käytettävissä, aina valmiina. Palveluskuntaan suhtaudutaan ystävällisesti mutta samalla kuin huomaamatta alentuvasti. Useinkaan nöyryyttävät tilanteet eivät ole isäntäväen puolelta tarkoituksellisia, mutta ne ovat yhtä kaikki loukkaavia. Slimanin teoksessa mukaan tulee vielä maahanmuuttajaulottuvuus, joka meni minulta harmillisesti osin sivu suun, koska vain vahingossa jostain sivulausevihjeestä tajusin, että Myriam on itse taustaltaan pohjoisafrikkalainen. Asetelma on siis perheessä sitäkin kautta poikkeuksellisen jännitteinen.

Mikään helppo kirja Kehtolaulu ei siis ole. Luin sen itse nopeasti, mutta en usko sen karvaahkon jälkimaun kovin nopeasti haihtuvan.

Leïla Slimani: Kehtolaulu (Chanson douce)
Suom. Lotta Toivanen.
WSOY 2018. 237 s.

Ostettu.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (eli Pariisi).

Katja Kärki: Jumalan huone

Riisuudun ja mietin, miksen minä ole kiltti ja siveä tyttö. Kiltit ja siveät saavat hyvät miehet ja hyvän elämän. Kukaan ei ota tosissaan vapaata ja villiä, sillä ne ovat kuin luonnoneläimet, niitä on mahdotonta pitää. Vapaat ja villit tytöt saavat olla elämänsä yksin ja rämpiä rämeet ja tummat vedet. Niiden matkan varrella on paljon kuoppia ja kumpareita, viimat ja viluiset illat, kosteat lakanat ja ankeat aamukahvit. Mutta ne elävät ja nousevat, vaikka mitä kävisi.
Vapaat ja villit muistelevat kuolinvuoteellaan elämäänsä näkymätön hymynkare halvaantuneilla suupielillään. Sitä ennen ne tuntevat, kokevat ja elävät. Semmoinen haluan olla, vapaa ja villi tyttö. Ei. Kun semmoinen minä olen.

Katja Kärki kuvaa muhkeassa (yli 460 sivua!) esikoisromaanissaan Jumalan huone pohjoiskarjalaista sukua kolmen eri sukupolven naisen kautta ja äänellä. Alkuun lainaamani kohta on nuorimman eli vuonna 1985 syntyneen Elsan osuudesta ja kuvaa minusta oivallisesti Elsaa ja hänen tarinaansa. Se sopii kyllä myös Elsan tätiin Mariaan, joka on lähinnä omaa sukupolveani eli syntynyt vuonna 1960. Maria on ollut Elsalle tärkeä esikuva ja naiset ovat läheisiä keskenään. Mariakaan ei ole suostunut asettumaan muottiin, jota yhteisö hänelle kiivaasti tyrkyttää. Hänen motiivinsa ovat kuitenkin ainakin osittain toiset kuin nuoremman sukupolven Elsan.

1922 syntynyt Aili edustaa romaanissa vanhinta sukupolvea ja hänen tarinansa kerrotaan kolmannessa persoonassa. Maria ja Elsa ovat minäkertojan kautta kuvattuja naisia. Ailin osuus on myös sivumäärältään suppein, vaikka hänen elämänsä ja tekonsa vaikuttavat merkittävästi niin Marian kuin Elsankin elämään.

Olen viime vuosina lukenut lukuisia hienoja romaaneja, jotka kertovat ahtaasta uskonnollisesta yhteisöstä, sellaisen vaikutuspiirissä elämisestä ja siitä irtautumisesta. Kärjen Jumalan huone kuuluu aiheensa ja teemojensa puolesta selvästikin näiden teosten joukkoon. Aili, Maria ja Elsa elävät ankaran lestadiolaisuuden piirissä, ovat uskossa, kuten sanotaan. Kukin naisista kokee yhteisön paineet raskaina mutta suhtautuu niihin eri tavoin, koska he edustavat eri sukupolvia mutta myös siksi, että he ovat luonteiltaan ja persooniltaan erilaisia.

Jumalan huone ei kuitenkaan kerro vain siitä, kuinka ahtaat säännöt kahlitsevat naisia lestadiolaisten keskuudessa. Kyse on lopulta paljon enemmästä. Sodan raskaat varjot näkyvät konkreettisesti kaikkien kolmen naisen kohtaloissa. Ailia ja Mariaa sota ja sen peruuttamattomasti vaurioittamat miehet koskettavat rajuimmin, mutta jäljet ulottuvat Elsankin lapsuuteen ja nuoruuteen. Ankara puhumattomuuden kulttuuri satuttaa myös. Suvun tragedioista on vaiettu sukupolvi toisensa jälkeen, ja sillä on karut seurauksensa. Kun salaisuudet lopulta pulpahtavat pintaan, tapahtuu ikäviä asioita mutta myös hyviä.

Pidin Jumalan huoneesta kovasti. Tarina imaisi syövereihinsä vastustamattomasti. Tuttu klisee on, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Ihan yhteen menoon en tätä tuhtia pakettia sentään ahmaissut, mutta koin tutun ja kaivatun tunteen, että keskeneräinen romaani kutsui seireenin lailla luokseen. Oli saatava lukea lisää, kuultava, mitä Elsalle ja Marialle kuuluu, nähtävä ja oivallettava, miten kaikki palaset lopulta loksahtavat paikalleen.

Romaanin rakenne on nimittäin rikottu ja tarina on loppujen lopuksi melkoisen aukkoinen. Kronologia on murrettu, joten lukija saa jälleen kerran koota kokonaisuuden alkuun irrallisilta tuntuvista palasista. En pane tätä lainkaan pahakseni, vaikka menetelmä ei totisesti ole mitenkään poikkeuksellinen. Kärjellä on kuitenkin itsellään paketti tiukasti koossa. Naisten tarinat lomittuvat ja joitakin keskeisiä tapahtumia valotetaan useasta näkökulmasta. Kun jokaisen naisen tarina alkaa lapsuudesta, tulee romaanin aikaperspektiivistä syvä. Ailan lapsuuskokemukset alkavat jostain 1930-luvun alusta ja Elsan ja Marian tarinat yltävät nykypäiviin.

Lapsen näkökulman ja lapsen kertojanäänen Kärki tavoittaa oivallisesti. Kieli ja havainnointi kehittyvät henkilöiden iän karttuessa. Kun samoja tapahtumia valotetaan eri näkökulmista, käy havaintojen ja ymmärtämisen ero selvästi ilmi. Lapsi näkee ja kokee tilanteet aivan toisin kuin vieressä oleva aikuinen.

Joitakin keskeisiä tapahtumia siis kuvataan useastakin näkökulmasta, mutta muuten tarina on osin aukkoinen tai ainakin lukijalle annetaan vain minimaalisen vähän vihjeitä päätelmiensä tekemistä varten. Myös tästä kirjoitustavasta pidän. En haluakaan, että kaikki asiat selitetään auki. Omille päätelmille jätetty tila antaa tulkintamahdollisuuksia ja oivaltamisen ilon lukijalle. On hienoa, että kirjoittaja luottaa lukijaansa.

Minulle Elsa on kirjan päähenkilö. Vaikka pidin kovasti hänestä ja hänen tarinastaan, hieman väsähdin jossain vaiheessa hänen kaoottisen opiskelijaelämänsä vaiheiden tarkkaan ja laajaan kuvailuun. Jos siis romaania olisi haluttu tiivistää, niissä kohdissa olisi ollut varaakin.

Kärki keskittyy naisiin ja heidän ahtaaseen tilaansa ja siitä irti pyristelyyn. Esimerkiksi Marian ja vielä Elsankin opiskeluhaaveisiin suhtaudutaan sekä perheessä että yhteisössä kielteisesti. Naisen paikka on kotona synnyttämässä ja kasvattamassa lapsia, ei töissä. Kuitenkin Elsan äitikin murtautuu lopulta ulos tästä kaavasta, muttei kuitenkaan pysty tukemaan tytärtään tämän ratkaisuissa.

