Lykantropia (engl. Clinical lycanthropy) on psykiatrinen sairaus, jota
sairastava henkilö kokee joko olevansa eläin tai olevansa muuttumassa
eläimeksi. --- Sairaus on saanut nimensä tarujen ”lykantropia”-tilasta, jossa
ihmissuden pureman tai noituuden seurauksena ihminen muuttui ihmissudeksi. On
esitetty, että ihmissusimyytti on saanut alkunsa tästä sairaudesta.
Suurin piirtein näin
lykantropia selitetään Wikipediassa.
Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiassa lykantropia lähentelee
ymmärrettävästi enemmän tuota taruversiota, eli se tarttuu ihmissuden pureman
tai ylipäätään veren kautta ja aiheuttaa kantajansa muuttumisen ihmissudeksi
aina täysikuun aikaan.
Pitkäkankaan luoma maailma on jonkinlainen
vaihtoehtohistoria. Entisistä siirtomaista levinneet ihmissudet ovat vähitellen
asuttaneet Euroopan ja asettuneet Suomeenkin parisataa vuotta sitten. Muuten
maailma näyttää hyvin samanlaiselta kuin se on muutenkin, mutta kaupungit on
huolella rajattu tarkasti vartioiduin muurein. Maaseutu on pääasiassa autiona, ja
sitä asuttavat vain hukat eli ihmissudet ja muut lainsuojattomat.
Järjestyksenpidosta ja kansalaisten turvallisuudesta vastaa
kansallisten poliisin ja armeijan lisäksi kansainvälinen Jahti. Sen vastuulla
on muun muassa kaupunkien muurien vartiointi ja erilaisten verinäyteseulontojen
teettäminen. Lykantropia on nimittäin hyvin helposti todettavissa verinäytteiden
avulla. Jahti on vuosisatojen mittaan kehittynyt itsenäiseksi organisaatioksi,
jolla on paljon vaikutusvaltaa. Sen palvelukseen päässeet ovat etuoikeutettuja
monella tavalla, eikä toimintaa juurikaan pystytä valvomaan.
Syy on ilmeinen. Ihmissudet ovat pahimmillaan kuin
joukkotuhoaseita. Sudeksi muuntautunut ihmissusi on kooltaan kolmin- tai
nelinkertainen ihmismuotoonsa verrattuna ja voimiltaan vähintään kymmenkertainen.
Kaupungissa riehuva ihmissusi jättää yleensä jälkeensä kymmenittäin kuolleita
ja saman verran tartutettuja. Ei suotta puhuta hukkaterrorista.
Kansainvälinen Jahti on saanut vastustajakseen myös
kansainvälisen Werecare-aktivistijärjestön, jonka toiminta on laitonta. Werecaren
tavoitteena on, ettei ihmissusitartunnan saaneita ei enää teloitettaisi vaan
aktiivisesti etsittäisiin parannuskeinoa lykantropiaan.
No niin. Tein se taas! Sain mielettömän vetävästi
kirjoitetun upean kirjasarjan kuulostamaan kuolettavan pitkäveteiseltä.
Yritetäänpä uudelleen.
Kuurankeron lukion toista vuotta käyvä Inka Lavasteen elämä
ei ole aivan raiteillaan isän taannoisen itsemurhan jäljiltä, kun se tuntuu
suistuvan kokonaan rotkoon. Inkan tärkein ihminen, 16-vuotias pikkuveli Duke
eli Tuukka on aina ollut levoton ja liikkuvaa sorttia. Nyt hän on keksinyt mielestään
oivan idean, miten päästä halutessaan livahtamaan salaa kaupunginmuurin yli:
hyppäämällä muurin harjalle läheisestä männystä. Inkan jyrkistä kielloista
piittaamatta Duke päättää testata ideansa tuhoisin seurauksin. Pahoin
loukkaantunut poika kiidätetään TYKSiin, mutta turhaan. Koomaan vajonneen Duken
elämä näyttää olevan ohi.
Duken onnettomuus tapahtuu täysikuun aikaan. Kun Inka saa
tapahtumasta tiedon, hän päättää lähteä keinolla millä hyvänsä veljensä luo.
