Elina Pitkäkangas: Kuura - Kajo - Ruska #nuortenkirjatorstai

Lykantropia (engl. Clinical lycanthropy) on psykiatrinen sairaus, jota sairastava henkilö kokee joko olevansa eläin tai olevansa muuttumassa eläimeksi. --- Sairaus on saanut nimensä tarujen ”lykantropia”-tilasta, jossa ihmissuden pureman tai noituuden seurauksena ihminen muuttui ihmissudeksi. On esitetty, että ihmissusimyytti on saanut alkunsa tästä sairaudesta.

Suurin piirtein näin lykantropia selitetään Wikipediassa. Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogiassa lykantropia lähentelee ymmärrettävästi enemmän tuota taruversiota, eli se tarttuu ihmissuden pureman tai ylipäätään veren kautta ja aiheuttaa kantajansa muuttumisen ihmissudeksi aina täysikuun aikaan.

Pitkäkankaan luoma maailma on jonkinlainen vaihtoehtohistoria. Entisistä siirtomaista levinneet ihmissudet ovat vähitellen asuttaneet Euroopan ja asettuneet Suomeenkin parisataa vuotta sitten. Muuten maailma näyttää hyvin samanlaiselta kuin se on muutenkin, mutta kaupungit on huolella rajattu tarkasti vartioiduin muurein. Maaseutu on pääasiassa autiona, ja sitä asuttavat vain hukat eli ihmissudet ja muut lainsuojattomat.

Järjestyksenpidosta ja kansalaisten turvallisuudesta vastaa kansallisten poliisin ja armeijan lisäksi kansainvälinen Jahti. Sen vastuulla on muun muassa kaupunkien muurien vartiointi ja erilaisten verinäyteseulontojen teettäminen. Lykantropia on nimittäin hyvin helposti todettavissa verinäytteiden avulla. Jahti on vuosisatojen mittaan kehittynyt itsenäiseksi organisaatioksi, jolla on paljon vaikutusvaltaa. Sen palvelukseen päässeet ovat etuoikeutettuja monella tavalla, eikä toimintaa juurikaan pystytä valvomaan.

Syy on ilmeinen. Ihmissudet ovat pahimmillaan kuin joukkotuhoaseita. Sudeksi muuntautunut ihmissusi on kooltaan kolmin- tai nelinkertainen ihmismuotoonsa verrattuna ja voimiltaan vähintään kymmenkertainen. Kaupungissa riehuva ihmissusi jättää yleensä jälkeensä kymmenittäin kuolleita ja saman verran tartutettuja. Ei suotta puhuta hukkaterrorista.

Kansainvälinen Jahti on saanut vastustajakseen myös kansainvälisen Werecare-aktivistijärjestön, jonka toiminta on laitonta. Werecaren tavoitteena on, ettei ihmissusitartunnan saaneita ei enää teloitettaisi vaan aktiivisesti etsittäisiin parannuskeinoa lykantropiaan.

No niin. Tein se taas! Sain mielettömän vetävästi kirjoitetun upean kirjasarjan kuulostamaan kuolettavan pitkäveteiseltä. Yritetäänpä uudelleen.

Kuurankeron lukion toista vuotta käyvä Inka Lavasteen elämä ei ole aivan raiteillaan isän taannoisen itsemurhan jäljiltä, kun se tuntuu suistuvan kokonaan rotkoon. Inkan tärkein ihminen, 16-vuotias pikkuveli Duke eli Tuukka on aina ollut levoton ja liikkuvaa sorttia. Nyt hän on keksinyt mielestään oivan idean, miten päästä halutessaan livahtamaan salaa kaupunginmuurin yli: hyppäämällä muurin harjalle läheisestä männystä. Inkan jyrkistä kielloista piittaamatta Duke päättää testata ideansa tuhoisin seurauksin. Pahoin loukkaantunut poika kiidätetään TYKSiin, mutta turhaan. Koomaan vajonneen Duken elämä näyttää olevan ohi.