Sisarusten välistä sidettä Kärki kuvaa myös hienosti, samoin eri sukupolvien samanhenkisten naisten yhteenkuuluvuutta. Elsa joutuu tekemään äärimmäisen kovan ratkaisun valitessaan oman tiensä. On luovuttava perheestä. Itkin kohdassa, jossa Elsa bussissa istuessaan poistaa puhelimestaan perheenjäsentensä nimet ja numerot. Onneksi Elsalla on kuitenkin lapsuudenystävä Veera, joka ei vierasta Elsaa tämän toisenlaisen elämänpiirin takia. Ystävyys kantaa läpi vaikeidenkin aikojen.

Mukana tarinassa on useita mielenkiintoisia miehiä, joiden tarina avautuu nyt vain naisten kautta mutta jotka jäivät vaivaamaan mieltäni. Mitä ajattelivat ja tunsivat Martti, Hannu ja Paavo? Mutta kuten sanottu, kaikkea ei tarvitse avata ja selittää.

Katja Kärki: Jumalan huone
Bazar 2019. 461 s.

Ennakkokappale.

Kirja ilmestyy ja on kaupoissa 29.1.2019.

Sijoitan Jumalan huoneen Helmet-lukuhaasteen kohtaan
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

Nordic Noir 2019 -tunnelmia

Kutsutaan toistakymmentä kärkidekkaristia Pohjoismaista ja kolme nimekästä haastattelijaa heitä jututtamaan. Järjestetään kaksipäiväinen dekkarikirjallisuustapahtuma keskellä kylmää ja pimeää talvea. Tehdään se Suomen Kuusamossa, Rukan hiihtokeskuksessa. Katsotaan, mitä tapahtuu.

Kuulostaako pähkähullulta idealta? Kyllä, ainakin minusta! Pakkohan oli mennä paikan päälle katsomaan, mitä näin hullunrohkeasta ajatuksesta oikein tulee.

Tulihan siitä aivan unohtumaton dekkariviikonloppu! Kyseessä on siis ensimmäistä (mutta toivottavasti ei todellakaan viimeistä) kertaa järjestetty Nordic Noir -festivaali, jonka takaa löytyy monitoimimies Aki Roukala ja hänen yrityksensä Is This Art.

Vietin siis viime viikonlopun (18. – 20.1.2019) Kuusamossa Rukalla. Kuusamossa olen käynyt aiemmin vain kesäaikaan ja Rukan olin nähnyt vain maantieltä ohi ajettaessa, joten miljöökin oli uusi. Jo matkanteko oli kirjaihmiselle mieltä lämmittävä kokemus, sillä Helsinki-Vantaalla koneeseen nousua odotellessani huomasin, että samaa matkaa olivat tulossa ainakin Antti Tuomainen, Philip Teir, Stefan Ahnhem, Agnete Friis, Samuel Bjørk ja Ninni Schulman sekä muita kirjamaailman tuttuja kasvoja.

Samaan aikaan Nordic Noir 2019 -festivaalin kanssa Rukalla vietettiin Polar Night Light Festival 2019 avajaisviikonloppua, joten maisemat olivat pimeään aikaan satumaiset. Hiihtosesonki ei vielä ole huipussaan, joten hulppeassa hiihtokeskuksessa oli väljää ja rauhallista ja me paikalle tulleet saimme huippuhyvää palvelua.

Varsinainen dekkarifestivaali oli siis kaksipäiväinen tapahtuma. Ohjelma oli sijoitettu ilta-aikaan, joten päivät saattoi halutessaan kuluttaa laskettelun, hiihdon, koiravaljakkoajelun tai vaikka moottorikelkkasafarin parissa. Niin monet osallistujat, kirjailijat mukaan lukien, tekivätkin. Rukan upeat olosuhteet tekivät selvästikin vaikutuksen ulkomaisiin (ja kotimaisiinkin) vieraisiin. After Ski -ohjelma vain oli Nordic Noirin ansiosta kenties hieman normaalia kulturellimpaa.

Nordic Noirin iltaohjelmat olivat tiiviitä. Scandic Rukahovin konferenssitiloissa säästeltiin teeman mukaisesti valaistuksen määrässä ja tunnelma oli paitsi tiivis myös pimeä. Esiintymislavan valaistus oli kännykkäkameralla varustautuneen katsojan kannalta surkea. Esiintyjien taakse asetellut valomiekat näyttivät kyllä hienoilta, mutta eivät anna armoa valokuvissa (ja niitä kuusi tuntia tuijotettuaan niistä ei päässyt eroon edes nukkuessaan…).

Yrsa Sigurðardóttir ja Jens Lapidus
Ronja Salmen tentissä.
Huomaa valomiekat! 😅

Haastattelijoina ja keskustelujen vetäjinä toimivat Philip Teir, Kasper Strömman ja Ronja Salmi. Kaikki keskustelut käytiin englanniksi, mikä oli tietysti tasapuolista, koska se ei ainakaan tietääkseni ollut kenenkään lavalla olleen äidinkieli. Myönnän, että ensimmäisenä iltana livahdin nukkumaan jo ennen klo 23.00 alkanutta naisdekkaristipaneelia, koska päivän matkustaminen painoi sen verran, että viisi tuntia englanninkielistä keskustelua olivat sillä erää tarpeeksi. Lauantaina olin sitkeämpi ja roikuin mukana iltaviidestä puoliyöhön asti.

Kasper Strömman jututti haastateltaviaan lähinnä yleisellä tasolla ja kyseli esimerkiksi kirjailijoiden ammattiuran vaiheista ja kirjoittamisrutiineista. Sen sijaan Philip Teir ja Ronja Salmi olivat kumpikin perehtyneet kunnioitettavalla perusteellisuudella haastateltaviensa tuotantoihin ja keskusteluissa pureuduttiin enemmän kulloistenkin kirjailijoiden teoksiin ja niiden teemoihin ja tarinoihin. Kumpikin menetelmä kyllä toimi, vaikka enemmän itse pidin Teirin ja Salmen metodista. Tietysti sekin vaikutti asiaan, että olin lukenut useimpien paikalla olleiden tekijöiden teoksia. Silti lukulistani venyi jälleen huomattavasti.

Ruotsalainen tähtikirjailija Jens Lapidus
kiinnosti yleisöä selvästi eniten.

Tauoilla ja muissakin yhteyksissä kävin ja kuulin lukuisia keskusteluja, joissa pohdittiin muun muassa tapahtuman luonnetta ja yleisömäärää. Perjantaina yleisöä oli paikalla kohtalaisesti, sen verran, että tunnelma oli kotoisa ja intiimi. Lauantaina, kun ruotsalainen supertähti Jens Lapidus oli lavalla, sali oli viimeistä istumapaikkaa myöden täynnä ja joku taisi joutua seisomaankin.

Kahden päivän aikana puhuttiin paljon tutuista dekkariaiheista, kuten siitä, miksi kirjailijat haluavat kirjoittaa juuri dekkareita. Pohdittiin pahuuden olemusta ja sitä, miksi joistakin ihmisistä tulee rikollisia ja toisista taas ei. Millaiset olosuhteet ajavat ihmisen tekemään vaikka murhan? Miksi me haluamme viihdyttää itseämme lukemalla kauheuksista? Miten kirjoitetaan vetävä dekkari? Miten menestytään dekkarikirjailijana? Miten pääsee sopivaan kirjoittamisvireeseen? Kuinka kauan kirjan kirjoittaminen kestää?

Norjalainen menestyskirjailija Samuel Bjørk
hauskutti yleisöä mukavilla
tarinoillaan kirjailijanuransa vaiheista.