Kuurankeron portit on jo suljettu, eikä mikään mahti maailmassa saisi niitä
auki ennen auringonnousua. Inkaa eivät kuitenkaan säännöt pidättele, ja hän
onnistuu vilahtamaan vartijoiden nenän edestä autiolle moottoritielle. Sitä hänen
ei tosiaankaan olisi kannattanut tehdä, sillä hukkavaara on Suomen lounaisosissakin
paljon todellisempi kuin mitä on virallisesti annettu ymmärtää. Inkan onneksi
yksi jahdin vartijoista, Leo Dahlgren, toimii vastoin kaikkia ohjesääntöjä ja
suoria käskyjä ja lähtee hänen peräänsä.
Pimeällä ja autiolla moottoritiellä tapahtuu jotain
käsittämätöntä ja kauhistuttavaa, jota Inka Leon ehdottomista kielloista
piittaamatta todistaa: Leo Dahlgren muuttuu hänen silmiensä edessä ihmissudeksi
ja karkotettuaan metsästä hyökänneet hukat takaisin ihmiseksi. Mitään sellaista
ei pitäisi ylipäätään voida tapahtua! Ja miten Leo, jolla siis mitä ilmeisimmin
on lykantropia, voi olla Jahdin palveluksessa?!
Duken onnettomuus ja Leon todellinen olemus liittyvät Inkan
päässä nopeasti yhteen. Ihmissusilla on monien ominaisuuksiensa joukossa yksi
ylivertainen: ne eivät sairastu eivätkä niiden saamat vammat ole pysyviä, vaan
ne pystyvät parantamaan itsensä ällistyttävän nopeasti haavoista, jotka armotta
tappaisivat tavallisen ihmisen. On siis vain saatava Leo tartuttamaan Dukeen
lykantropia!
Leon paljastunut salaisuus ja Inkan häikäilemätön
suunnitelma muodostavat melkoisen moraalisen ja eettisen ongelmavyyhdin. Lain
ja sääntöjen mukaan Inkan pitäisi oitis ilmiantaa Leo viranomaisille, mutta
silloin hän ei voisi pelastaa Dukea. Leon avun pyytäminen taas on tilanteessa
mahdoton. Miten Inka saisi Leon ikinä suostumaan? Kaiken lisäksi kuvioon
tulevat myös tunteet. Leo on Inkan silmissä aivan vastustamaton. Se, että mies
on ihmissusi, vain lisää tämän vetovoimaa.
Inkan ohella toinen kertojanääni Kuura-sarjassa on Inkan paras ystävä Aaron Matson, Kuurankeron
kermaa edustavan rikkaan perheen komea poika. Inka ja Aaron ovat olleet erottamattomat
päiväkodista alkaen, eikä heidän väliinsä voi tulla kukaan. He ovat kuitenkin ’vain’
ystäviä, eikä heidän väleihinsä liity seksiä. Sitä he kumpikin ovat tottuneet
hakemaan toisaalta. Seksi tuntuu olevan nuorille lähinnä miellyttävää
ajanvietettä ja hyvää liikuntaa.
Mutta sitten kuvioihin tulevat ihmissudet – Inkalle Leo ja Aaronille Matleena. Kaikki tuntuu muuttuvan kertaheitolla. Asioita mutkistavat ihmissusien lainsuojattomuuden lisäksi monet niihin liittyvät seikat. Ensinnäkin ihmissusien keskinäiset verisiteet, jotka ovat vallan jotain muuta kuin ihmisten väliset rakkaus- tai sukulaisuussuhteet. Toiseksi niiden totaalinen petomaisuus susihahmossa. Silloin niiden lähellä kuolee, onpa sitten sisko tai rakastettu. Täydenkuun öinä joko ihmisten on suojauduttava tai sudet teljettävä lukkojen taakse – kunnolla.