Duken onnettomuus tapahtuu täysikuun aikaan. Kun Inka saa tapahtumasta tiedon, hän päättää lähteä keinolla millä hyvänsä veljensä luo. Kuurankeron portit on jo suljettu, eikä mikään mahti maailmassa saisi niitä auki ennen auringonnousua. Inkaa eivät kuitenkaan säännöt pidättele, ja hän onnistuu vilahtamaan vartijoiden nenän edestä autiolle moottoritielle. Sitä hänen ei tosiaankaan olisi kannattanut tehdä, sillä hukkavaara on Suomen lounaisosissakin paljon todellisempi kuin mitä on virallisesti annettu ymmärtää. Inkan onneksi yksi jahdin vartijoista, Leo Dahlgren, toimii vastoin kaikkia ohjesääntöjä ja suoria käskyjä ja lähtee hänen peräänsä.

Pimeällä ja autiolla moottoritiellä tapahtuu jotain käsittämätöntä ja kauhistuttavaa, jota Inka Leon ehdottomista kielloista piittaamatta todistaa: Leo Dahlgren muuttuu hänen silmiensä edessä ihmissudeksi ja karkotettuaan metsästä hyökänneet hukat takaisin ihmiseksi. Mitään sellaista ei pitäisi ylipäätään voida tapahtua! Ja miten Leo, jolla siis mitä ilmeisimmin on lykantropia, voi olla Jahdin palveluksessa?!

Duken onnettomuus ja Leon todellinen olemus liittyvät Inkan päässä nopeasti yhteen. Ihmissusilla on monien ominaisuuksiensa joukossa yksi ylivertainen: ne eivät sairastu eivätkä niiden saamat vammat ole pysyviä, vaan ne pystyvät parantamaan itsensä ällistyttävän nopeasti haavoista, jotka armotta tappaisivat tavallisen ihmisen. On siis vain saatava Leo tartuttamaan Dukeen lykantropia!

Leon paljastunut salaisuus ja Inkan häikäilemätön suunnitelma muodostavat melkoisen moraalisen ja eettisen ongelmavyyhdin. Lain ja sääntöjen mukaan Inkan pitäisi oitis ilmiantaa Leo viranomaisille, mutta silloin hän ei voisi pelastaa Dukea. Leon avun pyytäminen taas on tilanteessa mahdoton. Miten Inka saisi Leon ikinä suostumaan? Kaiken lisäksi kuvioon tulevat myös tunteet. Leo on Inkan silmissä aivan vastustamaton. Se, että mies on ihmissusi, vain lisää tämän vetovoimaa.

Inkan ohella toinen kertojanääni Kuura-sarjassa on Inkan paras ystävä Aaron Matson, Kuurankeron kermaa edustavan rikkaan perheen komea poika. Inka ja Aaron ovat olleet erottamattomat päiväkodista alkaen, eikä heidän väliinsä voi tulla kukaan. He ovat kuitenkin ’vain’ ystäviä, eikä heidän väleihinsä liity seksiä. Sitä he kumpikin ovat tottuneet hakemaan toisaalta. Seksi tuntuu olevan nuorille lähinnä miellyttävää ajanvietettä ja hyvää liikuntaa.

Mutta sitten kuvioihin tulevat ihmissudet – Inkalle Leo ja Aaronille Matleena. Kaikki tuntuu muuttuvan kertaheitolla. Asioita mutkistavat ihmissusien lainsuojattomuuden lisäksi monet niihin liittyvät seikat. Ensinnäkin ihmissusien keskinäiset verisiteet, jotka ovat vallan jotain muuta kuin ihmisten väliset rakkaus- tai sukulaisuussuhteet. Toiseksi niiden totaalinen petomaisuus susihahmossa. Silloin niiden lähellä kuolee, onpa sitten sisko tai rakastettu. Täydenkuun öinä joko ihmisten on suojauduttava tai sudet teljettävä lukkojen taakse – kunnolla.

Näiden ongelmien kanssa painitaan (monessa merkityksessä) läpi sarjan ensimmäinen osa Kuura. Eroottisen latauksen määrä on tässä osassa huipussaan, samoin kaikenlainen teinidraama ylipäätään. Yli-ikäistä lukijaa hieman jo tuskastuttivatkin teinibilevalmistelut vaatteineen, meikkeineen ja viinasekoiluineen, mutta varsinainen kohderyhmä nauttinee niistäkin osuuksista.