Kävi ilmi, että käsikirjoituksen ensimmäinen versio voi valmistua kahteen pekkaan vaikka neljässä kuukaudessa tai sitten siihen voi kulua vuosia. Joskus iskee kirjoittajan blokki, joka ei ota hellittääkseen. Toiset kirjoittajat taas eivät blokkiin usko. Jotkut valmiilta tuntuvat käsikirjoitukset voivat päätyä pöytälaatikkoon tai jopa roskiin. Menestyminen voi olla vain sattumaa, mutta vaatii aina hurjasti työtä. Hyvä agentti on kullan arvoinen!

Kirjailijan työhön kuuluu paljon matkustamista, jos kirjoja käännetään eri kielille, mutta se on kaukana glamourista, varsinkin jos joutuu jakamaan viikkokausien ajan hotellihuoneen kirjailijakollegansa kanssa. Jotkut kirjailijat haluavat tehdä kahta työtä, toiset taas ovat aina halunneet olla vain kirjailijoita ja ovat onnellisia saavutettuaan unelmansa kirjoittaa työkseen kirjoja.

Stefan Ahnhemilta odotetaan
neljättä dekkaria myös Suomessa. 

Pohjoismaiset kirja- ja erityisesti dekkaripiirit ovat pienet, ja useimmat kirjailijat tuntuivat tuntevan toisensa jo entuudestaan ja viihtyvän toistensa seurassa. Sekin osaltaan vaikutti siihen, että tunnelma oli leppoisa ja rento.

Yritin mielessäni hahmotella jonkinlaista yhteenvetoa tunnelmistani, plussista ja miinuksista, joita kokosin viikonlopun aikana ja joita olen tässä pari päivää mielessäni pyöritellyt. Koska ajatukseni eivät nyt ota oikein jäsentyäkseen, tehdään sitten listaus hajahuomioista ja -ajatuksista.

Mistä pidin? Mikä meni mielestäni hyvin?

- Ihastuin pähkähulluun, ennakkoluulottomaan ideaan ja sen rohkeaan toteuttamiseen.

-  Kirjailijavieraslista oli vaikuttava: nimekkäitä dekkaristeja, kaikki kansainvälisesti

menestyneitä ja alalla arvostettuja nimiä.

- Haastattelijat olivat ammattilaisia ja vetivät osansa sen mukaisesti.

-  Kerrallaan jututettin kahta tai kolmea kirjailijaa, mikä on juuri sopiva määrä leppoisan keskustelun aikaan saamiseksi.

- Kaikki kirjailijat osallistuivat moneen keskusteluun eri kokoonpanoissa, joten omia suosikkejaan pääsi kuulemaan useaan kertaan.

- Tapahtuman ulkoiset puitteet olivat poikkeuksellisen upeat.

-  Olen aina marissut, että kaikki kiinnostavat kirjallisuustapahtumat ovat Helsingissä. No nyt ei ollut!

-  Paikalla oli toimittajia eri medioista, esimerkiksi perjantaina Yle. 

Missä olisi mielestäni parannettavaa? Mikä jäi mietityttämään?

- Kun tapahtuma on omasta sijainnista katsottuna melkoisen kaukana, matkustaminen ja majoittuminen ottavat ison siivun kukkarosta (eikä ympäristökään kiitä), mikä pidottanee osan halukkaista osallistujista pois. - Festivaalisalin valaistusta voisi ensi kerralla miettiä vielä hieman katsojaystävällisemmäksi (ja valokuvia ottavien kannalta myös!). Jos saa toivoa, yleisön tuolit saisivat olla muutamaa astetta persusystävällisempiä, koska yleisö istuu tuoleillaan melkoisen tuntimäärän putkeen.- Haastattelujen välissä on mukavaa olla jaloittelutaukoja, mutta kaltaiselleni keski-ikäiselle varsinaiseen yökukkumiseen tottumattomalle riittäisivät 5-10 min tauot ainakin keskiyön lähestyessä. Nyt suuntaus oli pikemminkin päinvastainen.

-  Kustantamot, nämä tilaisuudet ovat oivallisia hetkiä myydä kirjoja. Nytkin tarjontaa oli mukavasti, mutta enemmänkin olisi voinut olla.  

Useimmat esiintyneet kirjailijat olivat siis jo minulle tuttuja ja monen kirjoittajan ainakin miltei koko tuotannon (tai suomennetun tuotannon) olin lukenut jo etukäteen. Silti lukulistani venyi jälleen, kuten jo yllä mainitsin. Islantilaisen Yrsa Sigurðardóttirin varhaisemmasta tuotannosta olen muistaakseni lukenut jonkin dekkarin (olisiko ollut Kolmas merkki?) suuremmin innostumatta mutta nyt päätin antaa hänelle uuden mahdollisuuden ja ostin festivaalilta dekkarin Pyörre. Se on Freyja & Huldar -sarjan toinen osa, mutta päätin aloittaa siitä. Pari lukua olen jo lukenutkin, ja vaikuttaa hyvältä. Siitä siis varmasti myöhemmin lisää.

Islantilainen Ragnar Jónasson,
 jolta ei vielä ole suomennettu teoksia.

Olen jo pidemmän aikaa seurannut Twitterissä islantilaista Ragnar Jónassonia, jonka dekkareita on käännetty englanniksi mutta ei suureksi harmiksi vielä suomeksi. Toivottavasti Jónassonia käännettäisiin pian, sillä hänen tuotantonsa kuulostaa juuri sellaiselta, josta mitä todennäköisimmin suomalaiset dekkarien lukijat pitäisivät kovasti.

Lukulistalleni livahti myös tanskalaiskaksikon Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis kirjoittama neljän dekkarin Nina Borg -sarja. Friis kertoi sarjasta ja sen synnystä kiinnostavasti ja sitä myös lämpimästi suositteli bloggaajakollega, jonka kanssa vaihdoimme paitsi kuulumisia myös lukuvinkkejä.

Lapin Kansan haastattelussa (21.1.2019) Aki Roukala lupailee tapahtumalle jatkoa ja seuraavalle kerralle vieläkin kovempia tähtiä, mikäli mahdollista! Mahtavaa!

Suuret kiitokset Aki Roukalalle kutsuvieraslipuista ja matkatuesta! Oli ilo olla paikkalla!

Nordic Noir 2019 esiintyjät:
Stefan Ahnhem,
Samuel Bjørk,
Agnete Friis,
Kati Hiekkapelto,
Jan Jalutsi, Ragnar Jonasson, Jens Lapidus,Ninni Schulman, Max Seeck, Erik Axel Sund, Yrsa Sigurðardòttir, Antti Tuomainen.

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla

Minua ei kiinnosta kuka oli oikeassa, kuka väärässä. Yritän hahmottaa, miten ihmiset päätyivät kapinaan, miksi unelmat pirstoutuivat, mihin kohtalo heitä kuljetti.

Näin perustelee syntymässä olevan kirjansa teemoja ja aihetta Heikki Puharila vaimolleen Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Heikillä romaanin synnytystuskat ovat kovat, ja mies joutuu tiheästi käymään eteisessä kumisaappaallaan, jonka varressa villasukan alla on kätkössä kossupullo. Avioliittokin natisee liitoksissaan. Kestääkö se romaanin syntymisen paineen? Kuitenkin myös vaimolta ja tämän suvusta tulee aineksia romaanin tarinaan.

Heikki Puharilalla on työn alla oman suvun vaietuista vaiheista kertova romaani, jonka traagiset käännekohdat liittyvät sisällissodan melskeisiin. Isoäiti Iida-Maria on kuolinvuoteellaan kertonut komeasta velipuolestaan Ilmarista, joka on kaatunut kapinassa. Heikki ei muista kuulleensa Ilmarista ennen mitään. Kuka mies on ollut? Miksi hänestä ei ole puhuttu? Mitä perheelle ja suvulle oikein tapahtui sisällissodassa?