Mutta sitten kuvioihin tulevat ihmissudet – Inkalle Leo ja Aaronille Matleena. Kaikki tuntuu muuttuvan kertaheitolla. Asioita mutkistavat ihmissusien lainsuojattomuuden lisäksi monet niihin liittyvät seikat. Ensinnäkin ihmissusien keskinäiset verisiteet, jotka ovat vallan jotain muuta kuin ihmisten väliset rakkaus- tai sukulaisuussuhteet. Toiseksi niiden totaalinen petomaisuus susihahmossa. Silloin niiden lähellä kuolee, onpa sitten sisko tai rakastettu. Täydenkuun öinä joko ihmisten on suojauduttava tai sudet teljettävä lukkojen taakse – kunnolla.
Näiden ongelmien kanssa painitaan (monessa merkityksessä)
läpi sarjan ensimmäinen osa Kuura.
Eroottisen latauksen määrä on tässä osassa huipussaan, samoin kaikenlainen
teinidraama ylipäätään. Yli-ikäistä lukijaa hieman jo tuskastuttivatkin teinibilevalmistelut
vaatteineen, meikkeineen ja viinasekoiluineen, mutta varsinainen kohderyhmä
nauttinee niistäkin osuuksista.
Kuura päättyy
tilanteeseen, jossa ihmissusi on päästetty irralleen Kuurankeron muurien
sisäpuolella. Tuloksena on järkyttävä määrä kuolleita, joukossa myös tarinan
keskeisiä henkilöitä. Onnistuiko Inka saavuttamaan välillä jo unohtuneelta
vaikuttaneen tavoitteensa eli saamaan haltuunsa ihmissuden verta, jolla
parantaa koomassa viruva Duke? Entä miten käy Aaronin ja Matleenan salaisen
suhteen kaiken tämän keskellä? Ihan mielettömän koukuttava ja pelottava loppu!
Onneksi pystyin saman tien jatkamaan kakkososalla eli ei muuta kuin Kajon kimppuun.
Kajo on
tunnelmaltaan aivan toisenlainen kuin Kuura,
jossa on selvästi mukana paranormaalia romanssia vahvoine eroottisine
latauksineen sekä teinibiletystä ihmissuhdedraamoineen. Kajossa suuri osa tästä on saanut väistyä taka-alalle otettavaksi
esille vain sopivissa suvantokohdissa. Sen sijaan lukija heitetään keskelle
sekä Jahdin puolisalaista ja pelottavaa tutkimuslaitosta Myrskynsilmää että
lainsuojattomien hukkien ankeita metsäpiiloja.
Myös Werecaren toiminta ja toimijat tulevat tässä osassa
tutuiksi. Kun käy ilmi, että Inkalla saattaa olla hallussaan keino, jolla
lykantropiaan voidaan kehittää rokote ja hoito, panokset kovenevat entisestään
kaikilla rintamilla. Propagandasotaa käydään mallikelpoisesti, mutta salassa tehdään
säälimättömiä ihmiskokeita. Samaan aikaan virallisella puolella toteutetaan muun
muassa 14-vuotiaan lykantropiatartunnan saaneen pojan teloitus.
”Kysymys kuluu,
pidätkö sä itseäs sankarina vai pahiksena? Koska joskus hyvääkin tarkoittavien
tekojen jälkeen voi päätyä tilanteeseen, jossa huomaa muuttuneensa viholliseksi
omiensa silmissä.”
Ruskassa on
lopulta isojen ratkaisujen aika. Mikä on oikein, mikä väärin? Millaisia keinoja
voidaan käyttää, jos päämäärät ovat omasta mielestä oikeat? Kuinka suuria
uhrauksia voidaan yksilöiltä vaatia yhteisen edun nimissä? Entä kehen voi
luottaa? Ketkä oikeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi? Keille oma etu on
sittenkin tärkein? Miten murtaa voittamaton vastustaja?
Jälleen Pitkäkangas kuljettaa näitä kysymyksiä henkilöidensä
kautta ilman, että joutuu selittämään tai saarnaamaan. Tarina on mielettömän
jännittävä eikä veriroiskeilta tai ruumispinoilta vältytä tälläkään kertaa.
Lukija joutuu luopumaan rakkaiksi käyneistä henkilöistä, kun tarina solmitaan
lopussa kauniille solmulle.