Kuura päättyy tilanteeseen, jossa ihmissusi on päästetty irralleen Kuurankeron muurien sisäpuolella. Tuloksena on järkyttävä määrä kuolleita, joukossa myös tarinan keskeisiä henkilöitä. Onnistuiko Inka saavuttamaan välillä jo unohtuneelta vaikuttaneen tavoitteensa eli saamaan haltuunsa ihmissuden verta, jolla parantaa koomassa viruva Duke? Entä miten käy Aaronin ja Matleenan salaisen suhteen kaiken tämän keskellä? Ihan mielettömän koukuttava ja pelottava loppu! Onneksi pystyin saman tien jatkamaan kakkososalla eli ei muuta kuin Kajon kimppuun.

Kajo on tunnelmaltaan aivan toisenlainen kuin Kuura, jossa on selvästi mukana paranormaalia romanssia vahvoine eroottisine latauksineen sekä teinibiletystä ihmissuhdedraamoineen. Kajossa suuri osa tästä on saanut väistyä taka-alalle otettavaksi esille vain sopivissa suvantokohdissa. Sen sijaan lukija heitetään keskelle sekä Jahdin puolisalaista ja pelottavaa tutkimuslaitosta Myrskynsilmää että lainsuojattomien hukkien ankeita metsäpiiloja.

Myös Werecaren toiminta ja toimijat tulevat tässä osassa tutuiksi. Kun käy ilmi, että Inkalla saattaa olla hallussaan keino, jolla lykantropiaan voidaan kehittää rokote ja hoito, panokset kovenevat entisestään kaikilla rintamilla. Propagandasotaa käydään mallikelpoisesti, mutta salassa tehdään säälimättömiä ihmiskokeita. Samaan aikaan virallisella puolella toteutetaan muun muassa 14-vuotiaan lykantropiatartunnan saaneen pojan teloitus.

”Kysymys kuluu, pidätkö sä itseäs sankarina vai pahiksena? Koska joskus hyvääkin tarkoittavien tekojen jälkeen voi päätyä tilanteeseen, jossa huomaa muuttuneensa viholliseksi omiensa silmissä.”

Ruskassa on lopulta isojen ratkaisujen aika. Mikä on oikein, mikä väärin? Millaisia keinoja voidaan käyttää, jos päämäärät ovat omasta mielestä oikeat? Kuinka suuria uhrauksia voidaan yksilöiltä vaatia yhteisen edun nimissä? Entä kehen voi luottaa? Ketkä oikeasti haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi? Keille oma etu on sittenkin tärkein? Miten murtaa voittamaton vastustaja?

Jälleen Pitkäkangas kuljettaa näitä kysymyksiä henkilöidensä kautta ilman, että joutuu selittämään tai saarnaamaan. Tarina on mielettömän jännittävä eikä veriroiskeilta tai ruumispinoilta vältytä tälläkään kertaa. Lukija joutuu luopumaan rakkaiksi käyneistä henkilöistä, kun tarina solmitaan lopussa kauniille solmulle.

Kuten huomaatte, tästä sarjasta kirjoittaminen ei ole helppoa. Juonipaljastuksien välttely johtaa kummalliseen jaaritteluun. Kuten jo ylempänä totesin, en ole Kuura-sarjan varsinaista kohderyhmää, sillä se on monella tavalla tyylipuhdasta YA- eli nuorten aikuisten kirjallisuutta. Päähenkilöt ovat aikuistumisen kynnyksellä olevia teinejä, joiden hormonit hyrräävät nuoruuden ylikierroksilla. Aloitusosa suorastaan tihkuu eläimellistä erotiikkaa ja verta roiskuu.