Omia lapsuusmuistojaan penkomalla ja eri lähteisiin perehtymällä tarina alkaa hahmottua Heikin mielessä. Alkusysäyksenä on isoäidin äidin Selma Törölän surullisen tavallinen tarina vuosisadan vaihteen tienoilta. Längelmäellä palveluksessa ollut Selma synnyttää äpärälapsen talonisännälle. Talo on vaatinut kuitenkin Kaarlo Kordelinia naimaan omasta säädystään, ja Selma tulossa olevine lapsineen on siivottava pois silmistä. Niin Selma päätyy poikansa kanssa Helsinkiin, ensin piikomaan, sitten tehdastyöhön. Siellä hän myös tutustuu työväenliikkeen tulisieluisiin aktiiveihin.

Toinen näkökulma Heikin kirjaan tulee vaimon suvun taustasta. Pohjalaisen Ylä-Ränssin talon pojat Tuomas ja Antti päätyvät kumpikin sotaan valkoisten puolelle. Veljesten keskinäiset välit eivät ole parhaat mahdolliset, ja näyttämisen haluakin taitaa olla mukana kosolti muun uhon ohella.

Sisällissodasta kirjoittavan Heikki Puharilan arkeen murtautuvat nykyhetken eli vuoden 2015 väkivaltaiset tapahtumat. Puhariloiden raskaana oleva tytär on kumppaninsa kanssa Pariisissa, kun terroristit iskevät pilapiirroksia julkaisseen lehden toimitukseen. Ei kai tytär ole vaarassa? Ei kai tyttären paperiton turvapaikkaa hakeva mies ole sotkeutunut terrori-iskuun? Paniikinomaiset ajatukset vaivaavat erityisesti Heikin vaimoa. Heikin mielessä historia ja nykypäivä alkavat vertautua. Samat vaikuttimet ajavat ihmisiä hirmutekoihin ajasta ja paikasta riippumatta.

Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla -romaanin perusrakenne on tuttu monista esimerkiksi Suomen sisällissodasta tai muustakin lähihistoriasta kertovasta teoksesta. Luin viime vuoden puolella kahdesti Heidi Könkään Sandran, jossa on sama perusidea: nykyhetkessä elävä henkilö kiinnostuu oman sukunsa vaietuista vaiheista, alkaa tehdä selvitystyötä ja tuloksena on runsaalla fiktiolla täytettyjä faktojen välejä.

Heinosen romaanissakin rakenne toimii hyvin ja pitää lukijan kiinnostuksen vireillä, vaikka Heikki Puharila jää lukijalle turhan etäiseksi. Mietinkin, miksi Heinonen ei ole tehnyt Heikistä minäkertojaa. Mitä pidemmälle romaani etenee niin lukijan käsissä kuin Heikin työpöydälläkin, sitä enemmän nykyhetki ja historian tapahtumat liudentuvat toisiinsa. Herkullisesti Heinonen kuvaa Heikin romaanin syntyprosessia. Romaanihenkilöt ja sodan raastavat tapahtumat alkavat elää omaa elämäänsä kirjailijan päässä eivätkä jätä rauhaan:

Heikki Puharila seisoi kassajonossa ja ihmetteli. Mitä järkeä oli antaa ilmoitus päällikölle asennossa seisten, kun luodit vinkuivat korvissa. Mitä ylimielisyyttä. Ja pitikö ihmisten helvetti soikoon ostaa lottokupongit ja ässäarvat ruokakassalta kiireisimpään aikaan, kun Hirsikankaanmäellä oli tilanne päällä.

Nykyhetken tapahtumiin palaaminen myös etäännyttävät lukijaa historiaan sijoittuvasta osuudesta, muistuttavat, että tässä nyt kuitenkin on kyse fiktiosta vaikka historialliset tapahtumat ovat totisinta totta ja menevät lukijan ihon alle.

Sisällissodan aikaiset tapahtumat ovat kiistämättä olleet kaoottisia ja kauheita. Sen Heinonen osoittaa lukijalle niin, että tälle itselleenkin jää oivallettavaa. Samoin Heinonen pureutuu henkilöidensä tarinoiden kautta niihin moninaisiin syihin, miksi ihmiset päätyivät niihin ratkaisuihin kuin päätyivät ja mitä niistä sitten seurasi. Hyvin vähän mitään hyvää kenellekään, ainakaan Heinosen teoksen henkilöiden näkökulmasta. Häviäjien kohtalo oli karmaiseva, mutta ei voittajienkaan osa kadehdittava ollut.

Kaoottisuuden vaikutelma tulee romaanin lukuisista henkilöistä ja näkökulmista. Teos on kuin kaleidoskooppi, jota aavistuksen liikauttamalla samat palaset muodostavatkin aivan toisenlaisen ja ennakoimattoman näkymän. Länkipohjan taistelu näyttää kovin erilaiselta, kun sitä katsotaan valkoisen jääkärin, punaisen vasta värvätyn sotilaan, kartanon navettapiian, mäkituvan mykän muorin tai vaikka rovastinnan näkökulmista. Tapahtumat vyöryvät eri puolilla eteläistä Suomea Helsingistä Tampereelle, Längelmäelle, Hämeenlinnaan ja Lahden Hennalaan, sinne Fellmanin pellolle.

Henkilöitä on siis paljon, mutta romaanin fiktiivisessä maailmassa heidän kohtalonsa risteävät yllättävissä kohdissa. Selma Törölän vaiheiden seuraaminen nostattaa lukijan sydämen kurkkuun ja hyytää veren, vaikka valitettavan tuttuja tapahtumien käänteet jo alkavat ollakin aiemmin luetuista ja nähdyistä sotatapahtumien kuvauksista. Ihmishenki oli arvoton ja alituiseen veitsen terällä. Oli lähinnä onnenkauppaa, päätyikö ammutuksi vai säästyikö henkiriepu.

Henkilöiden ja näkökulmien runsaus, halu valottaa asioita eri puolilta, johtaa romaanissa myös siihen, että monet kiinnostavat aiheet jäävät vain ohimennen kuvatuiksi. Kiintoisa on muun muassa Ilmarin kokema rakkaussuhde täyttymyksineen ja pettymyksineen rintamaolosuhteissa. Siinä olisi kuitenkin ollut aineksia, joilla Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla olisi erottunut selvemmin muista sisällissotaa käsittelevistä romaaneista, joita on viime vuosina julkaistu lukuisia.

Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla
Minerva 2018. 368 s.

Arvostelukappale.

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Keväisen vihreä väri on toki hieno kontrasti kannen piirroskuvan karmealle teloituskuvitukselle. Mutta kirjan yleisilme on minusta lähinnä kummallinen ja epähoukutteleva. Se ei anna oikein mitään käsitystä, mitä kansien välistä pitäisi löytyä. Haaleaa kuvaa on pysähdyttävä katsomaan tarkemmin, jotta sen esittämä toiminta avautuu. Minusta kansi ei tee oikeutta romaanille oikein millään tavalla.

Kannen tekijätiedoksi on merkitty Taittopalvelu Yliveto Oy

***
Sijoitan kirjan Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan 14. Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin oma sukunimesi.

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa ja Poika joka ei itke

Magdalena Hansson on menestynyt mukavasti toimittajan työssään Tukholmassa, mutta kun aviomies täysin yllättäen ilmoittaa löytäneensä uuden rakkauden, Magdalena päättää jättää kaiken taakseen ja muuttaa takaisin kotiseudulleen Hagforsiin Värmlantiin. Sieltä hän ostaa omakotitalon entisen lapsuudenystävänsä vanhempien naapurista itselleen ja kahdeksanvuotiaalle pojalleen Nilsille ja aloittaa työskentelyn Värmlandsbladetin paikallistoimituksen ainoana toimittajana.