Kuten huomaatte, tästä sarjasta kirjoittaminen ei ole helppoa.
Juonipaljastuksien välttely johtaa kummalliseen jaaritteluun. Kuten jo ylempänä
totesin, en ole Kuura-sarjan
varsinaista kohderyhmää, sillä se on monella tavalla tyylipuhdasta YA- eli
nuorten aikuisten kirjallisuutta. Päähenkilöt ovat aikuistumisen kynnyksellä
olevia teinejä, joiden hormonit hyrräävät nuoruuden ylikierroksilla. Aloitusosa
suorastaan tihkuu eläimellistä erotiikkaa ja verta roiskuu.
Kuuran lopussa
tunteeni päähenkilökaksikkoa kohtaan olivat epäilevät. Inkasta saamani
vaikutelma oli lähinnä ikävä. Ärsyttävä ja itsekeskeinen ämmä, jos minulta
kysytään. Matleena luonnehtii Aaronia omahyväiseksi rikkaiden pennuksi, eikä
mene siinä mielestäni kovinkaan paljon metsään. Onneksi kumpikin, sekä Inka
että Aaron, kasvavat melkoisesti tarinan mittaan. Kumpikin joutuu kokemaan
todella kovia ja tekemään rankkoja ratkaisuja matkan varrella, joten ei ihme,
että kasvua tapahtuu. Pitkäkangas osaa myös olla kova henkilöilleen, eivätkä imelimmät
ihmissuhdeskenaariot toteudu. Itse asiassa tulin tässä suhteessa jopa
yllätetyksi, mikä on erittäin positiivista!
Erityisen vaikuttunut olen siitä, miten ajankohtaisia ja
syvällisen yhteiskunnallisia asioita Pitkäkangas onnistuu kirjasarjassaan
käsittelemään tinkimättä lainkaan sen viihdyttävyydestä. Poikkeuksellisen hieno
suoritus, jolle ei voi kuin nostaa hattua.
Sen verran vielä kirjasarjan ulkoasusta, että se onnistui hämäämään minut täysin. Karin Niemen tekemät kansikuvat ovat hienoja, mutta ne ovat saaneet minut kuvittelemaan sarjan olevan enemmän varhaisteiniosastolle suunnattuja. Kannet antavat kovin kiltin ja viattoman kuvan sisällöstä, eikö vain? Sen sijaan kansien välissä on yliluonnollista kauhua, silmitöntä väkivaltaa, suorasukaista seksiä ja viinaa ja huumeita! Mielenkiintoisen ristiriitaista.
Sen verran vielä kirjasarjan ulkoasusta, että se onnistui hämäämään minut täysin. Karin Niemen tekemät kansikuvat ovat hienoja, mutta ne ovat saaneet minut kuvittelemaan sarjan olevan enemmän varhaisteiniosastolle suunnattuja. Kannet antavat kovin kiltin ja viattoman kuvan sisällöstä, eikö vain? Sen sijaan kansien välissä on yliluonnollista kauhua, silmitöntä väkivaltaa, suorasukaista seksiä ja viinaa ja huumeita! Mielenkiintoisen ristiriitaista.
Elina Pitkäkangas:
Kuura
Myllylahti 2016. 355 s.
Myllylahti 2016. 355 s.
Elina Pitkäkangas:
Kajo
Myllylahti 2017. 343 s.
Myllylahti 2017. 343 s.
Elina Pitkäkangas:
Ruska
Myllylahti 2018. 355 s.
Myllylahti 2018. 355 s.
Arvostelukappaleita.
#nuortenkirjatorstai-sarja:
Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä
Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie
Essi Ihonen: Ainoa taivas
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja
Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä
Tulossa:
#nuortenkirjatorstai-projektin loppuyhteenveto
#nuortenkirjatorstai-projektin loppuyhteenveto
Jahas. "...kansien välissä on yliluonnollista kauhua, silmitöntä väkivaltaa, suorasukaista seksiä ja viinaa ja huumeita!" Pitänee sitten lukea :-)
VastaaPoista