Kuuran lopussa tunteeni päähenkilökaksikkoa kohtaan olivat epäilevät. Inkasta saamani vaikutelma oli lähinnä ikävä. Ärsyttävä ja itsekeskeinen ämmä, jos minulta kysytään. Matleena luonnehtii Aaronia omahyväiseksi rikkaiden pennuksi, eikä mene siinä mielestäni kovinkaan paljon metsään. Onneksi kumpikin, sekä Inka että Aaron, kasvavat melkoisesti tarinan mittaan. Kumpikin joutuu kokemaan todella kovia ja tekemään rankkoja ratkaisuja matkan varrella, joten ei ihme, että kasvua tapahtuu. Pitkäkangas osaa myös olla kova henkilöilleen, eivätkä imelimmät ihmissuhdeskenaariot toteudu. Itse asiassa tulin tässä suhteessa jopa yllätetyksi, mikä on erittäin positiivista!

Erityisen vaikuttunut olen siitä, miten ajankohtaisia ja syvällisen yhteiskunnallisia asioita Pitkäkangas onnistuu kirjasarjassaan käsittelemään tinkimättä lainkaan sen viihdyttävyydestä. Poikkeuksellisen hieno suoritus, jolle ei voi kuin nostaa hattua.

Sen verran vielä kirjasarjan ulkoasusta, että se onnistui hämäämään minut täysin. Karin Niemen tekemät kansikuvat ovat hienoja, mutta ne ovat saaneet minut kuvittelemaan sarjan olevan enemmän varhaisteiniosastolle suunnattuja. Kannet antavat kovin kiltin ja viattoman kuvan sisällöstä, eikö vain? Sen sijaan kansien välissä on yliluonnollista kauhua, silmitöntä väkivaltaa, suorasukaista seksiä ja viinaa ja huumeita! Mielenkiintoisen ristiriitaista.

Elina Pitkäkangas: Kuura
Myllylahti 2016. 355 s.

Elina Pitkäkangas: Kajo
Myllylahti 2017. 343 s.

Elina Pitkäkangas: Ruska
Myllylahti 2018. 355 s.

Arvostelukappaleita.

#nuortenkirjatorstai-sarja:

Tatu Kokko: RobMacCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko: Rob MacCool ja Kirottu metsä
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Juuli Niemi: Et kävele yksin
Nemo Rossi: Viimeinen etruski

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Jukka Behm: Pehmolelutyttö
L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija

Sanna Heinonen: Noland

Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 
Laura Suomela: Silmänkääntötemppu
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika 
Riina Mattila: Järistyksiä
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä 

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan
Kalle Veirto: Sählymestarit - Ruotsin kuninkaat
Maria Autio: Lohikäärmekesä 
Kimmo Ohtonen: Ikimaa. Soturin tie 

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

Mervi Heikkilä: Revonpuro 

Anders Vacklin ja Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät 

Veera Salmi: Saari 

Sini Helminen: Veden vallassa (ja Kaarnan kätkössä sekä Kiven sisässä)

Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja 

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa 

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen? 

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia - Runotytön tarina jatkuu 

J. S. Meresmaa: Naakkamestari ja Hämäränsäteet

Jyri Paretskoi: K15 

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 1 ja 2

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan matkalla maineeseen
Magdalena Hai: Kolmas sisar 

Anna-Riikka Sairio: Milja - Suhdesolmuja ja suitsimista

Salla Simukka: Sytytä valot! - Sammuta valot! 

Essi Ihonen: Ainoa taivas 
Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous
Päivi Haanpää ja Marika Riikonen (toim.): Tusina - Novelleja

Tapani Bagge: Polttava rakkaus
Tuija Takala: Lauralle oikea
Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot 
Nemo Rossi: Salainen veljeskunta
Helena Waris: Linnunsitoja ja Vedenkehrääjä

Kaisa Happonen ja Karri Miettinen: Revi se 
Esko-Pekka Tiitinen: Pikkulinnunrata 

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Sydänkohtauksia 

Mervi Heikkilä: Tuulenkala 

L. K. Valmu: Lappilainen - Kuolema kahdeksannella luokalla 

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

Jasu Rinneoja: Autiotalon arvoitus 

Anu Ojala: Petos 
Minna Roininen: Heda 
Satu Kivinen: Pese hampaat ennen kuin pussaat

Anu Holopainen: Sydänhengitystä 

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Heidi Silvan: John Lennon minussa
Elina Pitkäkangas: (Kuura - Kajo -) Ruska

Tulossa:

#nuortenkirjatorstai-projektin loppuyhteenveto