Avioero on romuttanut Magdalenan itsetunnon eikä nopea muuttopäätöskään tunnu aivan järkevältä. Entisten paikkojen ja vanhojen tuttujen tapaaminen ei ole aina helppoa. Muistot ja jo haudatuiksi kuvitellut tuntemukset nousevat pintaan, kun pikkukaupungin kadulla tulee vastaan ihmisiä menneisyydestä.

Paikallista poliisia työllistää kimurantti katoamistapaus. Vuodenvaihteessa kadonnut kuusitoistavuotias Hedda on varakkaan perheen tytär, mutta vähitellen käy ilmi, etteivät menestyneet ja kiireiset vanhemmat ole olleet lainkaan selvillä siitä, mitä tyttären elämään kuuluu. Onko Hedda kadonnut vapaaehtoisesti vai onko hän kenties rikoksen uhri?

Asia koskettaa työn kautta myös Magdalenaa, kuuluuhan hänen rutiinitehtäviinsä pysyä ajan tasalla paikallisen poliisin toiminnasta. Tilannetta mutkistaa, että poliisissa työskentelee hänen lapsuudenystävänsä Christer, joka on tainnut aikanaan olla ihastunut Magdalenaan. Hän tutustuu nopeasti myös poliisina toimivaan Petraan. Sekä Christerin että Petran yksityiselämää avataan myös lukijalle.

Tilanne Hagforsissa sähköistyy, kun erään kesämökin maakellarista löytyy alaston kuollut tyttö. Vähitellen käy selväksi, että pienellä paikkakunnalla tapahtuu ihmisten silmien alla asioita, joiden ei kukaan haluaisi olevan totta. Lisäksi Magdalenan, Christerin ja Petran lähipiirit tuntuvat kytkeytyvän tapaukseen hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Ruotsalaisen Ninni Schulmanin kirjoittamasta Hagfors-dekkarisarjasta on toistaiseksi ilmestynyt suomeksi kaksi osaa eli Tyttö lumisateessa, jonka alkuasetelmaa lyhyesti kuvasin yllä, sekä Poika joka ei itke. Viisiosaisen sarjan kolmas kirja Vastaa jos kuulet ilmestyy painettuna suomeksi huhtikuussa (mutta näyttäisi olevan jo BookBeatin valikoimassa).

Schulman on itse toiminut Hagforsissa Värmlands folkblad -lehden paikallistoimittajana, joten paikallistuntemusta hänellä ainakin on. Samaten Schulman kirjoittaa asiantuntevasti ja purevastikin toimittajan työn muuttumisesta tiedonvälityksen nopeiden muutosten paineissa.

Poika joka ei itke -dekkari on ihmissuhdekuvioidensa osalta suoraa jatkoa ensimmäiseen osaan, mutta selvitettävä rikostapaus on täysin itsenäinen. Tällä kertaa Hagforsia piinaa säälimätön murhapolttaja, joka saa saaliikseen useita uhreja ennen kuin hänen jäljilleen päästään. Uhrit tuntuvat olevan täysin sattumanvaraisesti valittuja, eikä poliisi pääse eteenpäin vaan haparoi turhauttavasti umpimähkään. Nytkin tapaus alkaa hiipiä aina vain lähemmäs sekä Magdalenan, Christerin että Petran yksityiselämää ja uhka on painostava.

Mitään kovin uutta Schulman ei ruotsalaisten (nais)dekkaristien joukossa edusta. Samantyylisiä sarjoja voi helposti luetella useita. Minulle ensimmäisinä mieleen tulivat Viveca Stenin Sandhamn-dekkarit ja Camilla Läckbergin Fjällbacka-sarja. Naispäähenkilö, joka ei ole poliisi mutta joka työnsä ja suhteidensa takia on läheisessä tekemisessä paikallisen poliisin kanssa, ratkoo ja sotkeutuu välillä hengenvaarallisesti pikkupaikkakunnalla tapahtuviin rikoksiin. Ihmissuhdekuviot ovat miltei yhtä tärkeässä osassa kirjoja kuin rikosjuonetkin, mikä lukijan vain on sulatettava. Schulmanin päähenkilö ei onneksi kuitenkaan ole lähellekään yhtä ärsyttävä kuin Läckbergin Erica Falck (joka onkin aivan superärsyttävä!) eikä ympäristö ole yhtä postikorttimaisen idyllinen kuin Stenin teoksissa.

Schulman punoo rikosjuonen taitavasti ainakin näiden kahden lukemani dekkarin perusteella. Hän käyttää pirullisesti tekniikkaa, jossa epäiltyjä tuntuu olevan useita, eikä lukija voi olla varma oikein mistään ennen kuin on melkein liian myöhäistä. Dekkarit ovat viihdyttäviä ja pitävät lukija tiukasti otteessaan.

Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa (Flickan med snö i håret)
Suom. Maija Kauhanen.
Tammi 2017. 442 s.

Ninni Schulman: Poika joka ei itke (Pojken som slutade gråta)
Suom. Terhi Vartia.
Tammi 2018. 383 s.

Arvostelukappaleita.

***

Ninni Schulman osallistuu 18. – 20.1.2019 Rukalla järjestettävään Nordic Noir 2019 -festivaaliin:

Pe 18.1.2019

18:00 I smell Rat: Iinformers and Specialists around Authors
Ninni Schulmann, Max Seeck (Moderator: Philip Teir)

23:00 Congrats, We have an all Female Panel: Politically Incorrect Conversation about anything
Kati Hiekkapelto, Ninni Sculman, Yrsa Sigurðardóttir , Agnete Friis (Moderator: Kasper Strömman)

La 19.1.2019

17:00 Dead Journalists: Journalists and Crime Novels
Antti Tuomainen, Ninni Schulman (Moderator: Ronja Salmi)

Hyviä uutisia kaikille blogini lukijoille! Sovimme Ninni Schulmanin suomalaisen kustantamon Tammen väen kanssa, että saan arpoa Schulmanin Nordic Noir 2019 -festivaalissa esiintymisen kunniaksi kaksi kappaletta Poika joka ei itke -dekkareita! 

Poika joka ei itke -arvonnan säännöt:

1. Arvon tämän jutun alle kommentin jättäneiden kesken kaksi kappaletta Ninni Schulmanin Poika joka ei itke -romaaneja. Kirjat menevät eri henkilöille, eli voittajia on aikanaan kaikkiaan kaksi kappaletta.


2. Kirjat lahjoittaa ja postittaa Tammi. Välitän voittajien yhteystiedot kustantamoon, ja he hoitavat loput käytännön asiat.


3. Arvontaan voi osallistua kommentilla sunnuntaihin 20.1.2019 klo 20.00 asti.


4. Kommentissa on hyvä olla jonkinlainen yhteystieto, jonka kautta tavoitan osallistujan osoitetietojen saamiseksi postittamista varten (Facebook-sivu, sähköposti tai blogi jne.).


Isot kiitokset Tammelle tästä arvonnasta! Onnea kaikille arvontaan! 

***

Superupea viikonloppu Rukan mykistävissä maisemissa hienossa seurassa on takana! Lisää tunnelmia Nordic Noir 2019 -festivaalista tuonnempana, mutta nyt arvonnan voittajien julistamiseen. Tällä kertaa Onnetar Random.orgin avustamana suosi Suvia ja Ailaa. Onnea!
Laitan teille kummallekin tuota pikaa sähköpostia, jotta saadaan kirjapaketit pian postiin. Lukuiloa!

Marko Annala: Paasto

Matias Törmä, 46, on romuna. Selkä on hajonnut runsas vuosi sitten liukastumistapaturmassa, ja nyt mies sinnittelee päivästä toiseen vahvojen kipulääkkeiden voimalla. Entinen ahkera lenkkeilijä on muuttunut vähitellen jenkkakahvoja kerääväksi hissuttelijaksi.

Paljon pahempi juttu kuitenkin on, ettei Matias enää usko Jumalaan. Uskonkriisi on edennyt pisteeseen, jossa asiantila on tunnustettava niin vaimolle kuin työnantajallekin. Sekä rippipapille. Valheessa ja teeskennellen Matias ei voi enää elää, mutta tunnustus tulee varmasti hajottamaan hänen elämänsä palasiksi. Avioliitto on pysynyt pitkälti koossa Jeesus-liiman avulla, ja työpaikkakin on ortodoksisen kirkon helmoissa. Tuskinpa rippi-isäkään enää haluaa olla tekemisissä seurakunnasta eronneen miehen kanssa.

Sattuu ja pelottaa.

Ortodoksisen kirkon ja seurakunnan perinteet ovat rytmittäneet Matiaksen elämää runsaat pari vuosikymmentä, mutta nyt hän elää viimeistä kertaa paaston aikaa. Tosin varsinainen paastoaminen on jo häipymässä taka-alalle. Pääsiäisenä hän aikoo olla mukana ehtoollisella viimeistä kertaa. Matka sinne on kuitenkin kivinen.

Viimeisiä työtehtäviään suorittaessaan Matias törmää Kuopiossa enkeliin. Niin hän ainakin itse tapahtuman itselleen kuvailee. Aution hotellin käytävällä istuu alaston nuori tyttö. Matias ei käännä selkäänsä vaan tarjoaa apua. Kohtaaminen saa absurdeja piirteitä ja myöhemmin dramaattisia seurauksia.

Myös menneisyys tunkee pintaan kevään mittaan. Lapsuuden kipeät haavat avautuvat, kun iäkäs ja muistinsa jo aikoja sitten kadottanut Tyyne-mummo sairastuu hoitokodissa. Matias hätääntyy. Olisiko sittenkin pitänyt puhua enemmän Tyynen kanssa tämän vielä muistaessa asioita?

Syksyllä Twitter-tuttuni suositteli minulle Marko Annalan uutta romaania Paasto. Kirja ei lähtökohtaisesti lainkaan kuulostanut sellaiselta, jonka olisin kuvitellut valitsevani luettavaksi. Mutta onneksi olin pannut merkille, että Marko Annalan esikoisteos, autofiktiivinen romaani Värityskirja, nostatti ilmestyttyään pari vuotta sitten positiivisia väreitä kirjakuplassani. Päätin tutustua ensin siihen ja kuuntelin sen äänikirjana.

Ihastuin totaalisesti! Annala kuvaa rehellisesti ja säästelemättä muusikonuransa paikoin kovin pomppuisia vaiheita, luovuuden tuskaa ja riemua, mielenterveyden horjuntaa, henkistä heräämistä, parisuhteita ja rankkoja perhe-elämän kokemuksia. Olin myyty. Jopa niin myyty, että etsin netistä Mokoman musiikkia tarkistaakseni, mistä miehestä tässä oikein on kyse.

Hieman tosin arvelutti, miten selvästikin sydänverellä kirjoitetusta autofiktiosta fiktiiviseen kerrontaan siirtyminen onnistuisi. Huoleni oli turha, sillä rakastuin Paastoon lähes yhtä ehdoitta kuin Värityskirjaankin.

On vaikea eritellä, miksi Annalan kirjat ovat puhutelleet minua niin vahvasti. Niiden huomaan on jollain tavalla lohdullista heittäytyä. Lukiessaan tietää olevansa turvassa. Aihepiireiltään ja teemoiltaankin kirjat ovat olleet melko kaukana itsestäni ja elämänpiiristäni, mutta se ei ole haitannut yhtään. Päinvastoin, Annalan kertomat tarinat ovat paitsi koskettaneet minua, olleet myös hyvin kiehtovia. Mutta ennen kaikkea minuun vetoaa Annalan kieli. Se on kaunista olematta koristeellista. Se on kuin raikasta, kirkasta lähdevettä tai merituulta!

Paasto on hyvin väljästi taitettu romaani, mutta silti siinä kerrottu tarina on monikerroksinen ja juuri sopivan aukkoinen minun makuuni. Loppu on poikkeuksellisen täydellinen: hippusen arvoituksellinen, hyvin seesteinen ja toiveikas, muttei tippaakaan siirappinen.

Minulle tuli Paaston lukemisesta hyvä olo.

Marko Annala: Paasto
Like 2018. 284 s.

Ostettu.

Sijoitan Paaston Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Kirjan upeat kannet on suunnitellut Tuomo Parikka. Kuva ei anna niistä oikeaa käsitystä, sillä kuvan kellanoranssit kohdat ovat oikeasti kullanväristä kiiltävää paperia. 

#nuortenkirjatorstai-projektin yhteenveto

Melko tarkalleen vuosi sitten, 4.1.2018, julistin blogissani #nuortenkirjatorstai-projektin alkaneeksi. Olin päättänyt, että koko vuoden 2018 ajan julkaisen kerran viikossa blogissani jutun, jossa esitellään uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten (YA-) kirjallisuutta.

Kuulostaa varmasti yllytyshulluudelta ja kummalliselta ihmiskokeelta. Niistä osin olikin kyse. Twitterissä manailtiin syksyllä 2017, miten heikosti nuortenkirjat saavat mediassa näkyvyyttä, vaikka samaan aikaan suureen ääneen voivotellaan nuorisoa, jolle ei lukuharrastus maistu. Päätin tarjota edes kotimaisille uutuuksille varman, vaikka hyvin vaatimattoman, siivun näkyvyyttä julkaisemalla niistä kustakin vuorollaan esittelyn blogissani. Sitä ennen ne piti tietysti lukea.

Myönnetään, etten aivan osannut arvata, millaiseen urakkaan tulin sitoutuneeksi. Suomalaiset kustantamot julkaisevat runsaasti kirjoja, jotka on suunnattu 12-20-vuotiaille lukijoille. Runsaammin kuin oletinkaan! Huomasin myös nopeasti, että olisi tarpeen lukea joitakin jo aiemmin ilmestyneitä sarjojen osia, jotta saisin riittävästi irti uusimmasta sarjan osasta. Niinpä saldokseni kertyi mielestäni aivan kunnioitettava kirjamäärä: yhteensä luin 59 uutta kotimaista nuorten- ja nuorten aikuisten kirjaa ja näistä 51 ilmestyi vuonna 2018.

Pyysin kirjoista arvostelukappaleet kustantajilta. Saatekirjeessä kerroin myös tästä projektistani. Kaikki pyytämäni kirjat lähetettiin minulle viipymättä, mistä iso kiitos kustantamojen väelle! Pyysin kirjoista painetut versiot, jotta voin lahjoittaa ne eteenpäin. Työhuoneeni nurkassa onkin nyt kaksi muhkeaa kestokassillista luettavaa. Vain kahdesta kirjasta, Sanna Heinosen Nolandista ja Riina Mattilan Järistyksistä, en valitettavasti saanut painettua kirjaa, koska niistä ei ollut lehdistökappaleita jaossa.

Kustantamoja projektissani oli mukana lopulta yhteensä 10 kappaletta:

Karisto 14 kirjaa
WSOY 11 (+ 1 vanhempi)
Otava 10
Myllylahti 5 (+ 4)
Tammi 4
Avain 3
Art House 1
Nordbooks 1
Reuna 1
Robustos 1 (+ 1)

Lista kertoo mielestäni monia asioita nuortenkirjallisuuden julkaisemisesta. Se on melkoisen keskittynyttä. Karisto, WSOY ja Otava ovat selvästi omalla kymmenellään, sitten kolme keskisuurta (Myllylahti, Tammi ja Avain, jonka selkokirjapaketti selittää sijoituksen) ja hännillä muutama pienempi kustantamo hajajulkaisuillaan. Esimerkiksi Gummerus ei julkaise varsinaista nuortenkirjallisuutta lainkaan.

Katalogeja selatessani panin myös merkille, että lasten- ja nuortenkirjallisuus on usein taitettu luettelon häntäpäähän, yleensä vielä niin, että pienimmille tarkoitetut kirjat esitellään ensin. Nuortenkirjat ovat siis usein aivan hännänhuippuna. Ymmärrän, että kaikki eivät voi olla lehdessä etummaisina, mutta kyllä sijoittelu jotain kertoo myös arvostuksesta. Vai olenko vain jotenkin herkkähipiäinen? Kenties. Toivottavasti.

Pitääkö näppituntuma nuortenkirjallisuuden medianäkymättömyydestä sitten paikkansa? Täydellistä tilastointia minulla ei ole tarjota, mutta jotain kuitenkin. Tein Helsingin Sanomien verkkosivuilla haun kaikkien #nuortenkirjatorstai-projektini kirjailijoiden nimillä aikavälillä 1.1.2018 – 31.12.2018. Sain tulokseksi kuusi (6 kpl) varsinaista osumaa. Niistä kaksi arviota eli Riina Mattilan Järistyksiä ja Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous näyttäisivät päässeen lehden sivuille Finlandia-ehdokkuustiedon tultua.

Nuorten ja nuorten aikuisten kirjasta arvion saaminen Hesarin sivuille on siis harvinaista herkkua. Jo pääsy muutaman kerran vuodessa tehtäviin koostejuttuihin on onnenpotku.

Kaikkia kirjoja en jaksanut systemaattisesti googlailla läpi, mutta pistokoeluontoisen testin tein. Näyttäisi siltä, että jokainen julkaistu kirja saa kuitenkin pienen palan julkisuutta, jos ei muuta, niin ainakin joku lukemattomista blogeista huomioi teoksen (siis omani lisäksi). Paljonko se sitten lohduttaa tekijöitä, on tietysti toinen kysymys. Palautteen saamisen kannalta yksi taho on mielestäni poikkeuksellinen eli enää vain verkossa julkaistava Lukufiilis-lehti, jossa arvioijina toimivat nuoret lukijat.

Mitä ajatuksia tästä lukuprojektista itselleni heräsi? Heittelen tähän alle erilaisia näkökulmia sattumanvaraisessa järjestyksessä.

Nuortenkirjojen lukeminen ei ollut minulle mikään uusi juttu, sillä olen ammattini (yläkoulun äidinkielenopettaja) takia tai ansiosta seuraillut mielestäni aktiivisehkosti nuortenkirjakenttää ja vuosittain lukenutkin ainakin joitakin uutuuksia. Silti yllätyin positiivisesti. Ensinnäkin kotimaisia tekijöitä on runsaasti ja kirjoja julkaistaan paljon. Lisäksi julkaistavien teosten taso on vähintäänkin hyvä, pääosin erinomainen, millä mitta-asteikolla hyvänsä. Meidän on syytä olla ylpeitä kirjailijoistamme ja kustantamoistamme.

Iloinen asia on mielestäni, että heikosti lukevien ja lukuhaluttomien yläkouluikäisten (poikien) houkuttelemiseksi kirjallisuuden ääreen on ihan oikeasti haluttu tarjota konkreettisia välineitä. Hahmottelin jossakin syksyn jutussani esimerkiksi tällaisen lukupolun:

Selkokirjoja tai suoraan Jyri Paretskoin K15-sarja.

Kalle Veirron Ohut hauska kirja ja/tai Ohut hauska kirja 2.

Aleksi Delikouraksen Nörtti-sarja (ei ollut mukana #nuortenkirjatorstai-sarjassa, mutta kannattaa silti muistaa!).

Jyri Paretskoin Shell’sAngles -sarja.

Vastaavia voi rakennella useitakin, jos vain haluaa. Materiaalista ei ole enää pulaa.

Erilaista fantasiaa tai laajemmin spefiä on tarjolla runsaasti. Ainakin viitisentoista teosta viime vuoden uutuuksista on suoraan laskettavissa tähän genreen. Sen sisällä on suurta vaihtelua. Mukaan mahtuu nuorille aikuisille suunnattuja muhkeita teoksia ja nuorimmille tarkoitettuja nopealukuisia tarinoita. Fantasiabuumi elää siis vahvana. Genre on mitä mainioin, koska sen suojissa voidaan käsitellä oikeastaan mitä tahansa aihetta seksuaali-identiteetistä totalitarismiin. Ja niin myös tehdään, rohkeasti ja raikkaasti.

Aiheet ja teemat vaihtelevat laidasta laitaan. Runsaasti on joukkueurheiluaiheisia teoksia jalkapallosta sählyyn. Harrastuksista myös musiikki on mukana useammassa kirjassa.  Ympäristöaktivismi ja uskonnolliset yhteisöt ovat kiinnostaneet kirjailijoita. Huumoria ja ihmissuhdekuvioiden setvintää on tarjolla myös eri muodoissaan.

Mitä sitten tuntuisi puuttuvan? Kaipaamaan jäin kirjoja, joilla pidettäisiin yllä muualle kuin lukioon jatkavien lukijoiden heiveröistä lukuhalua. Missä ovat kirjat, jotka on suunnattu 17-20-vuotiaille pojille, joita eivät mopokirjat enää innosta? Ei tarjonta kovin kummoinen ole amistyttöjenkään silmin. Koulumaailma on mukana ainakin jonkinlaisena taustana monissa reaalimaailmaan sijoitetuissa kirjoissa, ja lähes poikkeuksetta se on peruskoulu tai lukio.

Oma elämäni on viime vuosina näyttänyt, miten isoja juttuja opiskelupaikan saaminen, omilleen muuttaminen ja armeija ovat 18-20-vuotiaiden nuorten maailmassa. Näitä aiheita ei juurikaan kirjoissa käsitellä. Eikö nyt joku voisi kirjoittaa jotain intti- tai sivarimaailmaan sijoittuvaa kirjaa? Muistaakseni ainoat teokset, joissa edes vähän sivuttiin tätä aihetta, olivat Elina Pitkäkankaan Kuura-sarjan kirjat.

Vuonna 2018 julkaistuista nuortenkirjoista suuri enemmistö oli romaaneja. Luettavakseni osui kaksi novellikokoelmaa, eli Salla Simukan Sytytä valot! Sammuta valot! ja Päivi Haanpään ja Marika Riikosen Tusina. Näistä jälkimmäinenkin on mielestäni lähinnä opettajille suunnattu antologia, vaikka sopii toki sellaisenaan nuortenkin käsiin. Runoja edusti vain Kaisa Happosen ja Karri Miettisen Revi se -teos, joka on samalla myös tietokirjamainen ideakokoelma. Opetukseen kuitenkin kaivataan tulisesti tuoreita lyhyitä tekstejä, joten erilaisille novelleille ja runoille on huutava tilaus. Toivottavasti nämä uutuusteokset löytävät tiensä opinahjoihin ja käyttöön. Varsinaista sarjakuvaromaania ei käsiini osunut. Niillekin olisi käyttöä!

Dekkarit ovat aikuisten lukijoiden suosiossa. Miten kasvattaa uutta dekkarisukupolvea? Varsinaisia nuorten dekkareita ilmestyi vuonna 2018 kotimaisilta tekijöiltä vain muutama, ja nekin on pääosin suunnattu yläkouluikäisille lukijoille. Nemo Rossin toimintatrillerisarja Arkeomysteerit päättyi, kun sen sankarit alkoivat olla aikuistumisen kynnyksellä. Sarjan viimeiseksi kirjaksi jäi Salainen veljeskunta, jossa Kaiuksen mieltä askarruttavat 

uravalintakysymykset arvoitusten ohella. Mutta siis tilausta vetävälle ja jännittävälle (toiminta)dekkarille mielestäni olisi ainakin ikäryhmässä 16-20-vuotiaat lukijat.

Kuten jo sanoin, monissa kirjoissa koululla ja koulunkäynnillä on ainakin jonkinlainen osuutensa. Viettäväthän nuoret koulussa kuitenkin merkittävän osan arjestaan. Olen ennenkin harmitellut mielessäni, miten negatiivisesti koulu usein kirjoissa kuvataan. Joko koulu on kirjan henkilöille ahdistava ja ankea ympäristö tai sitten se on vain harmaata taustaa, johon ei sen kummemmin kiinnitetä huomiota. Opettajat kuvataan samoin. He ovat joko yhdentekeviä, usein sokeita ja kuuroja, tai sitten todella ikäviä ja suoraan sanottuna ammattitaidottomia henkilöitä. Olisipa virkistävää edes joskus lukea nuortenromaania, jossa koulu voisi tarjota jotain hyvääkin, jossa olisi edes yksi normaali aikuinen töissä...

Millainen sitten on ollut #nuortenkirjatorstai-projektini vastaanotto? Olen markkinoinut blogikirjoituksiani ahkerasti eri somekanavissani. Blogin Facebook-sivulle jakamani linkin ja alustuksen olen jakanut edelleen muun muassa Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmään ja Äidinkielen opettajien epäviralliseen ryhmään, johon tein vuoden alussa aloituksen ja sen alle olen linkittänyt kaikki jutut. Jakoja olen tehnyt myös muihin sopiviin Facebook-ryhmiin. Keskustelu on ollut laimeahkoa, mutta eipä Facessa muutenkaan kirjablogilinkkejä jakamalla kummoistakaan keskustelua juuri kirvoitu.

Blogiin on tullut jonkin verran kommentteja juttujen alle, lähinnä kiitoksia lahjavinkeistä tai toisilta bloggaajilta, jotka ovat saman kirjan lukeneet tai jotka poimivat mahdollisen lukuvinkin. Nuorilta kommentteja ei ole tullut, mikä ei ole minua yllättänyt, sillä blogi ei ole nuorten suosima mediamuoto.

Twitterissä ovat syntyneet parhaat keskustelut aiheesta. Myös sinne perustin vuoden alussa aloituksen, jonka alle olen linkittänyt kaikki jutut vuoden mittaan. Se on vielä hetken kiinnitettynä omaan profiiliini ylimmäksi. Lupasin joulun alla vinkata jokaiselle kysyjälle sopivaa lahjavinkkiä lukemistani kirjoista, ja se idea poikikin ihan mukavasti keskustelua.

Muutama henkilö vinkkasi vuoden mittaan listaltani puuttuvista kirjoista, mistä iso kiitos. Parikin kirjaa olisi varmasti jäänyt muuten huomaamatta. Kuten jo aiemmin sanoin, yhteistyö kustantamojen kanssa sujui kitkatta. Sain kaiken pyytämäni nopeasti. Vain yhdestä kustantamosta tarjottiin lisäluettavaa listalleni (valitettavasti tarjottu kirja ei soveltunut asettamaani haarukkaan). Listani siis taisivat olla täydelliset sellaisinaan.

Ilokseni pääsin kesällä kirjoittamaan vieraskynäjutun lukuprojektistani Bibbidi Bobbidi Book -blogiin. Äidinkielen opettajien lehti Virkkeeseen on tulossa Tuija Takalan kirjoittama haastattelu aiheesta.

Miltä nyt tuntuu? Tunnelmat ovat kieltämättä helpottuneet ja iloiset. Haastoin itseni ja toivoin muidenkin tarttuvan ennakkoluulottomasti nuorille suunnattuihin kirjoihin, jotka jo ennalta tiesin vähintäänkin hyviksi ja mielenkiintoisiksi. Aikataulutin lukemisen ja kirjoittamisen melko tiukasti, ja välillä kieltämättä tuntui hieman tukalalta. Tavoitteenani oli saada uusi kirjajuttu julki joka torstai klo 10.00. Päivätyötä tekevälle se tarkoitti sitä, että juttu piti olla valmiina ja ajastettuna jo keskiviikkona. Useammin kuin kerran naputtelin juttuani melko myöhään keskiviikkoiltana ja oikoluin vasta torstaiaamuna ennen töihin lähtöä.

Sinisilmäisenä kuvittelin aloittaessani, että esimerkiksi kesällä voisin pitää taukoakin. Katin kontit! Kirjoja tuli tasaiseen tahtiin heinäkuun helteilläkin! Syksy tarkoitti vielä tiukkaa loppurutistusta muiden lukukiireiden keskellä, mutta selvisin kunnialla. On tunnustettava, että ihan kaikkien kirjojen esittelyt eivät ole niin syväluotaavia kuin haluaisin. Taisteluväsymys painoi ainakin marras-joulukuussa harteita ja se valitettavasti näkyy myös kirjoituksistani.

Urakkaa helpotti suuresti, että kirjat olivat niin hyviä. Ihan oikeasti viihdyin lukemieni kirjojen parissa. Joidenkin kanssa koin lukuilon syvempää muotoa eli lukuimua. Aivan mahtavaa! Jouduin lukemaan sellaista, mihin en muuten olisi tullut koskaan tarttuneeksi, ja se teki vain hyvää. Opin ja koin uutta.

Eräs ystäväni kysyi Facebookissa, miksi en jatkaisi samalla vauhdilla vielä ainakin toista vuotta tätä projektiani, kun nyt kerran olen hyvään alkuun päässyt. Armoa! Haasteissa ja projekteissa on monia hyviä puolia, mutta ne ovat kuitenkin sitovia ja kuten tämä, kovin työllistäviä. Blogi on ja pysyy harrastuksenani. En halua tappaa luku- ja kirjoittamisiloani sitomalla itseäni tavoitteisiin. Tämän vuoden lukutavoite ja blogihaaste onkin olla sitoutumatta mihinkään ja lukea ja kirjoittaa ihan niistä kirjoista, jotka kirjavirrasta käteeni tarttuvat. Ihanaa!

Mitä toivon? Toivon, että suomalaiset upeat nuortenkirjailijat jaksavat jatkaa hienoa työtään ja kirjoittaa edelleen loistavaa nuortenkirjallisuutta. Kustantamoille toivon myös menestystä ja niiltä panostusta nuortenkirjallisuuteen. Nuoret ovat huomisen aikuisia, niitä, jotka pitävät kirjallisuuden elossa lukemalla ja kirjoittamalla. Heitä ei kannata hukata! Medialta toivon avarakatseisempaa suhtautumista nuortenkirjallisuutta kohtaan. Julkaiskaa lisää juttuja nuortenkirjoista ja kirjailijoista! Suomen Kuvalehti tähän on ainakin Twitterissä käydyn keskustelun perusteella oikeasti ryhtymässä. Sitä odotan.

Toivon, että sarjastani on ollut ja on jatkossakin iloa kollegoilleni, jotka etsivät sopivaa kirjaa oppilaan käteen tai vaikkapa miettivät koulukirjaston täydennyshankintoja. Toivon myös, että tekstejäni hyödynnettäisiin kirjallisuuden opetuksessa. Jospa vaikka joku saisi tehtäväksi lukea jonkin esittelemäni kirjan ja siitä kommentin kirjoittamisen juttuni alle? Olisi mahtavaa saada nuorten näkemyksiä esille.

Erityisesti toivon, että moni aikuinen uskaltaisi tarttua nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoihin! Uskokaa pois, se kannattaa!

Varsinainen #nuortenkirjatorstai-sarja:

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus

Laura Suomela: Silmänkääntötemppu

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

 
Riina Mattila: Järistyksiä

Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan

Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat

Maria Autio: Lohikäärmekesä 

Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen

Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus

Tuija Takala: Lauralle oikea

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 

Nemo Rossi: Salainen veljeskunta

Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 

Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia

 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 

Minna Roininen: Heda

Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Heidi Silvan: John Lennon minussa

Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska